Kuinkahan moni on mahtanut lujea Ahti Hirvosen pamfletin Ajatuksia muutoksesta ja sen tarpeesta pmassa – ja kirkon – elämmässä? Se ilmestyi pari vuotta sitten Kotimaan Kirjahylly nimisen palvelun avauksena, ja on luettavissa ilmaiseksi pdf-muodossa Kotimaa24:ssä.
Kun nyt on aikaa vaikkapa kirjoittamiseen, olen jonkun verran miettinyt mistä haluaisin kirjoittaa. Mikä olisi mielestäni tärkeää ja riittävän kiinnostavaa? Teologiset nyanssit tai hengelliset näkemyskiistat eivät kiinnosta, vielä vähemmän spekulointi kirkkoa jakavista teemoista. Sen sijaan jostakin kumman syystä se mitä tälle omalle kirkolle on tapahtumassa tai tapahtuu – tai ei tapahdu – todellisuudessa jaksaa kiinnostaa. Todellisuudella tarkoitan kirkon toimintaa, sen johtamista ja suuntaa, jopa hallintoa ja taloutta, ei niinkään teologisesti/hengelliesti. Kun olen jopa Hengen uudistuksen kohdalla huomannut kaipaavani enemmän seurakunnan ja kirkon uudistusta, taidan olla jo melko paatunut. Näen silmissäni vastaväitteitä että hengellisestä uudistuksestahan kaikki alkaa kaikki riippuu! Joo kyllä ja tavallaan – mutta kun ja jos sen tiimoilla yritetään hakea askelmerkkejä, ollaan pian pohjattomassa näkemysten suossa. Tai sitten omissa turvallisissa kuplissa. Siksi minua nyt kiinnostaisi kuulla kuinka moni on tutustunut Hirvosen ajatuksiin ja kokemuksiin niissä kirkon ja seurakuntatoiminnan uudistamispyrkimyksissä, joista hän kirjoittaa.
Hirvosen osallistuminen ja kokemus kirkon toiminnasta kattaa neljä vuosikymmentä. 1980-luvun puolivälistä lienee yksi hänen terävistä havainnoistaan: ”Kerrankin kirkko antaa jäsenelleen koulutusta vastaavaa työtä, sanoi SYP:n toimitusjohtaja, kun kolehtia laski.” Seurakuntalaisen arvostaminen ja kaikenlaisen vapaehtoistoiminnan välttämättömyys ovat olleet yksi Hirvosen teemoista koko ajan. Tuomasmessun ja Helsinki Mission hän sanoo olleen kirkon toiminnan laboratorioita, joissa on voitu tehdä rohkeitakin kokeiluja ja joissa ihmisten kykyihin luottaminen on osoittautunut kannattavaksi.
1980-luvun loppupuolella tapahtui mielestäni kohtalokas Hirvosen eristäminen hänen laajemmasta vaikutuksesta kirkossa. Tarkoitan Billy Grahamin missiotoiminnan järjestämisessä mukana olemista. Kun Hirvoselle näkemys hengellisen heräämisen tärkeydesta oli luonnollinen omasta kokemuksesta noussut seuraus, jäykempi kirkollisuus körttimafioineen sai tapahtumista aiheen blokata myöhemmin tämän oudon pankinjohtajan laajemmat ja käytännöllisemmätkin näkemykset ikäänkuin lähtökohtaisesti epäilyttävinä julkisesta keskustelusta. Kauhea vääryys, jossa samalla näkyi kirkollisen keskustelutaidon heikkous ei vain piilossa olevissa hengellisissä asioissa, vaan myös selvästi näkyvissä olevissa hallinnollisissa ja taloudellisissa asioissa.
Hirvosen pamflettia lukiessa joutuu sekä ymmärtämään että ihmettelemään. Jotenkin ymmärrän kirkon taloushallintojohtovastuullisten haluttomuuden (myös kyvyttömyyden) keskusteluun kokeneen talous- ja hallintovaikuttajan kanssa. Paneutuessaan kirkon talouden asiakirjoihin ja tunnuslukuihin Hirvonen tunnistaa niissä perustavanlaatuisia heikkouksia. Suorapuheisella käytännöllisyydellä hän on valmis suosittelemaan koko kirkon hallinto- ja talousrakenteen muokkaamista yritysmaailmasta tunnetuksi konserniksi, ja johtamisessa siirtymistä konsernijohtamiseen, jossa tarvittaessa tapahtuu isojakin asioita rohkealla saneeraamisella. Pelottava ajatus kirkon hallitsijoille, erityisesti kun Hirvonen osoittaa esimerkiksi kirkkohallituksen valintatavan johtavan varsinaisen talousosaamisen puuttumiseen tärkeässä toimielimessä. ”Edellä on jo todettu, että kirkkohallituksen tehtävänä on hoitaa kirkon yhteistä taloutta. Kaikille näkyvänä ongelmana tässä on se, ettei kirkkohallituksen 14 henkiseen jäsenjoukkoon ole eksynyt yhtään taloudellisen koulutuksen saanutta jäsentä eikä sitä ole kansliapäällikölläkään” (s. 51).
Ihmettelemään joudun sitä, miten totaalisesti Ahti Hirvonen on tullut ns. virallisen kirkon syrjäyttämäksi. Asiasta on pamfletissa yksi pieni alaotsikkokin, Vaikenemisen kulttuuri. ”Milloin havaitsin kuuluvani vaieten sivuutettavien joukkoon? Se on tullut selväksi pitkän ajan kuluessa. Lähinnä se on noussut esille suhtautumisessa esittämiini ajatuksiin ja tekemiini esityksiin. Kiinnitin asiaan enemmän huomiota, kun lähetin 16.1. 2014 arkkipiispalle ja kansliapäällikölle kuusisivuisen muistion, jonka otsikko oli ’Kirkon rakenne kaipaa perusteellisen uudistamisen’. Totesin, että lähetän sen tässä vaiheessa vain heille kahdelle, mutta he voisivat jakaa sitä harkintansa mukaan edelleen.” (s. 51). Odotettuaan vastausta tai edes jokunlaista kuittausta asiasta turhaan kaksi kuukautta Hirvonen lähetti muistion ystävälleen Tapani Ruokaselle, joka teki sen pohjalta laajan jutun Suomen Kuvalehteen (nro 18/2.5.2018). ”Kun vaikenemisen kautta sain palautetta toiminnastani, mieleeni pyrki kysymys, miten kristillistä tällainen tapa antaa palautetta kirkon jäsenelle on. Kysymys ei ole tietenkään vain minuun kohdistuvasta vaikenemisesta, mikä on itse asiassa sivuseikka. Kysymys on vaikenemisen kulttuurista, josta on edellä kerrottu esimerkkejä. Vaikeneminen on tietynlainen rangaistus. Jos jätän vastaamatta omaan kysymykseeni vaikenemisen kristillisyydestä, tiedän vastauksen, minkä hyvä hallintotapa antaa. Se ei vaikenemisen kulttuuria hyväksy.” (s. 52)
Tästä vaikenemisen kulttuurista ja toimintatavasta on viime aikoina saatu esimerkkejä tälläkin palstalla. Hiljaisuuden muuri toimii kirkon puolustuksena kuin ylittämätön vallihauta linnan ympärillä. Vaikka sen olemassaoloa ei oikein millään voi puolustaa, voin yrittää analysoida ja jotenkin ymmärtää. Ajattelen sen olevan osoitus kirkon vanhuudesta ja koko ajan huononevasta toimintakyvystä. Aivankuin puhekyky, kuulo ja näkö ja muisti eivät enää toimi normaalisti. Vanhuus tuo ymmärrettävästi hitautta liikkeisiin ja reagointiin. Pidän oman kirkkoni korkaa ikää oikeasti sekä kunnioitettavana että vakavan pelottavana. Miten siihen voi vastata? Huutaminen ja kritisoiminen ei toimi. Onko kohta tullut aika itsekin vaieta, ja vain istua ja pitää kädestä?
Hirvosen nettikirja nostaa minulle mieleen eräitä takavuosien valon pilkahduksia. Sellainen oli vielä kymmenisen vuotta sitten vaikuttanut Kirkon Rakentajien Foorumi, joka nykyisin elää hiljaiseloa toimijoiden vähyydestä johtuen. Yksi oli 2009 julkaistu Kansankirkon myytinmurtajat -niminen kirja. ”Sen kolme kirjoittajaa, Ilkka Halava, Matti Helin ja Pontus Salmi, olivat tehneet kirkosta omaaloitteisesti analyysin, jota parempaa en ole vieläkään nähnyt. Espoon piispa Mikko Heikka siteerasi kirjoittamassaan esipuheessa Martti Lutheria. Tämä määritteli kirkon yhteisöksi, joka opettamisen lisäksi oppii myös itse. Se kuulee ja vastaa siihen, mitä ihmiset kysyvät.” (s. 39) Kirkkopäivillä vuonnan 2009 kirja sai vielä hyvää palautetta, mutta sen julkistamisen jälkeen ”kirjan ympärille laskeutui kuitenkin merkillinen hiljaisuus”. Hirvonen joutuu toteamaan, että ”Myytinmurtajien tuomitseminen vaikenemalla oli minulle ensimmäinen kokemus tämän keinon käyttämisestä kirkon jäsenten ojentamiseen. En tiennyt, että olisin pian itsekin samassa rivissä.” (s. 39).
En kaipaa niinkään Ahti Hirvosen ajatusten yksityiskohtaista arviointia, kuin palautettaa siitä, onko tätä kirjaa luettu, ja ajatuksia siitä, olisiko tällä toiminnan saralla vielä jotakin tehtävissä. Vai onko ainoa tai paras keino edistää kirkon toiminnan uusiutumista sittenkin paneutuminen yhden ja oman seurakunnan elämään ja työhön? Olisiko se hyvä tapa pitää kirkko-vanhusta kädestä ja samalla pitää yllä toivoa uuden elämän mahdollisuudesta?
Kirkolliskokouksen tulisi ryhdistäytyä. Nythän sinne pysähtyivät valmistellut asiat tulevaisuudesta kirkkohallituksen todettua, ei aihetta ja syytä jatkoon.
Betonointi on asiaa oikeassa paikassaan.
Kuuluuko asia kirkkoon tulevaisuutta katsovana hallintona turvata itse asiaa vaikko onko itse asia väline turvata tulevaisuutta näköpiirissä olevana mahdollisuutena kirkkohallituksen ja sen lähipiirin toimijoille työssänsä.
Seuraavasta en tiedä ja kysyn järjestävätkö hiippakunnat uudelle kirkolliskokousedustajien joukolle koulutustilaisuuksia. Olisi mukava tietää ohjelmarungosta kun uusien neuvostojen jäsenille koulutuksesta on vähän tietoa jos ollenkaan.
Toki kysymys asioiden esilläolosta, ja sparrauksesta, liittyy myös ryhmään mistä on tullut valituksi, vai onko asia huisin konkreettinen valituksi tulon jälkeen.
Sen olen nähnyt miten kirkolliskokousedustajat seurakunnassa ovat huomioitavina kalliita.
Hirvosen pamflettia en ole lukenut, mutta olen lukenut hänen toiminnastaan pankinjohtajana pankkikriisissä. Siinä hän ja muut pankinjohtajat näyttivät taloudelliset ”kykynsä”. Ihmettelen hänen pokkaansa antaa taloudellisia neuvoja yhtään kenellekään.
1992 tapahtumat, kun sinne viittaatte, muotoutuivat Presidentti Koiviston puuttua Korkeimman Oikeuden päätökseen korkojutussa mikä oli tuomittu kantajan eduksi. Edellistä tapahtumaketjua muistellaan Koiviston konklaavina.
Tästä eteenpäin oikeudet tuomitsivat juttuja pankkien eduksi ja Korkeimman Oikeuden huomiot edellämainitussa jutussa sivuutettiin. Koivisto oli korostanut nimien ja sopimuksen olevan asiaa ja mainospuheet pankkien myynnissä asiakkailleen toista asiaa.
Ilman edellämainittua konklaavia useampi juttu olisi hyvin voinut päättyä asiakkaan hyväksi.
Koiviston konklaavisopimus on vieläkin salainen vaikka jotakin on päätynyt julkisuuteen. Presidenteistä Tarja Halonen on ainakin suosittanut sen edelleen salaisena pitämistä. Nykyinen Presidentti taisi joskus kannattaa sen julkistamista. Mitenkähän nyt kun tuoli vaihtunut.
Edellämainittu asia koskettaa syvästi maamme vallan kolmijaon periaatetta eikä kansanvaltaisessa järjestelmässä moista röyhkeyttä tulisi tapahtua.
Olen tutustunut aikaisemmin Ahti Hirvoseen ajatuksiin ja toimintaan. On sääli ja vahinko kirkollemme, ettei hänen perusteltuja arvioitaan ja ehdotuksiaan ole viety käytäntöön tai edes valmisteluun kirkkomme keskushallinnossa.
Hirvosella oli mahdollisuus näyttää kykynsä pankinjohtajana. Pankki ei tehnyt konkurssia, koska me kaikki maksoimme sille. Hirvonen ei menettänyt työpaikkaansa, mutta moni muu menetti.
En oikein ymmärrä, millä niillä näytöillä hänen ajatuksiaan olisi pitänyt kirkossa toteuttaa. Olisimme saaneet ehkä kirkkokriisin.
Pankkituki meni SKOP:lle ja osalle säästöpankkiryhmää. SYP selvisi lamasta varsin vähin vaurioin, eikä jäänyt valtiolle velkaa. Siinä on ihan riittävästi meriittiä Hirvoselle.
Kiitos tähänastisesta. Kostin kommentti oli yllättävä, ja meni vähän siihen suuntaan jota en toivonut. Kun en itse ole talousmies edes sen vertaa että olisin osannut vastata mitään. Siksi kiitos Pekalle ja Pekalle. Itsekin ajattelin, että työnantajan kannalta Hirvonen teki ihan hyvää työtä pankkikriisissäkin.
Pointtini blogissa on se että Hirvosen osaaminen ja kokemus yritysmaailmassa olisi minun mielestä ansainnut enemmän huomiota kirkon piirissä. Ja että hänen pamflettiaan kannattaisi vieläkin lukea. HÄn kommentoi myös kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitean mietintöä myönteisesti, etenkin jos sitä toteutettaisiin.
Ja tietenkin tuo vaikenemisella hallitseminen.
Piti sanoa tietenkin Pekalle ja Pentille..
Nyt kai pitäisi tämän huru-ukon jo siirtyä kirjoittamispaastolle. Puhuin Kostin kommentista kun tarkoitin tietenkin Juhani Ketomäkeä. Hän vetaisi vähän kuin mattoa altani todetessaan hirvosen talouskyvyt vain ”kyvyiksi”. Ymmärrän sanomisen liittyvän jotenkin pankinjohtajien kollektiiviseen ”kykyyn” pankki- ja talouskriisissä 1990-luvun alussa. Totean vain sen että en halua edes yrittää vakuuttaa Juhania tässä asiassa. Jos blogistina haluan varmistaa sen että keskustelussa ei lähdetä sivuraiteelle, minun pitää kirjoittaa niin selkeästi ja aukottomasti että sellaiseen ei ole mahdollisuutta.
Enkä myöskään voi pakottaa tai velvoittaa ketään lukemaan HIrvosen nettipamflettia. Yritin vain kysellä kuinka moni sen on lukenut; tämän perusteella ei kukaan – vaikka tietenkin on. TÄmä foorumi lienee melko pieni maailma, jossa on helppo silmäillä tekstejä ja helpompi jättää kommentoimatta kuin kommentoida.
Vielä sanon, että yksi ajatukseni blogissa on osoittaa, että kirkon taloudessa ja hallinnossa ja taloushallinnossa on muitakin ongelmallisiksi todettuja ilmiöitä kuin ne joista Johanna KOrhonen kirjoittaa. HÄnen blogeihinsa tuntuu liittyvän niin paljon eri suuntaista tunnelatausta että en halua niihin kommentoida. Siinä tuntuu myös olevan mukana jotain muutakin (kuten sym- tai antipatioita) kuin vain sanat sanoja vastassa. Tietenkin toivoisi niin sanotun totuuden selviävän joskus, vaikka oikeusprosessitkaan eivät aina näytä olevan kiistattomia.
Ja sitten tämä vaikenemisella hallitseminen. Siitä pitäisi jonkun kiinnostua tekemään vaikkapa hallintotieteen alan väitöstutkimus.
Vaikenemisella hallitseminen on ollut kirkossamme usein käytetty keino. Toisaalta julkishallintoa ei voi virtaviivaistaa samalla tavalla kuin yritystä.
Yli 20 vuoden kokemuksella voin sanoa, että kirkon hallintoa pitäisi karsia ja modernisoida kautta linjan. Monien pienien seurakuntien mentaalinen kokemus on ollut, että tuomiokapitulin ja erityisesti kirkkohallituksen kanssa kannattaa olla tekemisissä mahdollisimman vähän. Joskus on kyse siitä, että ”ylhäältä” annettuja ohjeita vieroksutaan oman asiantuntemuksen ja osaamisen puutteen tai näkökulman rajallisuuden vuoksi. Mutta joskus (usein?) on ollut syynä kokemus siitä, että kirkon hallinnolta on turha toivoa tukea ja apua, jos jotakin kysyy. Osa tätä kokemusta on ollut huomio, että kirkon ylätason tuki on ollut vahvasti ehdollistettua ”kytkykauppaa”. Siinä ”oikein” ajattelevia ja toimivia kirkkoherroja palkitaan ja tuetaan, kun taas ”väärin” ajattelevia ja toimivia rangaistaan, syrjitään tai jätetään yksin kamppailemaan paikallisten ongelmien kanssa. Hierarkkiset rakenteet yhdistyneenä vanhakantaiseen luottamushenkilösysteemiin ovat haasteellisia.
Kiitos Marko. Ymmrrän sen että julkishallinto on eri asia kuin yrityshallinto. Kuitenkin ”Vaikeneminen on tietynlainen rangaistus. Jos jätän vastaamatta omaan kysymykseeni vaikenemisen kristillisyydestä, tiedän vastauksen, minkä hyvä hallintotapa antaa. Se ei vaikenemisen kulttuuria hyväksy.” kuten Hirvonen sanoo. No, ehkä julkisen ja yksityisen hallinnon välillä oleva ero on niin suuri, että julkista ei voi arvioida kristillisillä mittareilla.
Kirkon vaikenemisen kulttuurin taustalla on varmaankin se, että kirkossa vastuu on kollektiivinen. Siitä johtuen kukaan yksittäinen virkamies ei koskaan joudu vastuuseen mistään ellei sorru aivan räikeään laittomuuteen. Niinpä jopa arkkipiispa voi vain jättää vastaamatta kirjeeseen eikä siitä seuraa mitään. Tai viranhaltijat voivat jättää luottamuselinten päätöksiä toteuttamatta. Eikä palkka alene vaikka messuihin ei osallistuisi kukaan. Kukaan ei koskaan saa kenkää eikä lehtiä kiinnosta kuin viinaan ja seksiin liittyvät väärinkäytökset.
Hannu Paavola. Olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että vaikenemisen kulttuurista pitäisi kirkonkin hallinnossa päästä tietoisesti eroon. Yritys- ja julkishallinnon välillä tarkoitan kirkon osalta kahta asiaa. Ensinnäkin yritys voi jouhevasti sopeuttaa työntekijämääräänsä ja tavara- tai palvelutuotantoaan, jopa palkkaustaan ja tavoitteitaan tulosvastuun suuntaan. Näinhän kirkko ei voi toimia. Toiseksi esimerkiksi kirkkoherroista ei käsittääkseni voida tehdä toimitusjohtajia ja kirkkovaltuustoista hallintoneuvostoja. Lukaisin läpi Ahti Hirvosen tekstin kun se ilmestyi. Minulla heräsi muistaakseni silloin kysymys, missä määrin Hirvosen ajattelua kuitenkin ohjaa anglosaksinen malli seurakunnasta, jossa virat ovat pohjimmiltaan erilaisia ”palvelutehtäviä” (ministries). Mutta tämänhän ei olisi pitänyt estää hänen talousosaamisensa käyttöä. Mistä löytyisikään teologisesti koulutettuja julkishallinnon ekonomeja kirkon kehittäjiksi?
Palaan vielä vaikenemisen kulttuuriin. Vaikenemisen kulttuuria voidaan soveltaa ja sovelletaankin hyvin monin eri tavoin. Kyllähän seurakunnista on savustettu ulos kirkkoherran tai jonkun muun silmissä ei-toivottuja työntekijöitä ja kulisseissa hääräävät vallankäyttäjät ovat ajaneet omia hengellisiä agendojaan.
Marko Sjöblom, kirjoiti mm. että ”Mistä löytyisikään teologisesti koulutettuja julkishallinnon ekonomeja kirkon kehittäjiksi?” Miksi pitäisi löytyä. Ja jos löytyisi, pitäisikö heidän olla vielä tietynlaisella teologialla koulutettuja? Sanoit kyllä myös että Hirvosen ajattelussa saattaisi olla ”anglosaksinen malli seurakunnasta”, minkä ei pitäisi olla este hänen talousosaamisen käyttöä.
JOs edellytetään että kaikilla hallinnon, taluuden yms. osaajilla pitää olla teologinen koulutus, ollaan kestämättömässä edellytyksessä. Tai sitten pitäisi sanoa myös toisinpäin, eli kaikilla esim. kirkkohallituksen eri aloilla olevailla papeilla pitäisiolla myös ko. ”maallinen” koulutus.
Talous, hallinto, johtaminen ovat aloja joiden osaajilla vain ei ole teologista koulutusta. Siitä huolimatta, jos he itse ovat avoimia ja valmiita tekemään työtä kirkolle, pitäisi olla mahdollisuus hyvään toimintayhteyteen.
Tämähän liittyy kaikkeen vapaaehtoistyöhön myös seurakunnissa. PItäisi luottaa enemmän ihmisten osaamiseen heidän omilla aloillaan, eikä vartioida liian tarkkaan ”teologisia” ajatuksia. Minulla on sellainen kutina, että tässä on jotain mätää aivan teologiankin tasolla. En ole vielä varma siitä miten sen muotoilisin, mutta tämä liittyy tiettyyn papillisuuden yliarvostamiseen jonkunlaisina kaiken kattavana jumlallisena viisautena.