”Tuntuu kuin kaikki olisi muuttunut. Tai kuin kaikki olisi muuttumassa. Ja kuitenkin otan autoni aamulla ja ajan työhön. Tavallaan kaikki jatkuu niin kuin aina. Mutta kaikki on jotenkin erilaista.”
”Loppuuko tämä koskaan? Ja jos se loppuu, niin mitä sitten? Palaammeko enää koskaan siihen, mitä oli?”
Näin eräät ystäväni totesivat äskettäin, kun pohdimme edessä olevaa vuotta. Edellisessä jutussani käytin termiä Anno Domini. Herran vuosi. Armon vuosi. Jokainen vuosi on armoa. Näin oli siis myös 2020. Näin on myös 2021. Mutta miksi niin monesta tuntuu, että elämä on muuttunut pysyvästi?
Viime kevät oli toivoa täynnä. Kirjoitin itsekin usemman kerran siitä, kuinka tauko teki hyvää. Jotenkin kevät teki kaikesta siedettävää. Monilla oli kyllä jo vaikeaa. Oli myös lapsia, joille opiskelu kotona oli mahdotonta. Vanhukset eristettiin yksinäisyyteen usein inhimillisyydestä piittaamatta. Ehkä emme silloin vielä tajunneet, kuinka kauan virus painaisi päälle. Ja yhtäkkiä luonto oli kauneimmillaan. Valkoiset ja vaalenpinkit kukat puissa olivat kuin elokuvista. Kaikenlaiset luonnon ihmeet uudistivat mieltä joka päivä.
Sitten tuli mahtava kesä. Kesällä virus ei saanut tarpeettoman paljon huomiotamme. Olimme ulkona, vedessä ja metsissä. Monille kesä oli parhaimpia vuosiin.
Sitten tuli syksy. Rajoitusten kiristyminen alkoi. Pelko hiipi moneen mieleen. Onneksi kouluja ei suljettu.
Sitten tuli talvi. Talvinen puu omassa kuvassani on jään ja lumen peitossa. Sen lehdet ovat karisseet. Onko puu siis kuollut? Herääkö se enää? Onko toivo mennyttä?
Suojassa lumen alla puu valmistautuu uuteen nousuun. Itse asiassa on mielenkiintoista, että Raamattu käyttää juuri kedon kukkia ja lintuja esikuvina meille. Jumala huolehtii niistä. Ne eivät työtä tee. Ne eivät kehrää. Ja sitten Jeesus puhui vertauksen. Hän vertasi kedon kukkia kaikkien aikojen kuuluisimpaan kuninkaaseen. Jolla ei – Jeesuksen mukaan- kuitenkaan ollut yhtä hienoja vaatteita kuin kedon kukkasilla.
Jotenkin haluan sanoa, että uusi vuosi merkitsee myös uutta toivoa. Elämme epätietoisuudessa, mutta samalla se kasvattaa kykyämme kokea vaatimattomat ilot suurina ja nähdä omassa ympäristössämme piilevä kauneus. Toivo ei ole kuluttamisessa eikä lentomatkoissa (joita rakastan). Toivon täytyy piillä syvällä sielussa; juuri kyvyssä aistia Sanan todellisuus ja omistaa luottamus Näkymättömään Jumalaan.
Aikanaan Hän tekee ihmeen, ja silloin puu on taas vihreä.
Hmm, partioliikehän on myös avautunut uskonnottomien suuntaan…
No, sattumaa luultavasti. Mutta ainakaan siis tuo ei ole estänyt kasvua.
Partiolaisuus on ollut avoin pitkään, eikä se ole tiettyyn kristillisyyteen ollut kallella, enemmänkin militaarinen alku, johon liitettiin uskonnollisuus. Mutta pioneerius taisi olla vastajärjestö partiolle sosiaalisissa maissa ja yhteisöissä.
Kommareiden ja vassujen typerä yritys kopioida maailman suurinta nuorisojärjestöä = Pioneerit
Aikanaan… Niin juuri.
Aikanaan korona väistyy, siihen täytyy luottaa. Meidän hyvinvoivien länsimaalaisten, joilla koronasta huolimatta ei ole kovin suurta hätää, on ehkä kaikkein vaikeinta odottaa. Ainakin minulle se on vaikeaa. Entä jos joutuisin odottamaan sodan tai nälänhädän päättymistä? Olisinko silloin kärsivällisempi?
Susanna
Kiitos kauniista tekstistäsi ja miellyttävästä otteestasi
Elämässämme ei ole muuttunut mikään. Poikkeusaikoja on aina ollut ja tulee olemaan.
Tämä aika on ollut helppo ihmisen historiaa ymmärtävälle. Se, joka näkee maailman vain oman mitättömän kokemuksen kautta, voi pitää suurena vaikeutena, kun ei päässyt etelään tai mökille tai lapset urheilujoukkueisiinsa. Pikkujuttujahan nämä lopultakin ovat todellisiin vaikeuksiin nähden.
Ihmiselle tekee hyvää rauhoittua ja oppia kestämään pieniä frustraatioita. Näin erityisesti nuorien kohdalla.
Ne on vanhukset ennenkin jätetty hoitokoteihin kuolemaan. Nuorilla on niin kiire elämässään. No, olen minä ainakin päässyt hoitokoteihin vanhuksia katsomaan. Ei ole käyntejä estetty aikoihin.