Tässä blogissa on ollut usein nimimerkillä ja nimellä kriittisiä kirjoituksia vl-liikettä, sen oppia ja SRK:n johtohenkilöitä kohtaan. On vaadittu opin muuttamista, varsinkin seurakuntaopin, SRK:n johdon vaihtamista, virheiden myöntämistä, anteeksipyytämistä 70-luvun henkiopista, naisten aseman korjaamista, naispappeuden avaamista jne. Lista on pitkä ja tässä oli vain osa. On ihmetelty vl-uskovien elämää ja varsinkin vl-äitien jaksamista ’synnytyspakon’ alaisessa liikkessä. Vl-uskovia on verrattu Pohjois-Korean ja muiden diktatuurien alaisuudessa eläviin ihmisiin. Äänessä ovat enimmäkseen olleet ns. vakiokommentoijat, vl-liikkeestä eronneet tai eroamassa olevat tai muuten vl-liikkeeseen loukkaantuneet henkilöt.
Jotkut vl-uskovaiset ovat yrittäneet tällä palstalla kertoa omaa näkemystään, mutta tyrmäys on ollut takuuvarma. Niin tulee olemaan tämänkin kirjoituksen kommentit, jos tämä julkaistaan. Yritänkin tässä nyt vain omalta osaltani kertoa, miksi minä haluan edelleen ’kulkea’ tämän lauman mukana ja uskoa niin kuin vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan.
Olen n. 40-vuotias mies, yrittäjä, työnantaja ja suuren lapsiperheen isä.
Ensimmäinen ja tärkein syy on se, että täällä saa joka päivä kaikki synnit anteeksi. Tämä on se liima, mikä minut pitää tässä uskossa. Olen ns. lapsuudenuskovainen, eli lapsesta saakka vl uskoa tunnustanut. On minullakin ollut ja tulee edelleenkin olemaan kaikki houkutukset syntielämään ja sitä kautta uskonkieltämiseen, mutta minä haluan päivä kerrallaan uskoa ja ’laittaa syntini pois’. Se tuntuu aivan sydämessä asti hyvältä ja tulee rauhallinen vapaa olo, kun on saanut uskoa syntinsä anteeksi. Voi aloittaa aivan kuin alusta. Menneet ovat menneitä, nyt on nyt ja olen uskomassa! Heti näkyy päämäärä, minne olen matkalla. Ei se ole tässä ajassa, se on Kunnian taivaassa. Se onkin se toinen asia ja varmasti yhtä tärkeä, kuin ensimmäinen.
En ole uskomassa tätä aikaa varten. En odota uskoni takia saavani ajallista menestymistä tai kunniaa. Ajallista menestymistäkin tulee, jos Jumala niin hyväksi näkee. Voi tulla myös vastoinkäymisiä. Isojakin. Kaikki on Jumalan käsissä. Hän johtaa kuten parhaakseni näkee. Siihen tarvitaan uskoa, että jaksaa luottaa Jumalaan vastoinkäymistenkin kohdatessa. Mutta uskon, että niilläkin on minun uskonelämän kannalta hyvät tarkoitukset.
Miksi sitten alistua kaikkiin ’sääntöihin ja kieltoihin’? Minulle ne eivät ole sääntöjä ja kieltoja. Ne ovat armoneuvoja. Niitä annettiin jo opetuslasten aikaan. Yhteisesti on nähty asioita, jotka vievät pois uskomisesta. Omista kokemuksistani olen myös huomannut, miten helposti synti vie mukanaan. Ensin pieni synti, ’höpösynti’ monen kriitikon mielestä, sitten isompi ja lopulta uskon kieltäminen. Päämäärä jää saavuttamatta.
Ehkäisyn käyttäminen on niin suuri synti Jumalan sanaa vastaan ja täydellinen epäluottamus Jumalaa vastaan, etten halua siihen ryhtyä. Toki ymmärrän sen, ettei oman tai puolison hengen uhalla tarvitse synnyttää. Jotkut arvostelevat tätä ’ehkäisykieltoa’ sen takia, että siinä äidin voimavarat ajetaan ihan loppuun ja äidinrakkautta ei voi riittää kaikille lapsille. Omasta kokemuksestamme voin sanoa, että kyllä voimavarat olivat aika vähissä, kun oli viisi pientä lasta. Se olikin raskainta aikaa. Sen jälkeen saimme vielä useita lapsia, mutta raskain aika oli meillä silloin aiemmin. Se aika oli kuitenkin suhteellisen lyhyt ja saimme siihen tukea hyvin omasta kunnastamme ja ystävien kautta. Nyt lapset auttavat tasapuolisesti eri kodin töissä ja nuoria käy iltakylässä. Elämä on mukavaa, ei tarvitse hiljaisuudessa kuunnella kelon tikitystä ja toivoa jotakin tapahtuvan. Koko ajan tapahtuu.
Vielä tuosta SRK:n johdon vaihtamisvaatimuksista. En ’usko’ SRK:een. Se ei ole uskoni kohde. Niinkuin se ei ole muillekaan vl-ihmisille. Niin SRK:n johtajat kuin me kaikki teemme virheitä, kaikki tekevät virheitä. Kuka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven. Me uskovaiset emme ole kivien heittäjiä. Käteen olen kiven monta kertaa ottanut, monessakin asiassa, mutta yleensä olen vähän puristeltuani pudottanut maahan. Emme jaksa jauhaa vanhoja virheitä, katsomme eteenpäin, päämäärää kohti, kohti kunnian taivasta. Oppi on raamatunmukaista. Se vastaa henkeen. Tunnistan kyllä ja muutkin ’armosta uskomassa olevat’ tunnistavat Jumalan valtakunnalle vieraat puheet ja kirjoitukset. Meidän paikkakunnallakin niitä on kuulunut, jopa puhujanpöntöstä. Ei ole jäänyt hyvä mieli, jos syntejä ei ole saarnattu anteeksi ja on keskitytty puheessa ajallisten asioiden parantamiseen ’maailman mielen’ mukaiseksi.
Kirjoitin tämän nimimerkillä oman uskonelämäni takia. En halua kuormittaa itseäni julkisuudella. Varsinkaan, kun tästä ei positiivista julkisuutta saa. Toivon kuitenkin tässä suvaitsevaisuuden nimeen vannovassa ajassa, että mekin saamme rauhassa uskoa ja elää niin kuin uskomme.
Nimimerkki ”vl-uskovainen”
KW, tuskin kärsimyksessä on sinänsä mitään ihannoitavaa. En katso, että me tästä asiasta ihannoiden kirjoitamme. Se vaan on realistinen tosiasia meidän kaikkien elämässä tavalla tai toisella. Meillä on nykyään paljon paremmat eväät kärsimyksen poistamiseen, kuin 1800-luvulla. Siitä huolimatta kärsimys on koko ihmiskunnalle yhteistä. En tiedä kärsimyksen ja kirkkaamman kruunun suhdetta. Paavali ei tosin pidä tämän ajan vaivoja ja tulevaa kirkkautta toisiinsa verrattavina asioina. Toisia elämä kohtelee paremmin toisia huonommin. Sinua on potkittu ”vilttitosuilla”, minua rintaan hevosen potkulla, jolloin tuonelan portit olivat lähellä. Mutta kuten on kirjoitettu. ”Herra vie alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen” (1Sam2:6).
Vasumäki: ”Siitä huolimatta kärsimys on koko ihmiskunnalle yhteistä.”
Eikös se Jeesus kärsinyt jo kaikkien ihmisten puolesta. Mitä tässä nyt vielä pitäisi kärsiä? Lääketiedekin on jo aika hyvin kehittynyt kärsimystä poistamaan.
Tiedätkö muuten mitä siat tekevät suudellessaan – no tietysti kärsivät.
Kimmo kysymyksineen on kiva piristys tässä muuten niin synkeässä keskustelussa. Jollei niitä kysymyksiä olisi niin helposti unohtuisi se, miten ihmiset normaalisti ajattelee. Kimmo kun ei edusta vain jotain poikkeavaa populaatiota, vaan me olemme oikeasti sitä. Me jotka kutsumme itseämme uskovaisiksi.
Pekka: ”Kimmo kysymyksineen on kiva piristys tässä muuten niin synkeässä keskustelussa.”
Kiitoksia vaan kovasti. Täytyyhän jonkun kantaa toivon lippua täällä murheen ja kärsimysten laaksossa.
Kuinka hyvä kuva tuo Kimmon piristävä ”toivo” onkaan siitä mitä me luonnostamme kaikki olemme. Kutsun sitä tämän maailman toivoksi. Yrttitarhassa tulee uni, kun ei jakseta valvoa.
Toivo onkin mielenkiintoinen asia. Kiva kun Kimmo otti sen esille. Välillä tulee vastaan tuo väite, että vasta kuoleman jälkeen voisi saada varmuuden siitä, mikä meitä siellä odottaa. Sillä väitteellä sitten uskovan toivoa mitätöidään. Sanotaan myös, että kristityt eivät eläessään saa hyvää ja odottavat sitä sitten vasta taivaassa. Uskovien toivoa pidetään turhana toiveajatteluna.
Sekä hukattuna hyvän elämän mahdollisuutena.
Eräs henkilö sanoi minulle ettei hän usko mihinkään, minkä olemassaoloa ei voi todistaa. Kysyin häneltä sitten uskooko hän tulevaisuuteen. Sen todistaminen tieteellisesti, että meillä on tulevaisuus on vähän hankalaa. Silti uskon, että voin lähteä kauppaan ja ostaa sieltä juuri ne tarvikkeet mitä tarvitsen. Sitten voin palata sieltä kotiin. Kaikki tuo on pelkän uskon varassa. Jollemme uskoisi tulevaisuuteen, niin elämästä ei tulisi mitään.
Uskomme kauppareissun toteutumiseen siksi, että niin monesti olemme siitä suoriutuneet.
mieleen ei edes tule sitä vaihtoehtoa, että se ei olisikaan mahdollista.
Uskonelämässään kristitty joutuu monesti hankaliin tilanteisiin ja kääntyessään rukouksessa Vapahtajansa puoleen saa aina avun. Näin syntyy vahva luottamus ja toivo siitä, että näin tulee jatkumaan. Auttajansa lupauksiin alkaa vahvasti luottamaan, kun pettymyksiä sen suhteen ei tule. Niinpä kristityn ei tarvitse lainkaan epäillä sitä, etteikö Jeesus olisi vastassa silloinkin, kun täältä lähdetään. Joten kyse ei ole toiveajattelusta vaan täydestä varmuudesta.
Mietin sanaa ”uskonvarmuus”. Eihän ihmisen pidä ollakaan varma ”omasta” uskostaan, vaan uskon kohteesta ja hänen lupauksistaan. Omaa uskoaan tuleekin epäillä. Sen sijaan Jumalan Sanasta saa olla varma. Ja kyllä se yhä uudelleen vakuutta lukijansa sen voimasta. Olikohan Wislöff vai Valen-Sendstad kun kirjoitti että pelastusvarmuus on varmuutta evankeliumista.
Me yleensä tuijotamme itseemme, uskoomme, kokemuksiimme, muuttumiseemme paremmiksi. Myös kärsimyksistä voi tulla epäjumala. On muistettava, ettei kaikki kärsimys ole osallisuutta Kristuksen kärsimyksiin. Paljon kärsimyksestä on ihmisen itse itselleen aiheuttamaa tai vain luonnollista elämään kuuluvaa.
Tulee katsoa yksin Kristukseen. Häneltä tulee apu juuri oikeaan aikaan. Yleensä näyttää siltä, että Jumala ei kuulisi, vaikka kuinka rukoilisi. Jumalan apu tulee usein juuri viime tingassa kun sitä jo huutaa kyyneleet silmissä hädässään. Sitä suurempi on silloin ilo ja kiitos ja myös varmuus kuulluksi tulemisesta.
Kuulostaa jotenkin ihan siltä, että ensin olet varma pelastuksesta ja sitten perutkin sen mitä juuri ilmaisit. Silti kaikki mitä sanot on totta. Ei marttyyri voi suostua tapettavaksi, jollei hän ole varma asiastaan. Varmuus on sitä mitä Danielin ystävät sanoivat kuninkaalle: ”Jumala voi pelastaa meidät sinun kädestäsi kuningas, mutta vaikka ei pelastaisikaan niin sinun kuvapatsastasi emme kumarra.” Kristitty voi olla täysin varma siitä, että on jo pelastunut. Silti on totta, että on koko ajan tiedostettava myös se vaara, että voi myös menettää sen.
Pekka Veli, olen pidemmän aikaa ihmetellyt mikä sinulla on minua vastaan. ?
Olen varma siitä, että Kristus on pelastanut minut ja Jumala rakastaa minua kuten kaikkia muitakin ihmisiä. En odota Jumalalta helppoa elämää ja ihmeellisiä kokemuksia. Elän vain tavallista arkista kristityn elämää ja turvaan Jeesukseen Vapahtajaani. En pyri opettamaan ketään (tästäkin Pekka Veli kerran kirjoitit että haluan opettaa ja ennustit että kohta ei Sana enää aukea). Ei minulla ole pyrkimystä opettaa ketään. Olen halunnut vain jakaa uskonelämäni kokemuksiani ja sitä miten kristinuskon ydin ja evankeliumi on minulle avautunut.
Et Pekka Veli tunne minua etkä henkilöhistoriaani. Silti ikään kuin toivotat minulle ”sielun pimeää yötä”. Aiemmassa blogissa. Oletko varma, etten ole jotain sellaista jo elämässäni kokenut? Kyllä minä tiedän mitä kärsimys on.
Se, mitä olen omissa tekteissäni yrittänyt pohtia voidaan mielestäni kuvata ehkä selkeimmin Paavalin merimatkalla kun laiva joutui tuuliajolle Kreetan edustalla. Heiltä kaikilta myös Paavalilta katosi pelastuksen toivo. Varmasti Paavali rukoili, vaan ei tiennyt miten tilanteesta selvitään. Kunnes hän sai sisäisen varmuuden enkelin ilmestyessä hänelle.
Mikäli olemme omassa elämässämme ”hukkumaisillamme,” niin kokemuksesta tiedämme, että että meidän varmuutemme sanaan saattaakin kadota. Silloin voi olla tarpeen, että uskomme vahvistetaan tavalla, joka voi olla sana ystävältä tai jokin muunlainen vahvistaminen ylhäältä.
Se, että uskolla on lahjaluonne tulee varmimmin todistetuksi kun käy niin, että vaikka minä uskon, niin äkkiä voidaan huomata, etten enää voikaan uskoa. Kun Jumala ottaa pois minun uskoni, niin minkä varassa silloin olemme? En vaan kykene uskomaan ja luottamaan pelkkään sanaan ja näin voi käydä ristin alla. Mikä neuvoksi? Ei mikään muu kuin se, että tässä ahdingossa Jumala yksin armosta lahjoittaa minulle uudestaan uskon, jolla taas voin tarttua hänen sanaansa. Raskasta on, kun näin käy kuoleman paljastaessa kasvonsa. Luottamustamme Jumalaan koetellaan. Elävä usko syntyy ahdistusten kautta. Lutheria ja ristinteologiaa ei voi erottaa toisistaan.
Kosti, yhdyn näihin ajatuksiin.
Olipa järkyttävää lukea Riitta tuosta, mitä minusta ajattelet ja olet teksteistäni käsittänyt. Se juuri on surullista tässä, että juuri sinä Riitta olet kokenut minut noin. Olemmehan yhdessä taistelleet vanhurskausopin puolesta. Samaa intoa opin puolesta ei täällä usein kohtaa. Vastustajia sen sijaan on paljon. Joten olen ollut hyvin iloinen myös siitä, että kanssasi on voinut avoimesti keskustella. Olen ilmeisesti liian rohkeasti kommentoinut tekstiäsi ja siten olen ilmeisesti loukannut sinua jopa ehkä useita kertoja. Olisitpa kertonut sen jo aiemmin. Nyt tätä tilannetta on enää vaikeampi korjata. Tiedän nyt että olen menettänyt luottamuksesi. En tiedä voiko sen enää saada takaisin. En ainakaan nyt yritä mitään. On kovin surullista menettää yksi parhaista ystävistä näin. (Piti vielä tarkistaa että todella kirjoitit sen minulle.)
Monien ahdistusten kautta, me menemme sisälle Jumalan valtakuntaan. Uskoa koetellaan kärsimyksissä ja vastoinkäymisissä. Ihmisen käsitys itsestään on niin kaikkivoipa ja suuri, että Jumalan on se murrettava pala palalta. Tähän liittyy olennaisesti käsitys ihmisen vapaasta tahdosta. Omasta uskostakin voi tulla epäjumala. En pelastu oman uskoni tähden, vaan yksin Jeesuksen uskon kuuliaisuuden tähden, yksin Kristuksen tähden Jumalan armosta. Sen uskon olen siis ymmärtänyt Jeesuksen uskoksi=uskollisuudeksi=kuuliaisuudeksi. Pojan oli opittava mitä kuuliaisuus on. Jumala lahjoittaa meille tämän Jeesuksen vanhurskauttavan uskon.
Meillä kristityillä on omat ristimme ja pistimemme. Jos niitä ei meillä olisi, tarvitsisimmeko enää Jeesusta? Ei Paavalikaan ajatellut tulleensa tässä elämässä jo täydelliseksi, vaan rientävänsä sitä kohti. Jumalan armossa on kyllin. Itselleni hiipii usein tunne, että kelpaankohan minä kuitenkaan kun vaellukseni kristittynä on niin huonoa. Sitten taas tajuan, että onneksi se ei olekaan minun vaelluksestani kiinni, vaan siitä mitä Jeesus on jo tehnyt puolestani.
Riitta Sistonen, ”Itselleni hiipii usein tunne, että kelpaankohan minä kuitenkaan kun vaellukseni kristittynä on niin huonoa?”
Jaat monien kokemuksen. Vielä kuolinvuoteella saatetaan pohtia armon riittävyyttä, (mm. Paavon viimeiset kiusaukset). Silloin ei kestä mikään muu kuin Kristuksen voitto synnistä ja kuolemasta.
Riitta, ”Sitten taas tajuan, että onneksi se ei olekaan minun vaelluksestani kiinni, vaan siitä mitä Jeesus on jo tehnyt puolestani.”
Näin se on, aamen.
Pekka Veli, miksi ajattelet näin jyrkästi ja dramaattisesti, että olet menettämässä ystävän ja mitään ei voi korjata? Miksi minun olisi pitänyt aiemmin kirjoittaa miltä minusta on tuntunut? Miksi se on nyt liian myöhäistä? Olen vain aikani seurannut keskusteluja ja tehnyt johtopäätökseni kun taas esitit tuossa kommentissasi että toidaalta olen varma, toisaalta en. Mitä oikein tarkoitat? Olemme joissakin asioissa ymmärtäneet asiat samalla tavoin, joissakin eri tavoin.
En kuitenkaan ymmärrä miksi esim. kristityssä tapahtuvien muutosten ollessa kyseessä, teit pitkälle meneviä johtopäätöksiä uskostani. (Siis että luotan enemmän itseeni kuin Jumalaan). Enhän minäkään (kai) ole analysoinut sinun uskoasi.
Taannoisessa blogissasi sanoit, että nostan ”tikunnokkaan” ihmisiä ja käytän sanaa ”sinä”. En ollut käyttänyt sanaa ”sinä”. Tarkistin asian. Ja toisekseen muutkin siinä osoittivat sanansa suoraan henkilöille. Totta kai jos haluaa jonkun henkilön kanssa keskustella niin näin tehdään. Ja miten voimme edes keskustella mistään, jos omasta eriäviä mielipiteitä ei sallita, vaan heti vedetään ”herne nenään” ja ajatellaan että ihmisen usko kyseenalaistetaan. Mutta on vältettävä itse henkilön analysointia ja pysyttävä asiassa, josta keskustellaan. Keskustelua käydään siitä miten on asiat ymmärtänyt eikä siitä millainen joku henkilönä on ja millainen hänen uskonelämänsä on. Ja sanon vielä että miten itse on asiat käsittänyt tähän mennessä, käsitys voi muuttua ja yleensä muuttuukin kun uskossa eletään.
Olen teologien keskusteluissa törmännyt jopa lausahdukseen kuinka joku henkilö jollain uskonkäsityksellään sulkee itsensä pelastuksen ulkopuolelle. Tällaista ei kai sentään täällä ole esitetty?
Sinä saat tietysti blogistina sulkea toiset henkilöt pois keskusteluista. Ari Pasanen toi Paavali-kommenttini takia keskusteluun erään tärkeän ydinkysymykseen Room. 6,7, 8 jakeiden ymmärtämisen erosta kristikunnassa. Se tilaisuus meni sitten kuitenkin ohitse, kun kirjoitit jyrkästi minulle, että hänen kanssaan ei voi keskustella. Olen kyllä samaa mieltä kanssasi siitä, että hänen tyylinsä on haastava.
Kyse on mielestäni nyt vain siitä, että olet Riitta lukenut tekstistäni jotain sellaista mitä siinä ei ole. Sen tähden asiaa ei voi lähteä edes korjaamaan. En voi vasta noihin kysymyksiisi mitään, joissa kyselet ”miksi.” Vastauksia ei ole, koska tekstissäni ei ollut mitään siitä, mitä väität siinä olevan. Miten siis voisin yrittää korjata sellaista mitä ei oikeasti ole olemassa? Sen sijaan koen että minut on hyljätty ja minulle on tässä käännetty selkä. Minuahan tässä on syytetty asioista joita en ole tehnyt, eikä eds mieleen ole tullut. Näin rankaa palautetta en vielä koskaan ole keneltäkään saanut. Ajattelinkin jo ottaa etäisyyttä koko Kotimaan kirjoittamiseen. Saa nyt nähdä maltanko.
Pekka Veli, jos näin asian koet niin sitten on niin. En halua ruotia minäkään asiaa enempää enkä kopioida tähän taannoisia kommentteja.
Kysyin tuossa yllä sinulta jotakin. En ymmärrä mitä loukkaavaa niissä kysymyksissä on.?
En ole kääntänyt kenellekään selkääni. Sanot että olet ehkä loukannut minua useasti ja sitten kuitenkin että olen ymmärtänyt tekstistäsi sellaista mitä siinä ei ole. Annetaan asian olla. En ole loukkaantunut sinulle mistään.