Tässä blogissa on ollut usein nimimerkillä ja nimellä kriittisiä kirjoituksia vl-liikettä, sen oppia ja SRK:n johtohenkilöitä kohtaan. On vaadittu opin muuttamista, varsinkin seurakuntaopin, SRK:n johdon vaihtamista, virheiden myöntämistä, anteeksipyytämistä 70-luvun henkiopista, naisten aseman korjaamista, naispappeuden avaamista jne. Lista on pitkä ja tässä oli vain osa. On ihmetelty vl-uskovien elämää ja varsinkin vl-äitien jaksamista ’synnytyspakon’ alaisessa liikkessä. Vl-uskovia on verrattu Pohjois-Korean ja muiden diktatuurien alaisuudessa eläviin ihmisiin. Äänessä ovat enimmäkseen olleet ns. vakiokommentoijat, vl-liikkeestä eronneet tai eroamassa olevat tai muuten vl-liikkeeseen loukkaantuneet henkilöt.
Jotkut vl-uskovaiset ovat yrittäneet tällä palstalla kertoa omaa näkemystään, mutta tyrmäys on ollut takuuvarma. Niin tulee olemaan tämänkin kirjoituksen kommentit, jos tämä julkaistaan. Yritänkin tässä nyt vain omalta osaltani kertoa, miksi minä haluan edelleen ’kulkea’ tämän lauman mukana ja uskoa niin kuin vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan.
Olen n. 40-vuotias mies, yrittäjä, työnantaja ja suuren lapsiperheen isä.
Ensimmäinen ja tärkein syy on se, että täällä saa joka päivä kaikki synnit anteeksi. Tämä on se liima, mikä minut pitää tässä uskossa. Olen ns. lapsuudenuskovainen, eli lapsesta saakka vl uskoa tunnustanut. On minullakin ollut ja tulee edelleenkin olemaan kaikki houkutukset syntielämään ja sitä kautta uskonkieltämiseen, mutta minä haluan päivä kerrallaan uskoa ja ’laittaa syntini pois’. Se tuntuu aivan sydämessä asti hyvältä ja tulee rauhallinen vapaa olo, kun on saanut uskoa syntinsä anteeksi. Voi aloittaa aivan kuin alusta. Menneet ovat menneitä, nyt on nyt ja olen uskomassa! Heti näkyy päämäärä, minne olen matkalla. Ei se ole tässä ajassa, se on Kunnian taivaassa. Se onkin se toinen asia ja varmasti yhtä tärkeä, kuin ensimmäinen.
En ole uskomassa tätä aikaa varten. En odota uskoni takia saavani ajallista menestymistä tai kunniaa. Ajallista menestymistäkin tulee, jos Jumala niin hyväksi näkee. Voi tulla myös vastoinkäymisiä. Isojakin. Kaikki on Jumalan käsissä. Hän johtaa kuten parhaakseni näkee. Siihen tarvitaan uskoa, että jaksaa luottaa Jumalaan vastoinkäymistenkin kohdatessa. Mutta uskon, että niilläkin on minun uskonelämän kannalta hyvät tarkoitukset.
Miksi sitten alistua kaikkiin ’sääntöihin ja kieltoihin’? Minulle ne eivät ole sääntöjä ja kieltoja. Ne ovat armoneuvoja. Niitä annettiin jo opetuslasten aikaan. Yhteisesti on nähty asioita, jotka vievät pois uskomisesta. Omista kokemuksistani olen myös huomannut, miten helposti synti vie mukanaan. Ensin pieni synti, ’höpösynti’ monen kriitikon mielestä, sitten isompi ja lopulta uskon kieltäminen. Päämäärä jää saavuttamatta.
Ehkäisyn käyttäminen on niin suuri synti Jumalan sanaa vastaan ja täydellinen epäluottamus Jumalaa vastaan, etten halua siihen ryhtyä. Toki ymmärrän sen, ettei oman tai puolison hengen uhalla tarvitse synnyttää. Jotkut arvostelevat tätä ’ehkäisykieltoa’ sen takia, että siinä äidin voimavarat ajetaan ihan loppuun ja äidinrakkautta ei voi riittää kaikille lapsille. Omasta kokemuksestamme voin sanoa, että kyllä voimavarat olivat aika vähissä, kun oli viisi pientä lasta. Se olikin raskainta aikaa. Sen jälkeen saimme vielä useita lapsia, mutta raskain aika oli meillä silloin aiemmin. Se aika oli kuitenkin suhteellisen lyhyt ja saimme siihen tukea hyvin omasta kunnastamme ja ystävien kautta. Nyt lapset auttavat tasapuolisesti eri kodin töissä ja nuoria käy iltakylässä. Elämä on mukavaa, ei tarvitse hiljaisuudessa kuunnella kelon tikitystä ja toivoa jotakin tapahtuvan. Koko ajan tapahtuu.
Vielä tuosta SRK:n johdon vaihtamisvaatimuksista. En ’usko’ SRK:een. Se ei ole uskoni kohde. Niinkuin se ei ole muillekaan vl-ihmisille. Niin SRK:n johtajat kuin me kaikki teemme virheitä, kaikki tekevät virheitä. Kuka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven. Me uskovaiset emme ole kivien heittäjiä. Käteen olen kiven monta kertaa ottanut, monessakin asiassa, mutta yleensä olen vähän puristeltuani pudottanut maahan. Emme jaksa jauhaa vanhoja virheitä, katsomme eteenpäin, päämäärää kohti, kohti kunnian taivasta. Oppi on raamatunmukaista. Se vastaa henkeen. Tunnistan kyllä ja muutkin ’armosta uskomassa olevat’ tunnistavat Jumalan valtakunnalle vieraat puheet ja kirjoitukset. Meidän paikkakunnallakin niitä on kuulunut, jopa puhujanpöntöstä. Ei ole jäänyt hyvä mieli, jos syntejä ei ole saarnattu anteeksi ja on keskitytty puheessa ajallisten asioiden parantamiseen ’maailman mielen’ mukaiseksi.
Kirjoitin tämän nimimerkillä oman uskonelämäni takia. En halua kuormittaa itseäni julkisuudella. Varsinkaan, kun tästä ei positiivista julkisuutta saa. Toivon kuitenkin tässä suvaitsevaisuuden nimeen vannovassa ajassa, että mekin saamme rauhassa uskoa ja elää niin kuin uskomme.
Nimimerkki ”vl-uskovainen”
Jumala on salannut itsensä maailmalta. Mitään todistetta Hänen olemassaolostaan ei voida löytää.
Hän on salannut myös kirjan jossa ilmaisee itsensä ja tahtonsa. Sitä pidetään mitättömänä kirjana, jota ei yleensä lueta eikä tutkita. Sen tekstejä pidetään vanhentuneina ja väitetään niiden olevan vain suullista perimätietoa ja ihmisten käsityksistä parin tuhannen vuoden takaa. Jo ennen ajanlaskun alkua kirjoitettuja filosofien tekstejä samalla kuitenkin arvostetaan ja luetaan. Niiden alkuperää , eikä sisältöä ei ole kukaan epäilemässä. Miksiköhän juuri Raamattu poikkeaa luotettavuudessaan muista vastaavista ja jopa vanhemmista teksteistä?
Jumala on salannut myös ne jotka ovat löytäneet tien Jumalan valtakuntaan sisälle. Tämä saa aikaan uskovassa paljon kärsimystä, josta muu maailma ei tiedä mitään.
Kristittyjä pidetään viheliäisenä joukkona, jota ei arvosteta. Kristittyjä vainotaan ja tapetaan jatkuvasti monissa maissa.
Lisäksi Jumala on salannut työnsä uskovien sydämissä. Usein Jumala kätkeytyy myös omiltaan ja jättää heidät ikää kuin oman onnensa nojaan. Jopa niin että uskova joutuu suuriin epäilyksiin oman uskonsa kanssa. Juuri silloin, kun uskova kokee Jumalan olevan kaukana. Jumala onkin lähellä. Usein juuri sen kärsimyksen kautta ja kanssa.
Pekka Veli, oivaltavasti toteat kirjoituksessasi mm. tuon, että ”usein Jumala kätkeytyy myös omiltaan ja jättää heidät ikää kuin oman onnensa nojaan.” Näin asia tuntuu olevan. Tuossa Laguksen kirjeessä lienee kysymys juuri siitä. Blogisi aihe on hyvin haastava ja meitä jokaista syvältä koskettava.
Palaan vielä hieman tuohon Laguksen kirjeeseen. Siinä mielestäni on hyvin kuvattuna uskon yksinkertainen harjoitus ristin alla, jota ilman usko eikä luottamus Jumalaan voi kasvaa. Kenelle tuo kirje on lähetetty. Ehkäpä meille kaikille, jotka ristin alla tavalla tai toisella vaellamme. Tuossa kuvataan henkilöä, joka kasteen kautta on saanut uudestisyntymisen peson. Lieneekö hän sen hukannut, emme tiedä. Mikäli näin on tapahtunut hän on sen kuitenkin uudestaan Jumalan armosta löytänyt, uskosta vanhurskaaksi tullut kasteen armoon palannut ja joutunut vaikean ristin alle.
Hengen todistus on kadonnut ja korpitaival alkanut ja jatkunut kenties hyvinkin pitkään, jolloin matkaeväinä ovat risti ja Jumalan sana ilman näkemistä ja tuntemista. Ei näy valoa, vaan pimeys. Miten pimeydessä vaelletaan ilman valoa. Tässä tapauksessa tuo valo on usko, josta kokemuksesta tiedämme, että se horjuu epäuskon painaessa päälle, eikä sanastakaan saa oikein otetta. Ristin pimeässä yössä.
Tässä ei pidä antaa epäuskolle periksi, vaan luottaa lujasti Jumalan varmaan lupaukseen ja johdatukseen ilman tuntemisia, vaikka edessä olisi pelkkä mahdottomuus, kuten israelilaisilla punaisen meren rannalla Herran kätkiessä häneen uskovilta armokasvonsa. Tie aukenee ennemmin tai myöhemmin, kun sitä uskossa kärsivällisesti jaksamme odottaa. Vaikka emme aina jaksakaan. Mikä sitten neuvoksi? On aivan kauheaa, kun risti painaa, eikä sitä jaksa enää kantaa ja Jumala ei vastaa. Usko ei siis pysy, ellei sitä koetella, jolloin me voimme ymmärtää myös ristin tarpeellisuuden. Tosin vaikea tuota ”ristinteologiaa” on ymmärtää, kun sen kohteeksi joutuu, joka Herraan Kristukseen uskoo.
Aamen! Veljet!
On myös hyvä muistaa, ettei usko ole Jumalan Voimavaikutuksissa, eli niissä kokemuksissa, mitä niin monesti etsitään, kun aloitetaan kysymällä: ”Miten Jumala on muuttanut sinua?” Näin kysyen helposti kiinnitetään katse niihin muutoksiin, mitä uskovassa ihmisessä on voinut tapahtua, eikä Kristukseen.
On inhimillistä, että me kiinnitämme katseemme siihen mitä Jumala saa ihmisessä aikaan, mutta todellisuudessa, ne ovat sivuseikka, sillä Jumala riisuu meitä pois juuri siitä, että katsomme vain itseemme ja lähimmäisiin ja siihen mitä Jumalan voimavaikutukset saavat aikaan.
Jumala antaa meille Ristin sen tähden, että kuolisimme Kristuksen kanssa ja nousisimme myös ylös Hänen kanssaan. (Tämä on Hengellistä ja pitää ymmärtää myös niin.) Ihmisen teot ovat kuolleita, niissä on mullan ja astian maku. Kristuksessa eläminen ennenkaikkea sen ymmärtämistä, että olemme Jumalan luomia ja sellaisinaan Pelastettuaja Kristuksen tähden. Voimme lopettaa kaiken suorittamisen, sillä ne vievät ilon ja rakkauden elämästä. Kristuksessa taas on täydellinen ilo ja rauha, kun taas maailmassa ahdistus ja ja ainainen kärsimys. Kristitty ei ole tämän maailman lapsi ja kahtaalla käyminen on raskasta. Maailman melske ja pauhu ei saisi meitä pelottaa, sillä täydellinen Rakkaus karkoittaa pelon. Olkaat rohkeat Kristuksessa!
Kun ihmiseltä loppuu voimat, niin Jumala on lähellä Kristuksessa.
Paavali kirjoittaa: ”Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.”
Ja vielä meidä tulee ottaa vakavasti, mitä Herran enkeli sanoi Paavalille: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”.
Entä onko tarpeellista ristin alla ikävöidä uskossa lapsenoikeutta? Luther ymmärsi uskon ahdistettuna uskona, kuten tiedämme. Niin ahdistettuna, että hän kerran oli viikon vuoteenomana ristin pimeässä yössä. Lienee häneltä ollut Jumala tuolloin kadoksissa, jonka vasta hänen vaimonsa sai näkyviin pukeutumalla muistiin. Luther kysyi: Kuka on kuollut. Tähän Katariina vastasi. Jumala on kuollut, jolloin Luther virkosi ja nousi ylös vuoteesta. Tämä tuli mieleeni, kun olen lukenut tuota Jonas Laguksen kirjaa Evankeliumin ääni.
Yksi parhaista opeistani tuli, kun eräillä kesäjuhlilla sain henkilöltä, jota en ollenkaan tuntenut, pyynnön tulla syksyllä puhumaan Riihimäelle. Olin silloin aivan kuivilla. Mikään ei ollut sanassa avautunut ja sanoinkin siihen, ettei minulla ole mitään jakamista, jollei sitä anneta. Pitkä aikaa olin jo kärsinyt hengellisestä kuivuudesta. Pyytäjä kertoi silti heti juhlapaikalle tullessaan nähneensä minut ja sai siinä kehotuksen kutsua juuri minut.
Jäin tuota kutsua ihmettelemään. Syksyllä sitten soitin ajoissa, ettei mitään sanottavaa ole annettu. Jälkeenpäin sain kuulla, että langan toisessa päässä oltiin aivan varmoja , että kuitenkin tulisin. Sana annettiin vasta sinä päivänä, kun piti illalla olla puhumassa. Vasta työstä palatessa avasin Raamatun ja siinä se oli. Oli se riemullinen kokemus kun Sana uudelleen avattiin ja sain lähteä ajamaan Riihimäkeä kohti.
Yksi suuri uskovan kärsimys on juuri tuo hengellinen kuivuus, johon joskus elävät kristityt joutuvat, jossa mikään uskonelämän alue ei aukea. Kaikki ovet on kiinni, eikä mistään saa mitään otetta.
Ei siinä käsitä lainkaan sitä, että nyt on kyse aivan erityisestä Jumalan koulusta ja huolenpidosta, jossa vahvistetaan uskoa. Sillä käsiin ei siinä jätetä mitään muuta, kuin se, että tyhjänä saa kurottautua Mestarinsa puoleen.
Juuri näin ! Tuota on vaikea edes sanoittaa, kun Jumala alkaa riisumaan ihmistä, niin Hän vie ihmisen pimeään ja tyhjään paikkaan, jossa saa vain odottaa ja odottaa…
Ei ole mitenkään mukavaa, kun Jumala silittää päänahkaa, niin, että verinahka paljastuu. (Tämä on taas sitä hengellistä, joka pitää ymmärtää myös siten.) Kun Jumala sitten tulee esiin, niin Hän lohduttaa yli ymmärryksen käyvällä Armolla ja sanoo, sinä olet minun… Näin saamme vahvistusta, itse Kristukselta, joka on kuitenkin aina luonamme, vaikka emme sitä aina ymmärrä.
Uskon kilvoitusta varten Hän meitä kouluttaa ja vahvistaa, ettei meille niin huonosti kävisi, että ajautuisimme pois Armosta.
”Niin on Jumalan kansalle sapatinlepo varmasti tuleva. Sillä joka on päässyt hänen lepoonsa, on saanut levon teoistaan, hänkin, niinkuin Jumala omista teoistansa. Ahkeroikaamme siis päästä siihen lepoon, ettei kukaan lankeaisi seuraamaan samaa tottelemattomuuden esimerkkiä. Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija; eikä mikään luotu ole hänelle näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, jolle meidän on tehtävä tili.
Kun meillä siis on suuri ylimmäinen pappi, läpi taivasten kulkenut, Jeesus, Jumalan Poika, niin pitäkäämme kiinni tunnustuksesta.
Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan. Hebr.4:9-16
Charlotta kyseli tuossa aiemmin näistä kohtaamisista Jumalan Kanssa. Tässä hän näitä nyt sitten tulee.
Kuten Pekka Veli totesi, tuo hengellinen kuivuus on meidän kaikkien riesana. Ismon kanssa olen samaa mieltä tuosta Jumalan riisumisesta ja sen sanoittamisen vaikeudesta. Eräs esimerkki
siitä on Paavo Ruotsalainen ja hänen ristintiensä.
”Kaksi vuotta ennen Paavon kuolemaa hänen ystävänsä kävivät häntä tapaamassa. Paavo istui vuoteellaan ja muutamat hieroivat hänen hartioitaan, ja hän huusi! ”Voi, voi, minä vaivun syvään liejuun, syvät vedet käyvät minun sieluuni. Hän tuskaili pitkään. Jos hän ruumiin puolesta kärsi sietämättömiä tuskia, eikä hänen sieluansa vaivattu vähempää. Sen hän toi julki sanoessaan: Minulla ei ole muuta esille tuotavana kuin syntiä ja häpeää, ellei Vapahtajani verinen ansio armahda minua:” Lopuksi hän sanoi luulevansa, että hänen on kuoltava: Tiedän että Vapahtajani elää… Voi mitä koulua se olikaan.” (Olavi Tarvainen 1967)
Paavo lienee tuskissaan lainannut Psalmia (69:3) ”Minä olen vajonnut syvään, pohjattomaan liejuun, olen joutunut vetten syvyyksiin, ja virta tulvii minun ylitseni.”
Tämä tie, ristin tie on meidän kaikkien osana, jotka uskomme Herraan Kristukseen, kuten on todettu. Itse olen joutunut kirjaimellisesti maistamaan kuolemaa, että minun on kuoltava mutta Herra minua armahti, eikä hän minua vielä kuolemalle antanut. Näin se on. Meillä jokaisella on oma ristimme, jota meidän pitää kantaa joka päivä tavalla tai toisella. Älkäämme kuitenkaan antako periksi tuolle epäuskon synnyttäjälle, joka ahdisti Paavalia ja se sama enkeli ahdistaa myös meitä joka päivä. Näin usko joutuu koetelluksi, että se myös kasvaisi.
Vasumäki: ”Paavo lienee tuskissaan lainannut Psalmia (69:3) ”Minä olen vajonnut syvään, pohjattomaan liejuun, olen joutunut vetten syvyyksiin, ja virta tulvii minun ylitseni.”
Tämä tie, ristin tie on meidän kaikkien osana, jotka uskomme Herraan Kristukseen, kuten on todettu.”
On se vaan hurjaa (ja kurjaa) tuo uskovaisten elämä. Onneksi ei tarvitse kuulua siihen joukkoon.
Niin, paljoiltahan siinä säästyy kun ei tähän joukkoon tule. Ei uskovana olo mikään helppo juttu todellakaan ole. Jos joku kuitenkin asiaa harkitsee, niin kehotan harkitsemaan sitä tarkkaan ja laskemaan kustannukset. Moni lähtee tälle tielle kevein askelin ja pettyy surkeasti, kun huomaakin, ettei tämä mikään kevyt polku ole. Polku on kapea ja liukas. Toiset luiskahtavat farisealaisuuteen, jossa omaa egoa halutaan korostaan omalla uskolla. Siinä muiden usko mitätöidään ja köykäiseksi havaitaan. Siinä syntyy kuvitelma oman uskon paremmuudesta ja – oikeudesta syyttää muita.
Toiset luiskatavat polulta oman rehellisyytensä tähden. Huomatessaan etteivät täytä mitään uskovan mittaa ja he vetäytyvät pois. Vain harvat jäävät tielle kompuroimaan. He palaavat oikealle polulle aina uudelleen. Horjahtamiset puolelle ja toiselle on heille arkipäivää. Heidän luottamuksensa omaan kykyyn pysyä polulla on aikoja sitten kadonnut. He ovat huomanneet ettei edes oma usko riitä mihinkään. He eivät luota enää omaan uskoonsa, eikä kykyyn pysyä oikealla polulla. Sen sijaan heidän luottamuksena perustuu ainoastaan siihen vanhurskauteen jonka koko maailmankaikkeuden luoja on heille valmistanut, jo aikojen alussa. Joten heidän ei tarvitse epäillä, sitä onko uskon elämä tarpeeksi hyvää ja mallikasta. Sillä kun ei ole mitään merkitystä sen rinnalla mitä Jumala on asiasta päättänyt.
On siis hyvin riemullista olla Jumalan lapsi ja omistaa hänen huolenpitonsa lapsestaan. Sen rinnalla kakki muut vaikeudet ovat höyhenen kevyitä. Vaikeuksien merkitys voi jopa kadota, silloinkin kun ne muuten voisivat inhimillisesti katsoen olla aivan ylivoimaisen raskaita.
Sanot, että: ”On siis hyvin riemullista olla Jumalan lapsi ja omistaa hänen huolenpitonsa lapsestaan. Sen rinnalla kakki muut vaikeudet ovat höyhenen kevyitä.”
Tuohan tarkoittaa sitä, että Jumalan lapsena oleminen ja hänen huolenpitonsa omistaminen on kaikkia muita vaikeuksia suurempi ja raskaampi, jos kerran kaikki muut vaikeudet ovat Jumalan lapsena olemisen rinnalla ”höyhenen kevyitä”.
Kyllä elämä Jumalan lapsena on kovaa ja sitten vielä lopuksi kuollaan.
Kuolemassa uskova en joudu pettymään. Jos nimittäin käy kuitenkin niin, että mitään ei ole sen jälkeen, niin en jää sitä murehtimaan. Jos taas on niin, että kuoleman jälkeen tulee vastaan Jumalan kohtaaminen, niin olen varautunut siihen hyvin.
Pekka: ”Kuolemassa uskova en joudu pettymään. ”
Eipä joudu liioin uskonnotonkaan. Kyllä se tulee ihan joka ikiselle telluksentallaajalle kun aika on.
Pekka: ”niin olen varautunut siihen hyvin”
Juu, niin olen minäkin – valmiiksi jo tuhkattuna, niin ei tarvitse pirun enää vaivautua helvetin tulella.
Wallentin,
Ymmärrän kyllä skeptisen asenteesi Jumalaan. Koko ihmiskunta on taipuvainen epäilemään Jumalan olemassaoloa tai sitten kieltämään hänet kokonaan. Jopa hänet kirotaan. Tämä on vain seurausta tuosta alkulankeemuksesta, jota tietenkin pitää epäillä tai kieltää se kokonaan. Pahuuden ongelma yritetään tunkea Jumalan ominaisuudeksi, kun sitä on muuten vaikea ymmärtää.
Olisihan se peräti erikoista, mikäli usko Jumalaan vapauttaisi kärsimykseltä. Sitä järkikin vastustaa, mikäli kaikki muut joutuisivat kärsimään. Totuushan on, että koko ihmiskunta kärsii. Mitä tuohon Psalmiin (69:3) tulee, niin eihän se suinkaan tarkoita sitä, että vaellus olisi koko ajan yhtä liejussa olemista. Näin ei pidä asiaa suinkaan käsittää. Paavalihan toteaa, että ilo Herrassa on teidän väkevyytenne. Mutta kun blogin aihe on ”Välttämätön kärsimys”, niin se on pohtimisen arvoinen asia.
Paavo Ruotsalaisen tapauksessa (kuten myös hänellä Psalmissa (69:3) kyse on siitä, että hän sai maistaa tuona hetkenä sitä, mistä Herra Kristus on hänet ja meidät iankaikkisesti pelastanut ja haluaa myös kaikki pelastaa. Meidätkin, jotka epäilemme, koska me kaikki epäilemme. Toki ei elämä tainnut yleisesti ottaen olla helppoa 1800-luvulla, eikä ruokakaupat pullollaan, kuten nykyään. Meillä lienee asiat liian hyvin, että se keneltä kaikki hyvä tulee pyrkii unohtumaan, uskoo Jumalaan tai sitten ei.
Näytät Pekka Velille todenneen, että ”kyllä elämä Jumalan lapsena on kovaa ja sitten vielä lopuksi kuollaan.”
Välillä on kovempaa ja sitten taas helpompaa. Sitten taas kärsitään ja myös iloitaan. Se on hieman sama asia kuin, että aurinko paistaa ja sitten taas ei paista. Lopuksi sitten kuolemme kaikki. Siinä ei ole toinen toista parempi eikä huonompi.
Pekka tuntuu vain maalailevan tästä maanpäällisestä elosta niin kovin kurjaa, vaikeaa ja murheen murtamaa. Tuollainen epänormaali kärsimyksen ihannointi haiskahtaa ainakin minun nenääni jo vahvasti masokismilta. Vai onko se muka sitten niin, kuin kuulee väitettävän, että mitä enemmän kärsii – sitä kirkkaamman kruunun sitten Tellukselta poistumisen jälkeen saa kannettavakseen? Varsin absurdi ajjatus ainakin minulle. Kyllä ne kruunut – kirkkaammat tai himmeämmät – on taidettu jo kuolemaan mennessä tässä maailmassa kantaa.
Minulla ei ole ainakaan ollut valittamista. Elämä on potkkinut vilttitossu jalassa ja asialliset hommat on jo suurimmaksi osaksi hoidettu. Nyt ollaan ja elellään jo niin kuin ne kuuluisat ”Ellun kanat”