Ilta on valoisa, vaikka vielä kolea. Paljaat lehtipuut, maa, joka on päässyt lumipeitteestään, mutta ei vielä ole herännyt. Naapurit ovat ikään kuin lähempänä.
Se, joka ajaa kylätietä nopeasti ohi, huomaa idyllin. Moni on jo eläkkeellä ja pihoilla tapahtuu arkenakin. Haravoidaan, leikataan pensaita, korjataan rakennelmia, pilkotaan puita, kohennetaan maisemaa. Yöllä kuu pysähtyy naapurin katon yläpuolelle.
Jokaisella talolla on elämänsä ja kauan näillä sijoilla viipynyt muistaa talojen kaikki edelliset ja alkuperäiset asukkaat. Paikan historia ei tuntemattomalle aina kovin nopeasti avaudu. Se asuu sen ja sen paikassa, se ja se oli siinä jonkin aikaa myös. Vaikka talokaupoista on pätevät paperit ja nimet kirjoissa, nimet eivät kylän yhteisessä tajunnassa päivity yhtä sujuvasti.
Tiedän vain osan siitä, mitä taloissa tapahtuu. Kuvittelen, millaisia tunteet ovat tai voivat olla seinien sisäpuolella, vaikka päivittäinen kanssakäyminen rajoittuukin välillä vain kädenheilautukseen pihalta toiselle. Mitä minä lopulta tiedän, mitä minun tulisi tietää? Oikeus yksityisyyteen voi olla helpotus tai taakka.
Kipu sairastuneen läheisen takia nousee silmiin, ahdistaa olemusta. Se, ettei tiedä, kuinka kaikki lopulta päättyy, painostaa askelia. Viimeinen portti jo näkyy, mutta kuinka kaukana se on, millaisen taipaleen takana?
Yksinäisyys, hiljaiset huoneet, joissa ei enää asu kukaan toinen, saavat ajatukset harhailemaan. Elämästä on pidettävä kiinni, kaikin keinoin. Läheisyys, joka antoi turvaa ja joka muuttui vähitellen hoitosuhteeksi, oli loppuun asti läheisyyttä. Sitä ei tarvinnut pakottaa, se oli ja tapahtui. Nyt on toisin.
Naapurissa tupa on jäänyt tyhjilleen. Vaikka elämä ja yhteisyys oli joskus vieraan silmiin ontuvaa, elämää se silti oli. Kun toinen lähti lopullisesti, ei kumppanillakaan ollut voimia jäädä. Pahinta on epävarmuus.
Tämän maiseman juurevuus on vanhoissa puissa ja tutuissa rakennuksissa, mutta vain osaksi. Eniten se on niissä ihmisissä, joiden koko elämä on täällä. Suvut ja sukujen vaiheet, kohtalot. Elämänjärjestys, jossa kaikilla on paikkansa. Seurakunta, joka kaikista liitoksista ja yhdistymisistä huolimatta pitää huolta ihmisten välisestä yhteisöllisyydestä. Vakaa kristillinen elämäntyyli, jossa ei liikoja tunteilla, mutta jossa kaveria ei kuitenkaan koskaan jätetä. Tämän maan oma taivas on juuri tämän maan yläpuolella ja siihen on helppo uskoa. Välillä tuntuu kuin niiltä, joilla ei ole yhtä vahvaa suhdetta maahan, olisi taivaskin enemmän hukassa.
Kun kevät etenee ja puut vihertyvät, etäisyydet muuttuvat. Jokainen on enemmän omissa oloissaan, oman lehtimajansa katveessa. Lähellä kuitenkin.
