Vältän yleensä konfirmaatiomessuja. Koska niissä pääasiassa on vain lasten sukua ja kirkko on tupaten täynnä. Muutoinkin tilanne on usein melkoisen jäykkä. Johtuen ehkä siitä, että monikaan heistä ei tiedä miten kirkossa oikein käyttäydytään. Joten kuulijoista puuttuu normaali elämisen meininki.
Nyt en tiennyt tuosta konfirmaatiosta etukäteen, joten vaihtoehtoja ei enää ollut, kun lähestyimme jo kirkkoa. Konfirmaatiossa saarna on aina haasteellinen paikka. Siinä on nuoret, joille tulisi puhua ja heidän sukunsa. Sitten vielä se normaali seurakunta. Miten yhdistää luontevalla tavalla nämä kolme.
Sen lisäksi vielä evk. teksti ja päivän aihe, sekä muut tekstit. Tuossa kaikessa pappi onnistui. Ehkäpä yksi parhaimmista saarnoista mitä olen kuullut. Pelkästään sen kuulemisen tähden kannatti Vuosaareen ”eksyä”.
Saarnassa kuvattiin elävästi leirin tapahtumia ja nuorten esimerkillinen toiminta leiriltä,nostettiin saarnan keskiöön. Leirillä koettu rakkaudellinen ilmapiiri tulvahti saarnassa kirkkosaliin. Papin avoin ja elävä esiintymien avasi myös kuulijoiden sydämet. Oli silminnähden vapautuneen oloinen seurakunta. Seurakunta vapautui selvästi kun, pappi kauhtanoittensa takaa tuli ihmisenä esiin.
Tajusin miten nuo kauhtanat, joihin papit puetaan sakastissa, voivat olla tuomassa välitöntä ja vapautunutta tunnelmaa kirkkoon. Kunhan pappi ei jää niiden taakse pönöttämään jonakin erikoisuutena seurakunnan eteen. Vaan tulee, ikään kuin niiden takaa kohtamaan ihmiset ihmisenä.
Nyt saimme nauraa sydämen pohjasta ja vapautua turhasta pönötyksestä, koska pappikin niin teki. Taputimme nuorille reippaasta laulu meiningistä ja saarnan yksinkertainen sanoma jäi hyvin mieleen. Eikä siinä päässyt saarnan aikana ajatus herpoamaan, vaan sitä seurasi herpaantumatta. Kirkossa oli sellainen elämisen tuntu, että sitä jäi oikein kaipaamaan. Varmaan samaan tapaan, kuin leiriläiset viimeisenä iltanaan leirillä.
Hienoa!