Tanskasta mallia

Kansliapäällikkönä toimiva kirkkoneuvos johtoryhmineen oli tammikuun alussa tutustumassa Tanskan kirkkoon. Facebook –päivityksessään hän pohti Tanskan kirkon tilannetta, missä kirkon jäsenmäärä on noin viisi prosenttia korkeampi kuin meillä. Yksi mahdollinen syy on kansliapäällikön mukaan se, että Tanskan kansankirkko on paljon enemmän maallikkojen kirkko kuin omamme sekä seurakuntien suuri määrä ja sitä myöten pieni koko. Seurakuntia ei välttämättä yhdistetä, vaikka ei olisi varaa kokoaikaiseen pappiin. Seurakuntaneuvoston rooli korostuu ja maallikot ottavat vastuuta. Meillä kirkko näyttäisi olevan enemmän työntekijäkeskeinen kuin Tanskassa. Hän totesi päivityksessään lopuksi, että hyödylliset tapaamiset ja keskustelut antavat pohdittavaa pitkäksi aikaa.

On Tanskan kirkko inspiroinut ennenkin ilman, että siitä on kummempia seurannut. Kotimaa-lehdessä alkuvuodesta 1914, siis 101 vuotta sitten, julkaistussa kirjoitussarjassa isoisäni Lauri Woipio – silloin Viipurin hovioikeuden asessori – hahmotteli Tanskan esimerkistä vaikuttuneena ns. alaseurakuntamallia.

Siinä seurakunta jakautuisi alaseurakuntiin, jota johtaisi sivutoiminen alapaimen. Alaseurakunnalla olisi suuremman seurakunnan sisällä alue, jonka hengellistä ylösrakentamista se hoitaisi, mutta sen jäseninä voisi olla myös muita saman suurseurakunnan jäseniä , koska ”liittywät ihmiset toisiinsa enemmän henkilökohtaisten taipumustensa ja harrastustensa kuin kaupunginosain ja katujen mukaan”. Alapaimen voisi olla oman seurakunnan maallikko, jonka tuli olla vähintään 30 vuoden ikäinen ja jonka ”wahwimpana puolena älköön olko tietorikkaus ja iso oppi, waan ensisijassa waadittakoon häneltä kokemusta uskonasioissa, nöyrää mieltä ja uhrautuwaa rakkautta Herran työhön. Selwä ajatuksenjuoksu ja esityskyky owat myös tärkeitä edellytyksiä”. Alapaimen olisi kirkkoherran johdon ja ohjauksen alainen ja läheisessä yhteistyössä hänen kanssaan.

Alaseurakunnalla tuli olla oma maallikoista koostuva neuvosto, jonka puheenjohtajana toimisi alapaimen. Alaseurakunnan jäsenille tuli antaa vastuuta. ”Kaikille halukkaille riittää yllin kyllin tekemistä. Köyhät, sairaat, wanhat, lapset,nuoriso kaipaavat huolenpitoa. Siinä on kunkin wara walita itselleen taipumustensa mukainen työala”.

Alapaimenten kouluttamista varten tuli perustaa pääkaupunkiin ”alapaimenopisto eli –seminaari”, jossa yhden talvikauden ajan sopivia jo ansiotyössä kokemusta saaneita nuorukaisia opetettaisiin ”pitämään järjestettyjä jumalanpalweluksia, walmistamaan puheitaan ja walikoimaan sopiwaa luettawaa alaseurakunnan kokouksiin, sekä toimittamaan kaste- ja ehtoollis- ym. heidän toimitettawikseen tulewia toimituksia”.

Seurakuntien jakamismallia Lauri-isoisä kutsui pikkukirkkoajatukseksi. Hänen kirjoitussarjansa Kotimaassa päättyi sanoihin: ”Tulewaisuus näyttäköön, kumpi pääse lopullisesti toteutumaan: pikkukirkko- wai alaseurakunta-ajatus. Waiko ehkä kumpikin, pikkukirkkoaate kaupungeissa ja alaseurakunta-aate maalla. Mutta warmaan kummankin kautta saawutettaisiin sama, tuo äärettömästi kaiwattu ja toiwottu tulos: eläwä, toimiwa ja wastuunalaisuudestaan tietoisa seurakunta ja kirkko”.

No, me jälkipolvi tiedämme, että työntekijäkeskeinen ”pikkukirkkoajatus” voitti sekä kaupungeissa että maalla. Ehkäpä voidaan vielä 101 vuodenkin päästä ottaa mallia Tanskasta. Aikaahan on ja sitä tulee koko ajan lisää.