Tanssiaiset, koko juhannus

Joku joskus sanonut, että seksi on aina ollut kristilliselle kirkolle obsessio, pakkoneuroosi. En ehkä menisi niin pitkälle, mutta…

Viime päivät käyty pienimuotoista polemiikkia ns. translaista. Päivi Räsänen puolestaan käynyt viime vuodet kulttuuritaistoa ja ainakin omasta mielestään sotaa sananvapauden puolesta. Lienee paikallaan muutama rivi eräästä sananvapaustaistosta lähes 60 vuoden takaa.
 
Räsänen vapautettiin käräjäoikeudessa ja niin saattaa käydä myös seuraavissa oikeusasteissa. Jos Päivi Räsäsen ”raamattukäräjiä” voi kutsua jonkinlaiseksi jälkimodernin ajan suomalaisen sananvapauden ilmapuntariksi, sitä 1960-luvun puolivälin teollistuvassa Suomessa oli Juhannustansseista syttynyt ns. Salama-sota.

Elokuussa 1964 käynnistyi ”raamattukäräjiäkin” laajempi kulttuurikonflikti. Sen seuraukset jättivät pysyvän jäljen Suomeen ja luterilaiseen kirkkoon. Hannu Salama julkaisi tuolloin romaanin ”Juhannustanssit”. Blogin otsikko on Salaman romaanilleen aikoma alkuperäinen nimi.

Itseasiassa Salaman antama alkuperäinen nimi kuvaa kirjaa hyvin. Kyse todella on ”tanssiaisista.” Ajoittain tuntuu, että romaanissa henkilöt ikään kuin näyttelevät omaa rooliaan, esittävät juhannuksen viettoa itselleen ja toisilleen sellaisena kuin se suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluu. Tulee mieleen Erving Goffman, jota Salama tosin tuossa vaiheessa tuskin oli lukenut.

Hannu Salaman romaanin julkaisuajankohta ja sitä seurannut jupakka kesti vuodet 1964-1968. Suomi oli kirjasotien luvattu maa. Väinö Linnan Tuntematon sotilas aiheutti sellaisen 1950-luvun puolimaissa. Tällainen ei ole suomalainen sotilas! Paavo Rintalan Sissiluutnantti jatkoi kirjakahakoita. Tällainen ei ole suomalainen nainen, ei ainakaan lotta! Salaman Juhannustanssit jatkoi perinnettä. Ei tällaista ole suomalainen seksi ja vielä pilkataan Jumalaa!

Samoina vuosina Suomi muuttui. Elinkeinorakenne vaihtui dramaattisesti. Kun 1950 työvoimasta maanviljelyksen parissa oli liki puolet, oli osuus 1960-luvun päättyessä enää viidesosa. Toisin kuin missään muualla, Suomi sekä teollistui että muuttui palveluyhteiskunnaksi samanaikaisesti. 

Muutosta kuvasi osaltaan SAK:n Palkkatyöläinen-lehti. Se oli 1960-luvun alussa täynnä jääkaappien, henkilöautojen ja moottorisahojen mainoksia. Ehkäisypillerin keksiminen puolestaan vapautti seksuaalisen kanssakäymisen.

Isänmaallisesta Kansanliikkeestä kollektiivisen kansakuntaidean ja työväen asian ajamisen omaksunut sittemmin sosiaalidemokraatiksi ryhtynyt Pekka Kuusi kirjoitti vuosikymmenen alussa 1960-luvun sosiaalipolitiikallaan tulevan hyvinvointivaltion ohjelman.
 
Myös Salaman 1960-luvun alussa kirjoittama kirja oli osa suurta kulttuurista ja arvojen muutosta, jota toisen maailmansodan päättymisestä saakka pohjusti talouden voimakas kasvu.

Hannu Salaman romaanin ympäristö oli maaseutu, mutta sen päähenkilöt olivat murroksen ajan ihmisiä, juuriltaan temmattuja, maalta vain vähän aikaan sitten kaupunkiin muuttaneita.
  
Salaman kirjassa ryypättiin, naitiin ja kiroiltiin. Kaikkea sitä, mitä suomalaiset juhannuksena tapaavat tehdä, mutta mikä ei sopinut kristilliskonservatiivisen, porvarillisen ”sivistyneistön” runebergiläiseen maailmankuvaan. Kristikansaa kauhistutti kirjassa esiintyvien seksikohtauksien runsaus. Ne luettiin tarkkaan.

Romaanin kustantaja Otava mietti hetken aikaa teoksen julkaisemista. Salama ehti jo kiikuttaa kirjan Weilin+Göösille. Ville Repo olisi sen välittömästi julkaissut, mutta Otava ehti napata kirjailijan takaisin. Taustalla vaikutti pelko siitä, minkä reaktion Paavo Rintalan ”Sissiluutnantti” oli saanut vähän aiemmin aikaan realistisella lottakuvauksellaan. Jo sillä oli herkistelty kristillis-isänmaallisten piirien nationalismin ylevöittämää mielenrauhaa.

Otavan johtaja Hannes Reenpää (Henrik Rehnqvistin kaukainen sukulainen muuten!) päätti julkaista romaanin. Syitä julkaisulle lienee monia, mutta tuskin vähäpätöisin kaupalliselle kustantajalle oli se, että Rintalan ”Sissiluutnantti” oli myynyt poikkeuksellisen hyvin.
 
Reenpää tunsi taseet. Juhannustansseista tuli best seller! Siitä oli jo muutamassa kuukaudessa, tammikuuhun 1965 otettu kuusi painosta, myyty yhteensä 36 000 kappaletta. Siis vajaassa neljässä kuukaudessa!

Juhannustanssien vastaanotto oli pääosin myönteinen. Kriitikot kiittivät elävänä pulppuavaa puhekieltä, romaanin katsottiin olevan eräänlainen ”pienoiskuva suomalaisesta yhteiskunnasta”. Maalaisliiton lehdissä vastaanotto tosin oli varauksellisempi.

Ehkä se olisi ollut tässä. Hyvä romaani, rohkea ja provosoiva, mutta ei siitä sen enempää.

Kirkollinen Kotimaa-lehti päätoimittaja Simo Talvitien johdolla kuitenkin provosoitui. Talvitie julkaisi lehdessä pääkirjoituksen, jossa kävi kovin sanoin Salaman kirjan kimppuun. Talvitie kertoi ihmettelevänsä, missä on ”kirjoittajan ja kustantajan yhteisen kehtaamisen raja”. Pääkirjoituksen mukaan Salaman kirja oli kotimaisessa kirjallisuudessa vertaansa vailla ”Raamatun ja uskonarvojen rienaamisessa.”
 
Samassa Kotimaa-lehdessä kirjan arvioinut hymnologi Tauno Väinölä katsoi muuten, että kirja oli pelkkää himoa ja kiimaa ja kauhisteli sukupuolielinten ”kansanomaisten nimitysten” tolkutonta määrää.
 
Rumia, rienaavia sanoja kirjassa oli yhteensä 278 kappaletta. Nekin laskettiin.

Juhannustansseissa kristillisiä piirejä loukkasi paitsi useat realistiset seksikohtaukset, myös keskikoulun käyneen toisen polven muurari Hiltusen humalainen saarna. Myös seuraava kohtaus herätti pahennusta, lyhyt esimerkki:

”…ja kiitoksen kukko lauloi korkealla äänellä: ettet vainen valehteliski. Sillä on kirjoitettu: joka tekee yhdellekkin näistä pienimmistä, niin parempi olisi että sille ripustettaisiin tahkonkivi mulkunvarteen niin kun viulunkieleen talla, mutta joka tekee saman tempun neitsyelle pääsiäisyönä, sen on oleva taivasten valtakunta.”

Ei kovin kauheaa ellet ole suojatussa maailmankielteisessä puritaanisessa ympäristössä kasvanut suomalainen kirkonmies. Kotkan satamassa tuolle olisi naureskeltu hyväntahtoisesti.

Tuore arkkipiispa Martti Simojoki luki Kotimaan pääkirjoituksen, luki Salaman kirjan ja suuttui. Simojoki lähti yhdessä edellisen arkkipiispan Ilmari Salomiehen kanssa Otavaan ehdottomaan tiettyjen kirjan osien poistamista, sensurointia.
 
Salomies, tunnettu kirjallisuuden ja kulttuurin ystävä, kirkonmieheksi melko vapaamielinen vieläpä, oli mukana enemmänkin rauhoittelemassa Simojokea. Käynti ei tuottanut tulosta. Simojoki uhkasi Otavan ovea sulkiessa saattavansa kustantajan vielä häpeään ja naurunalaiseksi.

Sitten tapasivat Simojoki ja Salama Simojoen kodissa. Arkkipiispan mukaan Salama oli ottanut rohkaisuryypyn tai kaksi. Salaman mukaan Simojoki löi sellaisella voimalla kirjalla pöytään, että vahvahermoisempikin säikähti. Sekään tapaaminen ei tuottanut tulosta.

Pekka Tarkan mukaan kirjakahakoihin tarvitaan aina ilmiantaja. Niin nytkin. Kunnian sai Martti Simojoki.

Simojoki piti puheen Kansanopiston 75-vuotisjuhlassa ja nimeltä Juhannustansseja tai Salamaa mainitsematta, mutta selkeästi sanansa osoittaen katsoi, kuinka kirjailija teoksellaan loukkaa ”hyvin huomattavan kansanosan” pyhiä tunteita. Arkkipiispa kytki puheessaan kirjailijan ja kirjan muun muassa myrkkyyn, sairauteen ja Perkeleeseen.
 
Kirkon edelleen suhteellisen keskeistä asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa kuvasi, kuinka suuren julkisuuden Simojoen puhe välittömästi sai. Jos kaikkien sen lyhyemmässä tai pidemmässä muodossa julkaisseiden sanomalehtien levikki laskettaisiin yhteen, se olisi ollut miljoona suomalaista.

Tuon ajan tiedonvälityksen mittakaavassa Simojoen puheen saama julkisuus oli käsittämättömän suuri. Työläiskirjailijan alku Salama nousi kerralla kaikkien huulille ja puheenaiheeksi.

Vaaleihin oli reipas vuosi aikaa. Kaikki merkit viittasivat vasemmiston vaalivoittoon. Ei ihme, että arkkipiispan heittämään täkyyn tarttui oikeistokonservatiivinen poliittinen rintama. Ehkä Salaman kirjaa vastustettaessa omakin profiili nousisi.
 
Margit Borg-Sundmanin johdolla yhteensä 19 Kokoomuksen kansanedustajaa teki hallitukselle eduskuntakyselyn. Borg-Sundman itse oli tunnettua pappissukua. Isä kirkkoherra Nathanael Borg, isoisä teologian tohtori, Limingan kirkkoherra ja myöhempi Kuopion tuomiorovasti Aron Gustaf Borg, jonka isä myös oli pappi.

Samaan aikaan uusheräykseen kuuluneen teologian tohtori ja kouluneuvos Martti E. Miettisen johdolla eräät viidennen herätysliikkeen tahot toimittivat oikeusministeriölle kirjeen, jossa vaadittiin ministeriöltä toimia Juhannustanssien jumalanpilkan johdosta.

Poliittisesti tilanne oli se, että presidentti Kekkonen, joka myöhemmin armahti Salaman, tiedettiin kulttuuriliberaaliksi (ja elämäntavoiltaan vielä ”liberaalimmaksi”). Itse asiassa joitakin vuosia myöhemmin Kekkonen taisi olla ainoa valtionpäämies läntisessä maailmassa, joka suhtautui vuoden 1968 nuorisovallankumouksellisiin myönteisesti, jopa poliittisina liittolaisina. 
 
Eikä hallituksessa kumpikaan sen kärkinimi, sen kummemmin pääministeri Johannes Virolainen kuin ulkoministeri Ahti Karjalainen olisi halunnut nostaa Salamaa vastaan jumalanpilkkasyytettä tai syytettä pornografiasta siitäkään huolimatta, että Keskustapuolueen lestadiolaissiipi sitä tiukasti vaati.

Oikeusjuttu kirjasta kuitenkin tuli.
 
Salamaa syytettiin jumalanpilkasta. Syytteelle pornografiasta, jota eräät viidennen liikkeen tahot ajoivat, ei lopulta nähty perusteita.  Oikeusministeri J.O. Söderhjelm kehotti asianomaista virallista syyttäjää nostamaan Salamalle syytteen sen aikaisen rikoslain 10. luvun 1. pykälän nojalla.
 
Väitettiin, että Ruotsalaista Kansanpuoluetta edustanutta oikeusministeri J.O Söderhjelmiä olisi asiassa painostettu. Kuka tai ketkä on jäänyt pimentoon. Toisaalta moninkertainen ministeri Söderhjelm oli ollut kovissa paikoissa, muun muassa huhtikuussa 1948 Moskovassa Suomen ja Neuvostoliiton YYA-sopimusta tekemässä. Vaikea kuvitella, että Söderhjelm olisi helposti ollut uhkailtavissa. Toisaalta oikeusministerin oman puolueen RKP:n lehdet suhtautuivat Salaman kirjaan hyvin myönteisesti.

Tässä vaiheessa kirkko alkoi pestä käsiään. Simojoki ilmoitti, että pitää itselleen vieraana ajatusta oikeudenkäynnistä asiassa, jossa pitäisi enemmänkin luottaa vapaan mielipiteenmuodostuksen moraalisesti terveeseen reaktioon. Kotimaa-lehtikin peruutteli.

Oulussa sentään kirkollinen Rauhan Tervehdys piti kutinsa ja vertasi juttua kulkutaudin mukaisiin jälkipuhdistustoimenpiteisiin: lehti lainasi Jeesusta ja toivotti lapsien pahentajille myllynkiveä kaulaan (sic!).

Oikeudenkäynti oli Salaman mielestä ilveilyä. Ensin Salama, ilmeisesti Camus`n Sivullisen Mersaultia matkien suhtautui koko juttuun välinpitämättömästi, mutta lopulta uhmakkaasti tunnusti. Salama tuomittiin jumalanpilkasta kolmen kuukauden ehdolliseen kuritushuonerangaistukseen ja tietyt osat kirjasta sensuroitiin.

Kuten todettua Kekkonen armahti 1968 Salaman. Sekin eräänlainen symboli vallankumousvuodelle. Sitä ennen Martti E. Miettinen oli ehtinyt erota Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta, koska se oli antanut Salamalle stipendin ja Pentti Saarikoski kirkosta, koska siellä oli miettisiä.

Mutta miksi Simojoki meni munaamaan itsensä?
 
Arkkipiispa ei ollut mikään eilisen teeren poika piispana eikä julkisuudessa. Takana vuodet Mikkelin ja Helsingin hiippakuntien johdossa. Joissakin Salamaa-koskevissa tutkimuksissa Simojokea on tituleerattu epiteetillä ”oikeistolainen kirkonmies.”

Poliittisesti oikeistolainen Simojoki ei missään tapauksessa enää 1960-luvun puolivälissä ollut. Päinvastoin. Jopa muutama kansanedustajatason demarikin piti Simojokea sosiaalidemokraattina, mikä tieto – kiinnostavaa kyllä –  välitettiin esimerkiksi DDR:n lähetystöön (ja sitä kautta KGB:lle).

Ilmeisesti Simojoki ei kuitenkaan ollut ainakaan jäsenkirja-demari. Ennakkoluuloton suhteessa poliittiseen vasemmistoon Simojoki sen sijaan taatusti oli. Radikaalina vasemmistolaisena jo mainetta niittänyt Terho Pursiainen ei esimerkiksi tahtonut saada pappisvihkimistä. Seinä tuli poliittisista syistä vastaan. Mutta Simojoki arkkipiispan arvovallalla vihki Pursiaisen Turun tuomiokirkossa.

Simojoki oli nuoruudessaan pietisti. Ehkä aatesuunnalle tyypillinen korostuneen puritaanis-rigoristinen seksuaalietiikka edelleen oli osa poliittisesti vapaamielisen piispan aatemaailmaa.

Näkyvistä kirkonmiehistä Simojoen ottamaa roolia salama-jupakassa ihmettelivät niinikään Kuopion piispa Olavi Kares sekä emeritusarkkipiispa Ilmari Salomies. 

Jopa sellainen kulttuurikonservatiivi kuin Oulun piispa Hannes Leinonen, vanha IKL-läinen kirjoitti: ”Minun mielestäni jo silloin, samoin kuin Olavi Heliövaarankin mielestä, koko mellakan oikeastaan nosti Martti Simojoen huomion herättämiseen pyrkivä aggressio kirjaa vastaan, enkä usko enempää kuin Olavi Heliövaarakaan, että se olisi ollut mikään voitto kirkolle.”

Koko jupakka ylipäätään kertoi suomalaisen yhteiskunnan kulttuurisesta takapajuisuudesta. Maailmankuulu kirjailija D.H. Lawrence julkaisi jo 1933 novellin ”The Man who died”, joka oli Suomessakin hyvin saatavilla. Tosin suomennettiin vasta 1967. Se oli ”rienaavuudessa”, jos niin halutaan sanoa,kymmenen, sata kertaa pahempi kuin Juhannustanssit konsanaan. Tosin siinä ei ollut kirosanoja eikä oikein seksiäkään eikä se kiinnostanut kristillisiä piirejä. 

Ehkä oli niin, että Salaman kirjaa vastustettaessa kyytiä sai myös Kekkonen ja oikeistopiirien mielestä ylipäätään ”Kekkosen ajan ryssiä nuoleva politiikka”, kuten Salama joitakin vuosia sitten totesi.

Jälkikäteen tarkasteltuna Salama-sodan voi nähdä symbolisena tapahtumana; siinä tuloillaan olevat uudet liberaalimmat arvot ottivat yhteen kirkon konservatiivisen koti-uskonto-isänmaa-mentaliteetin kanssa. Yhteiskunnallinen ilmapiiri väreili jännitystä eikä arkkipiispa Simojoki todennäköisesti osannut mitenkään aavistaa, mihin kasapanokseen puheellaan astui.

Jälkiviisas on helppo olla. Piispa Eelis Gulinin mukaan koko juttu oli Simojoen kansanopistopuheen myötä kirkon osalta voitettu. Ei ollut. Siitä tuli kirja- ja arvosota, jonka kirkko hävisi. Eikä se, joka joutui naurunalaiseksi ollut Otava. 

Arkkipiispa Simojoki tuli sytyttäneeksi puheellaan sellaisen tulipalon, jonka myötä epäilemättä viimeisetkin rippeet kirkon mahdollisuuksista määritellä suomalaista yhteiskunta- ja seksuaalimoraalia seuraavina vuosina haihtuivat. Simojoen ”kansanopistopuhe” oli ehkä hätäinen ja harkitsematon, mutta aito. Puhe tuli tahtomattaan symbolisoimaan vapaan uusvasemmistolaisuuden ja yhden asioiden liikkeiden vuosikymmenellä kirkon kulttuurista ja moraalista ”taantumusta”, johon ehkä vasta Mikko Juvan arkkipiispuuskausi 1980 – 1984 toi uusia sävyjä.

Huomaamatta monelta jäi, että Salaman kirjahan oli moraliteetti onnetonta onnettomuuteen päättyvää loppua myöten. Hannu Salama on vanhoilla päivillään todennut, että muurari Hiltusen saarna kirjassa oli mauton. Tästä helppo olla samaa mieltä. Jumala ei tiettävästi kuitenkaan loukkaantunut ja Hannukin elää edelleen.