Tappoivatko ne äidin?

Sen verran paljon on meikäläinenkin seurannut viime viikkojen aikana näitä kaiken maailman espereitä ja attendoja, joiden ykköstarkoituksena näyttäisi olevan tahkota sijoittajilleen voittoja, että en selviä tästä ahdistuksesta ja pahasta mielestä muuten kuin kirjoittamalla.

Kliseisesti voinen todeta olevani kurkkuani myöten täynnä tätä kiistaa Suomen vanhustenhoidon alennustilasta. Viimeinen pisara oli se umpisurkea näytelmä, jonka Arkadianmäen näytelmäkerho esitti. Aiheena välikysymys vanhusten hoivapalveluista.

Jaan kanssasi, lukija, kaksi omakohtaista kokemusta, jotka eivät ole tämänpäiväisiä, vaikka voisivat aivan hyvin olla.

Äitini siirrettiin Jorvin sairaalasta hyvän syöpähoidon jälkeen kuntoutumaan Puolarmetsän sairaalaan. Elettiin vuotta 2005. Jorvin maine oli vielä tuolloin sellainen, että siellä sai Suomen parasta hoitoa. Puolarmetsällä oli aivan toisenlainen maine. Äitini vastusti viimeiseen saakka sinne siirtämistä, sanoi, että se on kuoleman paikka, hän ei pääse sieltä koskaan pois. Kaksi viikkoa myöhemmin äiti kuoli. Hänen kuntoutuksensa olikin yllättäen muuttunut saattohoidoksi ilman että meille omaisille olisi kerrottu mitään.

Kun viimeisenä iltana kävimme isolla omaisjoukolla Puolarmetsässä, äiti oli muuttunut sananmukaisesti kuoleman kuvaksi, hän oli laihtunut, lähes tulkoon haihtunut, posketkin kuopalla. Huomasimme, että äidiltä oli lopetettu ravinnon antaminen kokonaan. Meille oli jo tullut tavaksi juosta henkilökunnan perästä, koska se juoksi meitä omaisia karkuun. Nyt komennettiin päivystävä lääkäri paikalle. Hän aloitti pyynnöstämme nesteyttämisen uudelleen.

Äiti palasi sen verran tajuihinsa, että hän saattoi katsella meitä ja seurata puheitamme. Puhumaan hän ei itse enää pystynyt. Kun lähdimme pois, äiti heilautti kättään ja sai yllätykseksemme puristetuksi huuliltaan viimeisen häneltä kuulemamme sanan: ”Heippa!”  Äiti kuoli kuusi tuntia myöhemmin, jolloin me taas ilmestyimme sairaalaan, nyt ristiriitaisin tuntemuksin aamuyöstä jättämään äidille jäähyväisiä.

Äidin kaltoin kohtelusta järkyttyneessä mielessäni alkoi pyöriä hyvin subjektiivinen kysymys siitä, oliko äitini kuolemassa kenties kysymys kielletystä eutanasiasta. Tappoivatko ne äidin? Emme me nostaneet meteliä mahdollisesta hoitovirheestä, sillä eihän se olisi tuonut äitiä enää takaisin, mutta vaikka tällaisen kokemuksen antaisikin jäädä unholaan, niin selvittämättä jäänyt tapaus aktivoi itsensä vanhustenhoitokysymysten tullessa tuon tuostakin ajankohtaisiksi.

Olisin niin mieluusti tahtonut kuolettaa*) oman äitini. Nyt tuota tärkeää tehtävää ei hoitanut kukaan. Se surettaa vieläkin. Ja siitä olen ikuisesti katkera, että saattohoitopaikkana tuo nyt jo purettu sairaala oli aivan väärä. Miten ihmeessä siinä voi kukaan päästä rauhassa lähtemään, kun viisi muuta saman huoneen potilasta kirkuu ympärillä tuskissaan ja hoitajat säntäilevät jatkuvasti ovesta sisään ja ulos?

Tästä huonosta kokemuksesta johtuen päätin, että kun isäni aika tulee lähteä tuonilmaisiin, minä olen siinä aivan vieressä pitämässä häntä kädestä kiinni. Näin tapahtuikin v. 2014 espoolaisessa dementikkohoivakoti Villa Lauriinassa, jossa isä sai asua viimeisen elinvuotensa.

Kun isä keuhkokuumeen takia siirrettiin Lauriinasta hoitoon Jorviin, olin varma, että kyseessä on ns. lähtökuume, jonka tarkoitus on rikkoa ihmisen sisäinen lämmönsäätelyjärjestelmä (onko sellaista?). Viimeiseksi viikokseen isä siirtyi takaisin hoivakotiin kuolemaan. Elintoimintojen arveltiin kestävän muutaman päivän, enintään viikon.

Kolme viimeistä yötä nukuin isän huoneen lattialla petauspatjan päällä. Nukuin kaksi tuntia yössä ja ennen nukkumaanmenoa pyysin rukouksessa Jumalalta, että Herra, älä anna isän lähteä sillä aikaa kun minä nukun. Tämä on minulle niin tärkeä juttu, kun olin isälle luvannut, että en häntä jätä.

Onko sinulla, lukija, kokemusta siitä, että istut ja vain odotat kuolemaa saapuvaksi? Yrität lukea (niin, minulta lähti näkö vasta kaksi kuukautta myöhemmin) omia kirjojasi, aina välillä kurkkien, mikä tilanne läheiselläsi on, hengittääkö hän, kauanko on siitä, kun kipupumpusta viimeksi tuli morfiinia, luet ääneen Raamatun tekstejä, laulat, käyt välillä käytävällä haukkomassa henkeäsi ja pikkuisen itkeä tirauttamassa.  Olet otettu, kun joku henkilökunnasta käy kysymässä, miten täällä voidaan.

Ihmisen kuolettaminen on  niin harvinainen tapahtuma, ettei minullakaan ollut siitä minkäänlaista aiempaa kokemusta, etenkin kun se ei äidin kohdalla onnistunut. Mitä tapahtuu, kun henki lähtee ihmisestä? Mistä sen varmimmin huomaa? Jälkiviisaana voin sanoa: Muutoksesta ihon värissä.

Jossakin vaiheessa neljännen päivän illansuussa havaitsen, että morfiini ei enää vaikuta, vaan isä alkaa hiljaa valittaa. Hän avaa silmänsä, otamme katsekontaktin. Isä vaikuttaa jotenkin yllättyneeltä tilanteesta. Nyt on aika vähissä, tunnen sen selvästi. Kuolema on jo saapunut tähän huoneeseen. Pitääkö huutaa henkilökuntaa paikalle? Päätän, että ei. Tämä on isän, minun ja Jumalan välinen juttu. Ja enkeleitten, ei viikatemiehen.

”Isä, minä rakastan sinua. Kaikki sinun läheisesi rakastavat sinua myös!” Isä räpäyttää silmiään aivan kuin sanoakseen, että kyllä, minä tiedän sen. Ja iloitsen siitä. Mitäs sitten sanotaan? Tai mitä siis minä sanon? Isä vaikuttaa olevan ikään kuin odottavalla kannalla: Puhu, poikani, sano ääneen ne sanat, joita kaipaan kuulla.

Silmät kyynelissä, ääni väristen ja leuka täristen sanon sanat, jotka liikuttavat minua vielä tätä kirjoittaessanikin: ”Isä, kaikki on hyvin. Nyt on tullut aika lähteä. Nyt saat päästää irti kaikesta. Lähde rauhassa!” Teen ristinmerkin isän otsaan.

Isä vilkaisee viimeisen kerran minuun, hyväksyvästi. Sulkee silmänsä ja nukkuu pois. Hengitän syvään sisään ja hitaasti ulos. Ihminen, joka lakkaa hengittämästä, on kuollut. Minä hengitän, minä siis elän. Ja Jumala hengittää minussa ja minua. Onko kaikki lopultakin näin yksinkertaista?

Katson kellosta kuolinajan.  Pyydän henkilökunnan edustajan paikalle. Katson, kun kaksi hoitajaa sulkee isän avoimeksi jääneen suun sitomalla liinan leuan alta. Siinä isän kuori lepää kuin huivipäinen mummo. Hyvin valvottujen öiden takia olen rättiväsynyt. Minut lähetetään kotiin nukkumaan. Hautaustoimiston autolla on paljon keikkoja samaan aikaan. Kantajat tulivat vasta kuusi tuntia myöhemmin.

Olen ollut itsekin muutamaan otteeseen hoidettavana Jorvin sairaalassa, joten voin vakuuttaa, että hoito siellä on edelleenkin hyvää. Samoin olen hyvin kiitollinen hoivakoti Villa Lauriinalle siitä, miten hyvää hoitoa isä siellä sai. Olisin iloinen, jos jonkun lukijan välityksellä Lauriinaan menisi kiitollinen tervehdys yli viiden vuoden takaa.

Hirmuisen kallista ympärivuorokautinen hoiva toki on, sitä ei voine kukaan kiistää, mutta toisaalta: Eivätkö kallisarvoiset läheisemme ole elämänsä loppuvaiheessa ansainneet parasta mahdollista hoitoa? Eikö jokaisen olisi syytä jo hyvissä ajoin ajatella omaa lähtöään edes niin paljon, että ryhtyy säästämään ns. pahan päivän varalle? Eikä niitä säästöjä pidä ajatella perinnöksi jätettäväksi, vaan käytettäväksi oman terveyden hoitoon. Ja tietysti omien hautajaiskulujen peittämiseen.

PS: Kun olen tulevana vanhuksena keskustellut omanikäisten ystävieni kanssa näistä vanhustenhoitopainajaisista, niin sekä minun että ystävieni mielestä suorilta jaloilta lähteminen saa kannatusta, koska silloin voisi välttää tämän ihmisarvoa alentavan ja kammottavan Pissat ja kakat samoissa vaipoissa yksin 13 tuntia-vaiheen. Oma toiveeni olisi saada lähteä kirkossa, joko saarnatuolista tai ehtoollispöydästä. Todennäköisempi lähtöpaikka näkövammaiselle lienee kuitenkin – liikenne! Siitä on jo vähän esimakuakin saatu…

*) Lisäsin selityksen kuolettaa-verbistä, koska on käynyt ilmi, että termi on monille vieras saattohoidon yhteydessä. Koska minulla on karjalaiset sukujuuret, niin tunsin toki sanan merkityksen entuudestaan. Kyse ei siis ole mistään eutanasiasta, vaan jostakin aivan muusta. 10 vuotta vanhasta Kirkko ja kaupunki-lehdestä löysin ihmisen kuolettamiselle hyvän selityksen:

Odottamista ja läsnäoloa

Terhi Utriaisen kymmenen vuotta sitten valmistunut väitöskirja käsitteli kuolettajia eli kuolevaa hoitavia ja hänen vierellään viipyviä, lähinnä sairaanhoidon ammattilaisia. Kuolettajana voi toki toimia myös omainen tai esimerkiksi vapaaehtoinen saattaja.

Sana ”kuolettaja” löytyi Aunuksen Karjalan kylien vanhoilta naisilta.

— Olin aikoinaan tutkijana mukana ortodoksisissa muistajaisissa. Niissä joku naisista saattoi kysyä toisilta, että ”kuka sitten kuolettaa minut”. Sillä tarkoitettiin, että kenen tuvassa saa virua loppuaikansa ja kuka hoitaa hautaan ja tekee hautajaispitoihin ruuat.

Utriaisen tutkimissa kirjoituksissa kuolettajat kuvasivat tehtäväänsä suurta kärsivällisyyttä vaativaksi ja epäkiitolliseksikin. Kuolettaminen on paljolti odottamista ja läsnäoloa, sillä enää ei voi oikein tehdä mitään. Raskainta on sietää sietämätöntä: sitä, että aina ei pysty helpottamaan toisen kärsimystä.

— Mutta kuolettaminen saattaa olla myös hieno kokemus. Ihminen on saanut olla mukana jossakin isossa ja tärkeässä. Joillekin kuolevan vierellä oleminen on voimakas kokemus, joka paljastaa elämän arvokkuuden.