Näinä viikkoina kirkkohallituksen KJY:ssä käy kuumeinen kuhina, kun valmistellaan jumalanpalveluspäiviä. Tällä viikolla kokoontuvat kirkon lapsi- ja nuorisotyöntekijät Jyväskylässä. Koulutuskalenteri kertoo, että tällaisia valtakunnallisia työntekijäpäiviä järjestetään tänä vuonna 27 kappaletta. Joillakin päivillä on mukana myös seurakuntalaisia.
Moni pohtii onko tällaisissa päivissä mitään järkeä ja kannattaako sinne lähettää joku. Rahaakin on entistä vähemmän ja päivät tulevat kalliiksi. Monessa seurakunnassa on jo nyt talous niin tiukalla, että neuvottelupäiville pääsee vain yksi tai kaksi työntekijää. Mitä päivät sitten antavat osallistujille ja välillisesti koko seurakunnalle?
Ajattelen, että suurista yhteisistä kokoontumisista saa ainakin kolmea asiaa: tietoa, rohkeutta ja hengellisiä eväitä.
Neuvottelupäivillä ja työntekijöiden kokoontumisessa saa uutta tietoa siitä, mihin suuntaan kirkko on menossa. Kirkko ei ole staattinen ja pysyvä vaan elävä ja muuttuva. Muutoksen suuntaa voi tarkkailla kahdesta perspektiivistä: mitä tietoa on tarjolla ja mitä neuvottelupäivillä koetaan. Luentojen, esitysten ja kanavien kautta saa kuulla, mitä on menossa, mitä on juuri keksitty ja mitä linjauksia on tehty. Kokemukset syntyvät siitä, että saa osallistua. Tärkeää on saada tuntea olevansa tervetullut, antaa musiikin puhutella, saada osallistua messuun ja hartauksiin sekä keskustella toisten kanssa.
Neuvottelupäivillä saa uutta rohkeutta. Kirkon työntekijä tekee usein työtään yksin. Työtä on aina enemmän kuin työntekijä ehtii ja jaksaa tehdä. Se johtuu siitä, että tehtävä on laaja kuin lähetyskäsky. Yksin puurtaessa työntekijä helposti väsyy, kyynistyy ja kyllästyy. Neuvottelupäivillä näkee toisia, jotka ovat samassa tilanteessa ja huomaa, että vaikkei aina jaksaisikaan, ei kuitenkaan ole yksin. Kollegoilta voi saada tukea.
Neuvottelupäivillä ei tarvitse suorittaa. Siellä saa vain olla ja se vahvistaa työntekijän hengellistä elämää. Kirkossa työntekijän oma hengellinen elämä on työn perusta. Se on aika kovasti sanottu, tiedän. Moni syyllistyy siitä, ettei jaksa innostua rukoilemisesta, Raamatusta tai messusta. Työntekijä on aina antamassa hengellistä ravintoa muille, mutta on vain harvoja paikkoja, missä hän voi sitä itse nauttia. Nuoruudessa ja opiskeluaikana hankitut eväät syödään loppuun muutamassa vuodessa, mutta neukkareilta niitä saa lisää.
Tässä on minusta kolme hyvää syytä, miksi työntekijöille pitää järjestää kokoontumisia ja miksi heidän pitää päästä niissä käymään. Jos näistä joudutaan tulevaisuuden köyhinä vuosina liikaa tinkimään, joudutaan miettimään uusia tapoja miten näitä asioita saadaan aikaiseksi.
Lapsi- ja nuorisotyön neukkarit menivät jo enkä minäkään ollut siellä rohkaistumassa tänä vuonna. Jumalapalveluspäivät Seinäjoella ovat vielä edessä. Ilmoittautuminen taitaa päättyä tänään, mutta aina kannattaa kysellä, onko tilaa vielä yhdelle. Ei niistä sen enempää, ettei mene mainostamiseksi 🙂
Valtakunnallisilla neuvottelupäivillä on varmasti oma paikkansa. Kun kirkon talous kiristyyy, voisi pohtia sitäkin, mikä rooli ja tehtävä vaikkapa rovastikunnilla ja tulevaisuudessa seurakuntayhtymillä on henkilöstökoulutuksessa. Arvelisin, että paikallisemmalla tasolla järjestetty koulutus voidaan räätälöidä vielä enemmän niiden toiveiden ja tarpeiden näköiseksi, joita työntekijöillä itsellään on. Valtakunnallisten neuvottelupäivien antia voisi myös rohkeammin jakaa täällä verkossa. Silloin niiden ”parhaista paloista” pääsevät osallisiksi myös ne, jotka eivät syystä tai toisesta voi neuvottelupäiväreissulle lähteä.
Valtakunnallisten neuvottelupäivin tarpeellisuudesta en tohdi esittää arvioita, ainakaan kriittistä arviota. Mutta onko vähään aikaan kirjoitettu näin vahvaa todistusta siitä, kuinka perin juurin hukassa kirkon hengellisessä työssä olevien esimiehet nyt ovat, jos Terhin kirjoittamalla tavalla on tarpeen neuvottelupäiviä perustella! Ammattitaitoiselle hengellisen työn johtamisosaamiselle näyttää olevan huutava tarve.
Mistä siellä neuvotellaan?
Monesta asiasta olen Riston kanssa samaa mieltä, mutta ihan niin suuri ei ole minun uskoni, että edes hyvällä johtamisella tehtäisiin neuvottelupäivät tyystin turhiksi. Terhin perustelut kelpasivat kyllä minulle.
Sen sijaan järjestäjätahojen tulisi alkaa miettiä viimeistään nyt, miten, milloin ja kenen kanssa neuvottelupäiviä järjestetään. Siihen pakottaa raha, mutta myös päivien sisällön vaatimus.
Janne puhuu täyttä asiaa erityisesti koulutusten osalta: Espoossa on jo vuosia järjestetty omaa koulutusta siksi, että se voidaan räätälöidä paikalliseen tarpeeseen ja koulutus voidaan niveltää itse työhön paremmin.
Jukalle pieni tarkennus. Enhän väittänyt ollenkaan, että hyvällä johtamisella neuvottelupäivät tulisivat mitenkään tarpeettomiksi. Sanoinhan, etten esitä kriittistä arvioita niistä. Sen sijaan kiinnitin huomiota Terhin käyttämiin perusteluihin, jotka heijastivat mielestäni sitä yli-individualistista työotetta, jolla työntekijät jäävät ja heidät jätetään yksin kamppailemaan rannattoman haasteiden ja työpaineiden meren aaltoihin. Sen vastapainoksi tarvitaan relevanttia ja tukevaa johtamista.
Kaino kysymys. Kuka ne neuvottelupäivät maksaa? Me veronmaksajatko?