Sotshin talviolympialaiset päättyivät suomalaisten osalta hienosti, kun Leijonat voitti pronssiottelussa selvin numeroin USAn joukkueen. Leijonien kapteenina pelannut 43-vuotias Teemu Selänne teki ottelussa kaksi maalia. Selänne päätti maajoukkueuransa tuohon otteluun.
Teemu Selänteen roolia ja uraa käytiin laajasti läpi heti kisojen päätyttyä. Hänestä tuli vanhin talvikisoissa mitalin saavuttanut urheilija. Muutenkin hän ollut esikuva sekä urheilijana että ihmisenä. Teemu Selänne ja koko jääkiekkojoukkue loi positiivista henkeä koko Suomeen unohtamatta hienosti menestyneitä hiihtäjiämme.
Teemu Selänteen rooliin liittyen ryhdyin miettimään esikuvien merkitystä laajemmin. Ryhdyin pohtimaan esikuvien merkitystä kirkossa. Meillä on kovasti keskusteltu siitä, kuka käyttää kirkon ääntä. Samalla myös johtajuudesta kirkossa on keskusteltu. Kirkollisten esikuvien löytäminen voi olla vaikeaa aikana, jolloin korostetaan yksilöllisyyttä ja jolloin myös instituutioihin suhtaudutaan kriittisesti.
Kirkollisista esikuvista ensimmäinen on luonnollisesti Jeesus Kristus tai Jeesus Nasaretilainen. Hän on vaikuttanut maailmaan ehkä enemmän kuin kukaan toinen historian henkilö. Jeesuksen esikuvallisuuden tunnustavat myös monet muutkin kuin kristityt.
Raamatusta voi nostaa monia esikuvia. Yksi heistä voisi olla Aabraham, uskon isä, uskon esikuva. Juhani Forsberg teki aikoinaan väitöskirjan Lutherin Aabraham-kuvasta nimellä ”Pater fidei sanctissimus”, Uskon kaikkein pyhin isä. Raamatun henkilöistä ehkä kaikkein vaikuttavin esikuva Jeesuksen ohella on Jeesuksen äiti Maria. Hän on erityisesti monille köyhissä maissa eläville maailman naisille esikuva.
Paaviuden historiassa on ollut monenlaisia paaveja. Nykyajan paaveistamme Johannes Paavali II oli monien esikuva. Hänen kautensa aikaan tapahtui myös kommunismin romahtaminen Euroopassa ja Neuvostoliiton hajoaminen sekä Berliinin muurin murtuminen. Hänen seuraaja Benedictus ei noussut samanlaiseen rooliin.
Nykyinen paavi Fransiscus on puolestaan nopeasti saavuttanut toimillaan ja persoonallaan sekä puheillaan hyvin vahvan aseman. Hän on selkeästi kristillisen maailman tärkein esikuva tällä hetkellä. Monet saavat virikkeitä ja vaikutteita hänestä ja häneltä.
Meillä emerituspiispa Kalevi Toiviainen kirjoitti kirjan Kirkon kaapin päällä. Siinä hän kuvasi joukon henkilöitä, jotka ovat vaikuttaneet vahvasti kirkossamme ja kirkkoomme. Jos tällä hetkellä pitäisi nimetä jokin yksittäinen esikuva tai vaikuttaja meiltä, se ei olisi kovin helppoa. Viime vuosikymmenten osalta nostan tässä esille yhden henkilön, Anna-Maija Raittilan. Hänen vaikutuksensa on paljon laajempi ja vahvempi kuin mikä oli hänen muodollinen asemansa. Ehkä häntä voi pitää myös esikuvana vaikka hänenkin elämässä oli myös vaikeita asioita tai juuri siitä johtuen.
Pappien tulisi lupauksensa ja virkansa puolesta olla ”esikuvana seurakunnalle”. Tämä voidaan ymmärtää monella tavalla. Itse ymmärrän sen sitoutumisena Kristukseen, armoon ja viran tehtäviin sekä kirkkoon. Jokainen kristitty on kutsuttu olemaan omalla paikallaan esikuva uskossa ja rakkaudessa. Tarvittaisiinko enemmän näkyviä hengellisiä ja kirkollisia esikuvia? Ja keitä ja millaisia he voisivat olla?
Toivo Loikkanen
Ajattelen, että kaikki johtuu teologiasta (liberaalitelogia tms.). Se on se sairaus, joka aiheuttaa oireita. Kun oppi on suuri harhaoppi ja sekamelska, josta ei ”erkkikään” ota selvää, niin mitä voi odottaa?
Selvää yhtenäistä opetusta siitä, miten ihminen pelastuu ja mitkä ovat kristinuskon ydinasiat, en enää 90-luvulla kirkosta löytänyt. Siksi oli mentävä sinne, mistä se opetus löytyy ja ennen kaikkea itse luettava Raamattua. Kun perusta on itsellä selvä, ei ole joka opintuulen vietävissä. Kaiken opetuksen voi koetella Raamatulla. Ja uskovalla on Pyhä Henki, joka varoittaa väärästä ja ohjaa oikeaan.
Minulla ei ole mitään selvää käsitystä eri järjestöjen linjoista ja korostuksista. Minut on yritetty täällä leimata vaikka minkälaiseen kastiin, joista minulla ei ole mitään käsitystä eikä kokemusta enkä ole niissä milloinkaan liikkunut. Olen varma että kaikissa niissä on Kristuksessa eläviä Jumalan lapsia. Se, jolla on ydinasiat selvänä, elää uskossa Kristukseen Jumalan armosta, hänellä on Pyhä Henki, ja hän tunnistaa toisen samasta Hengestä osallisen kristityn missä ja milloin vain.
Kolme kommenttia Kari-Matille ja Riitalle (1): Sekä Muroman että Lehtisen julistustyön taustalla oli (kun jätetään kummankin teologiset harhautumat huomiotta) kirkollisen kansanopetuksen antama uskon(opin) nyttemmin murentunut pohja. Jos kansankirkon pappi tänä aikana pitää liiaksi esillä vuoden 1948 kristinopin johtoajatuksia: Jumalan lapseksi pääseminen (ja siinä säilyminen) on elämämme oikeasti kallein asia, hän päätyy paitsioon. Jos papisto ”aikuisen oikeesti” ajattelisi näin, keinoja evankeliointiin ja ihmisten tavoittamiseen löydettäisiin. Sekularisaatiosta ja seurakuntatyön monitouhuisuudesta ja painotuseroista huolimatta. Paikallisia poikkeuksia toki löytyy edelleenkin.
(2) Näen ns. matalakirkollisuuden yhtenä hajaantumista lisäävänä tekijänä. ”Kirkko” ja ”virka” ja ”oppi” ovat tärkeitä, mutta eivät elintärkeitä edes Raamattuun kirjaimellisesti uskoville. Ja silloin annetaan lopulta periksi. Samalla on helpompi ottaa tiukka kanta johonkin sellaiseen, josta melkein kaikilla on joku kanta: av(i)oliitto on paraatiesimerkki. Samalla yhdistyskristillisyys on kovasti sidoksissa kirkkoon ja altista kirkollisen esivallan ”hajota ja hallitse” -politiikalle. Ja yhtä lailla altista johtaja-ambitioita omaaville vallanhaluisille yksilöille.
Riitta: (3) Kysymys herätysliikkeittemme opista ja niiden keskinäisistä eroista palautuu jo 1800-luvulle. Jo silloin vallitsi ykseys moneudessa ja moneus ykseydessä. Suosittelen Teemun kirjaa ”Suomalainen herätys”. Samalla on niin, että meiltä puuttuu lähes täysin herätysliikkeiden OPIN tutkimus samalla kun muistelmia ja kirkkohistoriaa riittää.
Lopuksi: Luterilainen traditio tuntee aivan tunnustuskirjojamme myöten (Schmalkaldenin artiklat) ajatuksen kirkon ”hätäoikeudesta”. Suomme mieluusti ja odotamme, että piispat sallisivat evankeliumin puhtaan julistuksen ja sakramenttien oikean toimittamisen. Mutta siinä vaiheessa, kun piispat kieltäytyvät tästä, seurakuntien velvollisuus on jo virassa olevien paimentensa välityksellä vihkiä pappeja seurakuntiin. Siitä, vallitseeko kansankirkossa tällainen hätäratkaisua vaativa tilanne ja jos vallitsee, milloin se on alkanut, vallitsee (valitettavasti) eri arvioita herätysliikkeissämme ja kirkossamme. Koska eri herätysliikkeet ja kristityt arvottavat noita kohdan (2) alussa mainitsemiani kysymyksiä eri tavoin. Jossakin vaiheessa valinta on kuitenkin nykymaailmassa tehtävä.
Viimeisin systemaatikko, joka vakavasti paneutunut niin kutsutun suomalaisen kristillisyyden/herätysliikkeiden opin tutkimukseen lienee ollut Osmo Tiililä (luin jokin aika sitten Gustaf Johanssonin biblisismiä käsitelleen”Uuden elämän etiikan”). Edes Tiililä ei silti uskaltanut ottaa lestadiolaisuutta tutkittavaksi. Vasta Miikka Ruokanen sen teki 1980, mutta tutkimuksen tilaajasta johtuvista aikataulullisista syistä tutkimus jäi verrattain suppeaksi ja ehkä hiukan poleemiseksi. Ruokanen poltti siinä näppinsä ja lienee pysynyt sen jälkeen visusti erossa vanhoillislestadiolaisuudesta.
Tunnuskirjoistakin otetaan yleensä hyvin valikoiden – ja omiin tarpeisiin – esiin opinkappaleita. Tämä koskee niitäkin, jotka pitävät itseään tunnustuskirjauskollisina/tunnustustaistelijoina, mikä viime mainittu nimitys hiukan huvittava, joskin ymmärrän sen psykologisen tarpeen minäkuvaa ja identiteettiä pönkittävänä.
Papiksi ei pitäisi vihkiä ketään sukupuolesta riippumatta alta viisikymppistä. Siinä vaiheessa ja etenkin sen jälkeen adiaforajutut, omat ja toisten makuukamari-asiat, saavat luonnostaan vuosi vuodelta pienemmän sijan ja perspektiivin täyttää se, miksi kristinusko lopultakin on olemassa, ns. viimeiset asiat, kristinuskon ydin.
Riitalle vastaan vielä, että nyt kun on sallittua ja luvallista ja ilmeisesti jopa toivottavaa seurata ja juhlia niinkin typerää ja äärimmäisen väkivaltaista lajia kuin kiekkoa kirkossa (ks. blogi tuolla yllä), niin sitä enemmän ymmärrän, miksi yhä useimmat hakeutuvat minne tahansa muualle sanan kuuloon.
Tuosta Markon mainitsemasta herätysliikeiden opin tutkimuksesta kirkkoherra Jorma Pitkäsen väitöskirja – Fides directa – Fides reflexa Jonas Laguksen käsitys vanhurskauttavasta uskosta 2013 – on mielestäni varsin ansiokas. Muiden herätysliikeiden osalta en tiedä onko muita kuin jokseenkin vanhoja tutkimuksia.
Kosti. Joo, totta. Pyhäjärven kappalainen. Ikävöiväkin usko on jo pelastavaa uskoa. Tiililä kirjoitti tutkimukset – raamatullisen suunnan ohella – Wilhelmi Malmivaaran teologiasta, rukoilevaisten opinkäsityksistä ja evankelisuudesta, mikä jälkimmäinen aiheutti aikamoiset vastareaktiot. En tiedä, onko lestadiolaisuuden, nimenomaan vanhoillislestadiolaisuuden dogmatiikasta kirjoitettu Ruokasen lisäksi kuin graduja.
Kosti. Olet aivan oikeassa. Uudempaa systemaattisteologista tutkimusta on hiukan: Pitkäsen Lagus-tutkimuksen lisäksi ainakin Tervosen Henrik Renqvististä, Haatajan Urho Muromasta ja Haaviston Jacob Ignatiuksesta. Sekä Nurmisen vanhoillislestadiolaisesta vanhurskauttamisopista ja Väisäsen Uuras Saarnivaarasta. Tulossa on myös Korteniemen tutkimus vanhoillislestadiolaisesta seurakuntaopista. Isoin aukko koskee herännäisyyttä, evankelisuutta ja viidesläisyyttä. Näin siitä huolimatta, että liike on ollut opillisesti orientoitunut. Esimerkiksi Hedbergin teologiasta paras tuntemani erittely löytyy W A Schmidtin elämäkerran tietyistä jaksoista. Se, mitä tarvitsisimme aivan erityisesti olisi evankelisen liikkeen vanhurskauttamisopin pitkä linja. Sekä viidennen liikkeen sellaiset vaikuttajat kuin Eino J Honkanen, Raimo Mäkelä ja Kalevi Lehtinen. Useimmista lestadiolaisista vaikuttajista tarvittaisiin myös. Uutta tutkimusotetta tarvittaisiin koko herätysliiketeologiamme tutkimiseen.
Kari-Matti. Hyvä kun mainitsit nuo Tiililän tutkimukset. Jostain kumman syystä olen ne sivuuttanut. Muistelin myös, että minulla on jokin tutkimus Lestadiuksesta. Löytyihän se netin kautta – Hannu Juntunen : Lars Levi Laestadiuksen käsitys kirkosta. Nyt täytyy vielä löytää se kirjojen joukosta. Muuten, kun haluan hieman piristystä päivääni otan käteeni Lestadiuksen kirjan Hulluinhuonelainen. Muutama terävä oivallus kirjasta virkistää kummasti aivotoimintaa.
Marko, kiitos tiedoista. Hyvä kokonaisuus. Tuo Nurmisen tutkimus löytyikin netistä. Tervosen kirja näköjään löytyy antikvariaatista. Tuo Haaviston kirja Jacob Ignatiuksesta oli mielenkiintoinen uusi tuttavuus ja sattui löytymään eräästä antikvariaatista ja tilasin sen heti. Nuo viidennen liikkeen vaikuttajat ovat tietenkin tuttuja, mutta heidän tekstejään en ole juurikaan lukenut. Tuo mainitsemasi evankelisen liikkeen vanhurskauttamisopin pitkän linjan tutkimus olisi tervetullut. On yllättävää, että mainitsemasi paras erittely Hedbergin teologiasta löytyy W A Schmidtin kirjasta. Olen sen lukenut, mutta täytyy lukea se kuitenkin uudestaan. Lähinnä olen vertaillut evankelisen liikkeen ja herännäisyyden käsitystä vanhurskauttamisopista niissä puiteissa missä se on ollut mahdollista.
Markolle kiitos kirjalistasta! Mun ei kannata todennäkäisesti lukea enää mitään. Kaksi kuukautta sitten ostin Haatajan väitöskirjan ja luin ja nyt olin unohtanut lukeneeni sen. Se muuten kannattaa lukea! Väisänen on tehnyt suurtyön ja ansaitsee suurkiitoksen; väitöskirjaa haittaa sen normatiivisuus. En tiedä miksi, mutta Hanna Nurmisen väitöskirjaa lukiessa olin jatkuvasti eri mieltä. Vanhoillislestadiolaista dogmatiikkaa on hankala tutkia (en epäile tosin yhtään, etteikö Joona siinä onnistu!), liikkeen uskonoppi on elänyt miesten mukana ja vielä etupäässä maallikkomiesten.
Oli lisäksi positiivinen kokemus jokin aika sitten lukea viidesläisten ”päälliköiden” muistelmia. Olavi Peltolaan oli tutustunut jo aiemmin. Viidesläisissä on sekin hyvä puoli, että ovat kovia poikia kirjoittamaan: Olavi Peltola, Raimo Mäkelä, Pekka Jokiranta, edesmennyt Juhani Lindgren, Eero Junkkaala jne. Juha Kauppisen molempia kirkkososiologisia tutkimuksia suosittelen myös . Väitöskirja tosin, kuten niin monet sosiologiset väitöskirjat, kärsii hiukan siitä, että aina pitää löytää jokin pikkasen päälleliimatulta tuntuva teoria, jonka valossa sitten tutkitaan aineistoa.
Kari-Matti. Yksi nykyään erinomaisen helposti saatavilla oleva aineisto, joka mahdollistaisi perustutkimuksen ja pitkän linjan teologisen analyysin, olisi Kansalliskirjaston digitaalinen arkisto hengellisestä lehdistöstä. Esimerkiksi Hedbergiä myöhempien evankelisten vaikuttajien tekstit löytyvät Sändebudet/Sanansaattajasta. Tosin kirjoittajat ovat vaihtelevasti anonyymejä tai nimimerkin takana. Ja edellyttävät usein ruotsin taitoa ja vanhan fraktuuran lukemista. Vastaavia aineistoja löytyy lestadiolaisuuden eri suuntauksista.
Toinen tärkeä tutkimusaineisto nimenomaan systemaattisen teologian osalta olisivat Suomessa aikoinaan luetut postillat: Bergh, Hamnerin, Malmivaara, Terveellinen Oppi 1-4.
Nostan lopuksi esille sen, että monia nimenomaan keskeisiä lestadiolaisia vaikuttajia ei ole ymmärtääkseni tutkittu tuoreista teologianhistoriallisista ja systemaattisteologisista näkökulmista käsin: Juhani Raattamaa, Aatu Laitinen, Pauli Rantala, Wäinö Havas jne. Samoja listoja voidaan tehdä myös muista liikkeistä (tosin eräistä körttivaikuttajista taitaa olla jotain). Nyt vaarana on se, että vanhat näkemykset kiertävät yhä uudestaan.
Toisaalta tuntuu, että herätysliikkeiden historia alkaa olla aika loppuunkaluttu. Luulen, että kirkkohistorian osastoissa sille on jo mietitty sopiva poissa näkyvistä oleva loppusijoituspaikka. Elossakin olevat tekijämiehet alkavat olla eläkeiässä ja/tai emerituksia ja nuorempia kiinnostavat tuoreemmat aiheet.
Kari-Matti. Protestoin näkemystäsi. Meiltä puuttuu tieteellinen elämäkerta jopa Laestadiuksesta ja suomalainen tuore tutkimus hänen teologiastaan. (SRK-vanhoillisuus on eri asia kuin Pajalan rovasti!) Niin kauan kuin herätysliikkeittemme ja niitten keskeisten vaikuttajien TEOLOGIAA ei tutkita, vanhentuneet näkemykset kiertävät keskustelussa. Väitöskirjan mentäviä aukkoja voisi luetella: Hedberg, Johannes Bäck, Emil Theodor Gestrin, Julius Engström, K-E Salonen vain evankelisen liikkeen osalta… Lisäksi tulevat monet yliopistoteologit vanhemmalta ajalta (Tarja-Liisa Luukkasen ansiokkaasta tuotannosta huolimatta): Jacob Tengström, A. W. Ingman, Gustaf Johansson… Sekä ne hengelliset kirjailijat, joiden teoksia liikkeissämme ja kirkossamme luettiin. Ei pidä tyytyä siihen propagandistiseen arvioon, että porukka oli ”pietistejä” ja/tai fundamentalisteja. Käsittääkseni nykyään ajatellaan kirkkohistorian piirissä, että pietismikin oli yksi (vaikkakaan ei vain) luterilaisen hengellisen kulttuurin ilmenenusmuoto.
Marko. Jos se minusta olisi kiinni, myöntäisin välittömästi ison apurahan Gustaf Johanssonin elämänkerran kirjoittajalle, tai Antti J. Pietilän, puhumattakaan peräti 36 vuotta Oulun piispana olleen J.R.Koskimiehen. Laestadiuksesta on kirjoitettu aika paljon Zidbäckistä ja Martti E. Miettisestä alkaen ja jo aiemmin, nyt ehkä voisi herättää kiinnostusta se saamelaispuoli ja – mystiikka.
Tällä hetkellä ehkä suurin kiinnostuksen kohde kotimaisessa kirkkohistoriassa voisi suuntautua kirkon ja ”suomettumisen” historiaan. Se on täysin tutkimaton alue. Venäjän brutaali hyökkäys 24.2.22. on avannut ihan uuden ikkunan paitsi viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen Suomen ja Venäjän suhteissa, myös epäilemättä niin kutsuttuun suomettumisen aikaan. Suomettumisen ja kansankirkon skandaalipotentiaali olisi mittava.
Kari-Matti: ” Oppiperusta oli fundamentalistinen raamatuntulkinta ja uskonratkaisu. Kun alkuhuuma oli ohi, liike maltillistui. 1980-luvulle tultaessa olisi sopivampi iskulause ollut ”kirkon puolesta kirkon kanssa.”
Mistä tämä lainaus on?
Juha Kauppinen 1990, 213.
Kysyn mitä tarkoittaa fundamentalistinen raamatuntulkinta? Onko se ehkä kirjaimellista Raamatun tulkintaa?
Olen sitä mieltä, että kun joku kirjoittaa vaikka: ”Älä paina tätä nappia”. Niin tulkitsen lauseen kirjaimellisesti. Nimittäin niin että sitä nappia ei tule painaa. Ollaanko tästä yksimielisiä?
Olen ammatiltani kielenkääntäjä ja kääntänyt vuosikausia tekniikkaa suomesta saksaan ja saksasta suomeen sekä englannista saksaksi. On täysin selvää, että mitään tekstiä ei voi tulkita oman pääni mukaan siten, että siinä esitetty lause ja sen ajatussisältö muuttuu toiseksi. Käännän sitä mitä tekstissä halutaan viestiä uskollisesti alkutekstille. Toki tietysti idiomaattisesti kohdekielelle, niin että kohdekielen lukija ymmärtää sanoman niin kuin kirjoittaja on tarkoittanut sen ymmärrettävän. Näin ollen kaikkien tekstien ymmärtäminen on kirjaimellista. Tekstissä on viesti, joka muodostuu sanoista ja niiden keskinäisistä suhteista.
Kun Jumala sanoo: ”älä tapa” ja ”älä tee huorin”. Niin se tarkoittaa sitä mitä Hän tahtoo sanoilla viestiä. Ihan kirjaimellisesti. Olin minä tai sinä siitä mitä mieltä tahansa. Ja oli meidän maailmanaikamme siitä mitä mieltä tahansa. Jumala on muuttumaton ja ikuinen.
Kiitos Riitta taas. Olisihan se hullua kysellä, kun Jumalan selkeät ohjeet on annettu niin että lapsikin sen ymmärtää. Vaikkapa tuo ”älä tapa” voisi olla vaikka (puhun nyt kuin Raamatun” selittäjät”), ”onko Jumala todella tarkoittanut, että älä tapa?” Näinhän käärme, perkele, kyselytti Aatamin ja Eevan lankeemaan, kyseenalaistamalla Jumalan käskyn.. ja voihan tuonkin taas vääntää ”lankesiko Aatami ja Eeva oikeasti, ihan aikuisten oikeasti?”. Niin kauan kuin emme alistu, suostu, nöyrry Jumalan Sanan alle, me keksimme, muuntelemme, mukautamme Sanan korvasyyhyymme. Ja voi että, kun nykypäivänä varsinkin tuntuu olevan vallalla kertoa, miten Jumala varmaankin on tarkoittanut. Hävetkää, jotka Kaikkivaltiaan Sanaa muutatte mieleiseksenne.
”Henkilökohtainen autonomia ja identiteetti ovat loukkaamattomia ja pyhiä.”
Tätä en ymmärrä? Ihminen on syntinen ja vailla Jumalan kirkkautta. Ei hän ole pyhä. Jumala sen sijaan on pyhä. Ihminen ei pysty häntä lähestymään kuin Jumalan sanan ja sakramenttien kautta. Luonnossa ihminen havainnoi Jumalan tekoja, mutta luonto ei ole Jumala eikä ihminen luonnon kautta pääse yhteyteen Jumalan kanssa.
Ihminen on luonnostaan vihan lapsi. Kristillinen julistus käy mahdottomaksi, jos lakia ei saa enää julistaa ja kehottaa ihmisiä parannukseen synneistään. Olivat nämä synnit mitä tahansa. Miten Jeesus sanoikaan: ”Ja sen tähden, etä laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus”. Matt. 24:12
Niinpä rakkaus ei suinkaan kasva, vaan kylmenee kun laki hylätään. Antinomismi saa vallan. Jumalan käskyt ovat hyvän elämän ja rakkauden käskyjä.
Sanon vielä sen, että minulle itselleni on täysin selvää, etten pelastu itseni ”parantelemisen” kautta eli siis lain tekojen kautta. Olen tästä kirjoittanut vaikka millä mitalla. Minua sen sijaan ärsyttää se, että laki armon varjolla on kumottu ikään kuin sillä ei olisi enää mitään virkaa. Kyllä sillä vain on! Laki säilyy maailman loppuun asti. Tosin ei lakia tietysti ihminen voikaan kumota, vaikka hän näin antinomismin hengessä luulee.
Kun ihminen on tullut uskoon, hän yleensä luulee lain täyttämisen kautta saavuttavansa ikään kuin Jumalan avulla pelastuksen. Näinhän se ei tietysti ole. Jumala vanhurskauttaa jumalattoman. Tämä on luterilaisen opin ydin. Luterilaisuudessa on ehkä ansiottoman armon korostamisen tähden jäänyt pyhityksen puoli varjoon. Uskoa tulee seurata Jumalan mielen mukainen elämä ja Hengen hedelmät. Tämä ei ole ristiriidassa armosta elämisen kanssa millään tavalla, vaan nimenomaan seurausta armosta elämisestä. Jos hedelmää ei ole ja elämä on ristiriidassa Jumalan sanan kanssa, niin onko elävää uskoakaan ja Henkeä? Nämä puolet on oltava tasapainoisessa suhteessa uskovassa kristityssä ihmisessä. Jumalan lapsen sydämen valtaistuimella istuu Kristus, ei ihmisen ”vanha liha”. ”Jotka lihan vallassa ovat, ne eivät voi olla Jumalalle otolliset”. Room. 8:8
ttps://timoeskola.wordpress.com/2022/06/02/miksi-paivi-rasasen-oikeudenkaynti-on-ideologinen/#more-901
”Hovioikeudessa tuomarit saavat eteensä ideologisen kiistan, ja valtakunnansyyttäjän toimisto pyrkii suostuttelemaan heitä ratkaisemaan kiistan gender-ideologian hyväksi. Syyttäjän ongelmana on se, että hän ei kykene osoittamaan Räsäsen solvanneen homoseksuaaleja ihmisiä, ellei hän kykene osoittamaan, että jokainen homoseksistä puhuva lause kohdistuu samalla koko homoseksuaalista identiteettiä vastaan. Puolustus on kuitenkin aivan oikeassa siinä, että luterilainen teologia tekee ehdottomasti eron ihmisen ja hänen toimintansa välillä. Siksi synnistä puhuminen ei merkitse homoseksuaalin ihmisen ihmisarvon halveksimista. ”
Kansanlähetyksestä kun tässä blogissa on etupäässä kai ollut puhe, niin itse mietin aikanaan mistä he riitelivät 60/70-luvun taitteessa? Olavi Peltolan elämänkerrasta saa jotakin tuntumaa. Tunnen hänet myös henkilökohtaisesti. Häneltä löytyy edelleen netistä omat sivut, joita suosittelen lämpimästi:
https://rovasti.fi/
Olen Olaville paljosta kiitollinen, samoin rovasti Raimo Mäkelälle.
Meillä kaikilla on omat vikamme ja syntimme. Ei kai täysin opillisesti virheetöntä herätysliikettäkään tai hengellistä järjestöä voi olla? Kirkon tilanne sen sijaan on täysin kestämätön. Eiköhän uskovaiset olisi lähes ”tuuliajolla”, jollei Jumala olisi herättänyt näitä järjestöjä ja Jumalan sanassa pysyviä hengenmiehiä. Naisiakaan unohtamatta.
Itse olen myös pitänyt todella paljon Olavi Peltolan kirjoituksista ja teologisista painotuksista. Ehkä hajoamisen yksi syy 1970-luvun alkupuolella oli, että yhteen liikkeeseen sattui samaan aikaan liian monta liian isoa egoa. Ehkä toiset painottivat enemmän ulkolähetystä ja toiset sisälähetystä. Vähäisin syy ei varmasti ollut erilaiset teologiset painotukset. Peltolalla ja Raimo Mäkelällä oli keskeistä uskonvanhurskaus, lain ja evankeliumin erottaminen ja erityisesti ainakin Peltolalla simul iustus et peccator. Sitten oli niitä, joilla korostui, kuten Martti Haatajalla, angloamerikkalainen reformoitu pyhityskristillisyys. Ainakin Olavi Peltola ja Juhani Lindgren täysin oikeaoppisen lutherlaisesti painottivat ihmisen perinpohjaista turmelusta ja syntisyyttä. Peltola on todella raadollisesti kuvaillut omia vaikuttimiaan mm mainitussa hajaannuksessa.
Kari Matti: ”Peltolalla ja Raimo Mäkelällä oli keskeistä uskonvanhurskaus, lain ja evankeliumin erottaminen ja erityisesti ainakin Peltolalla simul iustus et peccator. Sitten oli niitä, joilla korostui, kuten Martti Haatajalla, angloamerikkalainen reformoitu pyhityskristillisyys.”
Juuri näin! Tuon mainitsemasi angloamerikkalaisen reformoidun pyhityskristillisyyden koen itselleni vieraaksi. Pidän perinteisestä luterilaisesta opista ja uskonkäsityksistä kiinni. Juuri tuo samaan aikaan syntinen ja vanhurskas. Siitä Olavi Peltola kirjoitti minulle kun häneltä ihmeissäni kyselin lähes kohta 20 vuotta sitten erään kirjan opetusta (olikohan nimeltään Vihreä kirja), joka tuntui minusta täysin kummalliselta. Olin juuri päässyt lain alta armon alle. Kirjan pyhityskäsitys oli sellaista lakitekstiä että huh huh.
Kansanlähetyksen hajoamisessa ei mielestäni ollut mitään sen ihmeellisempää, kuin muissa vastaavissa yrityksissä, joissa hyvin erilaiset ryhmittymät ovat ryhtyneet yhteistyöhön. Ottamatta huomioon erilaisia tavotteita ja opin korostuksia. Vastaavia hajoamisia saman kaavan mukaan tapahtuu jatkuvasti. Jotenkin ei kai vain koskaan opita. Väärinkäsitykset johtavat vääriin syytöksiin ja pahoihin välirikkoihin.
Muistan hyvin miten niihin aikoihin yhdellä oppitunnilla perusteltiin yhtä näköalaa ja seuraavalla toinen opettaja täysin vastakkaista. Olihan se aika sekavaa opiskelua. Peltolalta onneksi opin sen, että kannattaa pitää jalat maassa, kun uskovat ryhtyvät yhteistyökuvioita rakentamaan. Siitä opista on vuosien kuluessa ollut paljon apua. Samoin kuin siitä Olavin hokemasta, että kuka tahansa uskova voi milloin tahansa langeta mihin tahansa. Se jos mikä pitää jalat maassa. Sen kun on pitänyt mielessä, niin on osannut varoa omaa vanhaa Aatua. Tätä vaarallisinta vihollista ei monet osaa ottaa huomioon. Silloin käy helposti niin, että varsinkin kahdeksas käsky unohtuu, kun uskonveljistä puhutaan. Veljistä tulee siinä sitten vaarallisia vihollisia.
”Kuka tahansa uskova voi milloin tahansa langeta mihin tahansa”
Erittäin hyvin sanottu! Olavi Peltola on yksi suomalaisista teologeista, jonka kirjoituksista olen saanut kaikkein eniten. Kuinka monta kertaa päivässä loukkaan, vähintään ajatuksissa, toista ihmistä? Ei kahden käden sormet riitä. Minähän teen jatkuvasti sitä, mitä en tahdo ja lähinnä sattumalta, vahingossa sitä, mitä tahdon.
Lainaus Olavi Peltolan haastattelusta Elämä-lehdessä 02.09.2019:
”Sitten Peltola kertoo, mistä asioista viidennen liikkeen johtajien pitäisi sanoutua irti. Ne ovat ”liberaali kirkollisuus, karismaattis-helluntailainen virtaus, lainomainen herätyskristillisyys sekä ääriluterilaisuus”. Viimeisellä Peltola tarkoittaa Lähetyshiippakuntaa.
– Se johtaa monet lopulta ortodoksiseen kirkkoon. Kuuliaisuus kirkkolaitokselle korostuu väärällä tavalla ja subjektiivisuus häviää, Peltola väittää.
Hänen mielestään nykyiset herätysliikkeet tarvitsisivat kipeästi sellaisia henkilöitä, joilla olisi ”julistamisen armolahja”.
– Heitä pitää etsiä kissojen ja koirien kanssa. Heidät pitää rukoilla esiin.
– Tämä lahja oli Urho Muromalla ja Kalevi Lehtisellä myös. Minulla ei sitä ole. Nykyisillä herätysliikejohtajilla on niin ikään muita lahjoja. Tuntuu, että tämä armolahja on kadonnut Suomesta.”
Kari-Matti, heitä minäkin kaipaan, joilla olisi julistamisen armolahja. Peltolan tekstejä minäkin olen lukenut. Taisi olla eilen viimeksi. Kyllä tämä maa kaipaisi sellaista julistajaa, että sydämet syttyisivät. Tunsin jo edesmenneen Lapuan piispa Eero Lehtisen yli 40-vuoden ajalta. Hänen saamansa eivät jättäneet kylmäksi. Kun hän saarnasi Lapuan hiippakunnan 30-vuotisjuhlissa täydelle kirkolle, niin tuntui, että koko kirkko tärisi. Hän ei ollut perinteinen herätyssaarnaaja, mutta kun hän puhui, niin uskonjulistus oli niin varmaa ja kohtikäyvää, että se suorastaan pakotti kuuntelemaan. Arvostan piispa Lehtisen erittäin korkealle evankelisessa liikkeessä ja koko evlut-kirkossa. Muistan aina hänen suoran sielun pohjaan asti läpitunkevan katseensa.
Kiitos Kosti. Oli hienosti kirjoitettu.
Ei kai Kansanlähetyksessä alunperin ollut mitään erilaisia yhteistyöhön ryhtyneitä ryhmittymiä? Kiistat johtuivat erilaisista oppillisista käsityksistä. Ja varmasti juuri isot persoonat taistelivat kuten Kari-Matti Laaksonen kirjoittaa.
Oman ymmärryksen tueksi kiistassa saatiin myös profetioita toista puolta vastaan.
Kuka sitten lopulta oli oikea opettaja ja profeetta? Jälkipyykki tänään tod.näk. halutaan unohtaa ja ohittaa. Ei kai sitä enää tarvitse penkoa?
Sellaisista profetioista en ole kuullutkaan. Hyvä niin. Parempi onkin unohtaa. Niinhän sitä joutuu yksi jos toinenkin paljon sietämään, kärsimään, unohtamaan ja pyytämään anteeksi ja antamaan anteeksi.
Mutta sen minkä olen itse hyväksi ja oikeaksi todennut ja johon Henki yhtyy, siitä pidän kiinni. Pidän kiinni silloinkin, vaikka se ei toisille sopisikaan. Ei pidä antaa periksi miellyttämisen vuoksi silloin kun sen itse tuntee vääräksi. Opit tulee arvioida Raamatulla. Siksi sen lukemiseen ja tutkimiseen tulee panostaa. Onneksi on vielä hyviä hengellisiä kirjoja saatavana ja hyvää opetusta, erilaisia Raamattukursseja jne.
”Viidennen herätysliikkeen keskeisimmäksi organisaatioksi muodostui vuonna 1967 perustettu Suomen Evankelis-luterilainen Kansanlähetys (SEKL). Se kokosi yhteen näkemyksiltään verraten erilaisia ryhmiä, jotka 1960-luvun muuttuvassa ja uhanalaiseksi kokemassaan tilanteessa kokivat tarvetta liittyä yhteen. (Huotari 1981, 60.) Nuorisolähetys ja ylioppilaslähetys liittyivät siihen. SEKL sai myös merkittävän joukon kannattajia ja työntekijöitä evankelis-luterilaisesta Sisälähetyssäätiön ja Helsingin Raamattukoulun piiristä. Tämä johti ristiriitoihin näiden järjestöjen ja SEKL:n välillä. Varhaisemmista viidennen herätysliikkeen järjestöistä poikkeuksen muodosti KRS, josta SEKL sai vain jonkin verran kannattajia. (Murtorinne 1995, 320.)”
https://uskonnot.fi/uskonnot/kristinusko/protestanttiset-kirkot-ja-yhteisot/luterilaisuus/kirkolliset-heratysliikkeet-viideslaisyys/
Totta siis että muodostui erilaisista ryhmistä kuten Pekka Veli kirjoitti. En tiedä näistä historioista mitään. Parempi olla sanomatta mitään.