Sotshin talviolympialaiset päättyivät suomalaisten osalta hienosti, kun Leijonat voitti pronssiottelussa selvin numeroin USAn joukkueen. Leijonien kapteenina pelannut 43-vuotias Teemu Selänne teki ottelussa kaksi maalia. Selänne päätti maajoukkueuransa tuohon otteluun.
Teemu Selänteen roolia ja uraa käytiin laajasti läpi heti kisojen päätyttyä. Hänestä tuli vanhin talvikisoissa mitalin saavuttanut urheilija. Muutenkin hän ollut esikuva sekä urheilijana että ihmisenä. Teemu Selänne ja koko jääkiekkojoukkue loi positiivista henkeä koko Suomeen unohtamatta hienosti menestyneitä hiihtäjiämme.
Teemu Selänteen rooliin liittyen ryhdyin miettimään esikuvien merkitystä laajemmin. Ryhdyin pohtimaan esikuvien merkitystä kirkossa. Meillä on kovasti keskusteltu siitä, kuka käyttää kirkon ääntä. Samalla myös johtajuudesta kirkossa on keskusteltu. Kirkollisten esikuvien löytäminen voi olla vaikeaa aikana, jolloin korostetaan yksilöllisyyttä ja jolloin myös instituutioihin suhtaudutaan kriittisesti.
Kirkollisista esikuvista ensimmäinen on luonnollisesti Jeesus Kristus tai Jeesus Nasaretilainen. Hän on vaikuttanut maailmaan ehkä enemmän kuin kukaan toinen historian henkilö. Jeesuksen esikuvallisuuden tunnustavat myös monet muutkin kuin kristityt.
Raamatusta voi nostaa monia esikuvia. Yksi heistä voisi olla Aabraham, uskon isä, uskon esikuva. Juhani Forsberg teki aikoinaan väitöskirjan Lutherin Aabraham-kuvasta nimellä ”Pater fidei sanctissimus”, Uskon kaikkein pyhin isä. Raamatun henkilöistä ehkä kaikkein vaikuttavin esikuva Jeesuksen ohella on Jeesuksen äiti Maria. Hän on erityisesti monille köyhissä maissa eläville maailman naisille esikuva.
Paaviuden historiassa on ollut monenlaisia paaveja. Nykyajan paaveistamme Johannes Paavali II oli monien esikuva. Hänen kautensa aikaan tapahtui myös kommunismin romahtaminen Euroopassa ja Neuvostoliiton hajoaminen sekä Berliinin muurin murtuminen. Hänen seuraaja Benedictus ei noussut samanlaiseen rooliin.
Nykyinen paavi Fransiscus on puolestaan nopeasti saavuttanut toimillaan ja persoonallaan sekä puheillaan hyvin vahvan aseman. Hän on selkeästi kristillisen maailman tärkein esikuva tällä hetkellä. Monet saavat virikkeitä ja vaikutteita hänestä ja häneltä.
Meillä emerituspiispa Kalevi Toiviainen kirjoitti kirjan Kirkon kaapin päällä. Siinä hän kuvasi joukon henkilöitä, jotka ovat vaikuttaneet vahvasti kirkossamme ja kirkkoomme. Jos tällä hetkellä pitäisi nimetä jokin yksittäinen esikuva tai vaikuttaja meiltä, se ei olisi kovin helppoa. Viime vuosikymmenten osalta nostan tässä esille yhden henkilön, Anna-Maija Raittilan. Hänen vaikutuksensa on paljon laajempi ja vahvempi kuin mikä oli hänen muodollinen asemansa. Ehkä häntä voi pitää myös esikuvana vaikka hänenkin elämässä oli myös vaikeita asioita tai juuri siitä johtuen.
Pappien tulisi lupauksensa ja virkansa puolesta olla ”esikuvana seurakunnalle”. Tämä voidaan ymmärtää monella tavalla. Itse ymmärrän sen sitoutumisena Kristukseen, armoon ja viran tehtäviin sekä kirkkoon. Jokainen kristitty on kutsuttu olemaan omalla paikallaan esikuva uskossa ja rakkaudessa. Tarvittaisiinko enemmän näkyviä hengellisiä ja kirkollisia esikuvia? Ja keitä ja millaisia he voisivat olla?
Toivo Loikkanen
Rupesin miettimään tuossa, kun seurasin, että raamatussahan puhutaan esikuvista. Ja kyllä siellä löytyikin. Siellä sattumoisin nyt olikin sellaisia kohtia, jotka löytyi yhtä lukuun ottamatta Paavalin kirjeistä. Siellä olikin työnteosta esikuvana. Terveistä sanoista esikuvan ottamista. Hyvien tekojen kautta itsensä esikuvaksi asettamista. Sitten oli, että vaivannäössä ja kärsivällisyydessä profeettojen ottaminen esikuvaksi. Samaten se, että kuinka Jeesus Kristus osoitti Paavalissa pitkämielisyytensä tehden esikuvaksi niiden takia, jotka tulisivat uskomaan Häneen.
Tein sitten piston katsoakseni minkälainen sana esikuvasanan taustalla on (typos). Kyseessä on sana, jolla on kaksoismerkitys. Ne merkitykset ovat alkumuoto, malli ja toisaalta esikuvaa ja jäljitelmää. Mutta verbinä sana onkin mielenkiintoinen merkitys lyödä. Tässä yhteydessä (typös) merkitsee iskusta syntynyttä merkkiä haavaa. Tätä sanaa käytetään, kun Jeesus näytti naulan jäljet opetuslapsilleen. (taustatiedot Novum)
Tämän lisäksi minulla mielikuva heräsi, kuinka paljon kasvattajina puhumme malleista, jotka lapset saavat esimerkiksi toisiltaan ja joskus ne voi johtaa todella pahoihin negatiivisiin kierteisiin. Tajuamme täysin, että hyvä malleja tarvitaan. Hiukan vierastan sitä, että jotkut nostettaisiin esikuviksi, mutta uskoisin elämässä tarvittavan malleja, jotka vaikuttavat hyvään oli sitten kirkossa, kotona tai koulussa. Ne mallit voi olla lähempänä kuin arvaakaan niin hyvässä kuin pahassa.
Eija: Kiitos hyvästä kommentista. Tuosta typos-sanasta taitaa olla englannin type-verbi.
” Abrahamin kirkon puolivallaton rovasti ”, Toivo Loikkanen. (oma sanontanne, ilman Abrahamin nimeä ).
On luonnollista , että esimiesasemassa olevia on aina kiinnostanut ne ominaisuudet , jotka luonnehtivat menestyvää johtajaa.
Johtamisominaisuudessa ja johtamiskentässään , johon kohdistuvat odotukset ja vaatimukset , eivät voi olla minkään mallin mukaisia sellaisenaan. Johtamisen tulee olla viimekädessä vain, jos se vastaa tilanteen ja sen vivahdeiten vaatimuksia.
” Jumallallisuus ” : Jumala loi maailman , katseli sitä ja sanoi , tämä on hyvä . Samoin hän loi ihmisen , mutta ei lausunut ihmisen kohdalla samoin , vaan jätti ihmisen itsensä ratkaistavaksi sen , kouluttautumaan ja oppimaan luomistyön hyvyydestä ja kauneudesta. V. 339-397 , kirkkoisät , Origenus idästä ja Augustinus ja Ambrosius lännstä katsoivat idealiseksi malliksi kristuksen.
Keskiajalla kristinusko kehitti kaksi naiskuvaa , uhrautuvan ja idealisen Marian ja syntisen Eevan. Mariasta puhutaan dominikaani Jagopus de Voraginen kokoamassa , pyhien kirjojen kokoelmassa, ( kultainen legenda ) , joka oli keskiajan luetuin kirja.
Vuosisatojen saatossa Maria -kuva konkretisoitui , siitä ovat merkkinä Marialle osoitetut kirkot , rukoukset ja hymnit. Tuolloin yleinen ajattelutapa muuttui , jolloin alkoi esiintyä inhimillisyyttä ja sisäisiä hyveitä , henkilökohtaisia uskonkokemuksia sekä lähimmäisen rakkautta , ja alettiin korostamaan kristillistä mystikkaa ja sen myötä naisen asema koki nousukauden . Marian kautta kaikki naiset olivat siunauttuja , tämän myötä Eevakin sai pelastuksen.
Martti Luther , munkki, pappi ja professori . Hänen toiminta mullisti Euroopan uskonpuhdistajana ( 1483-1546) , hän oli värikäs persoona , joka kiehtoo jokaista Lutherin lukijaa. Lutherilla oli selittämätön kyky löytää elintilaa uusissa oloissa. Hän oli hurja , sitkeä taistelija ja hänen tekstit olivat syvällisimpiin salaisuuksiin tunkeutuva ja raju , kaikki pimeyden henget esiin marssittava . Hän nosti huikeat näköalat ja niin ihanan lohdun. Hän oli ihmisiä kohtaan ymmärtäväinen ja myötätuntoinen .
Luther ei ollut vain oppi-isä , vaan myös rukoilija , syvällinen virsienkirjoittaja , sakramentista uskonvoimaa ammentava ihminen , raamatun syvälukemisen harjoittaja . Siinä asetettiin lähtökohtana aina raamattu kokonaissanomana uskon keskukseen , kristukseen ja hänen vanhurskauteen . Hän oli rämettynyt karkea metsänraivaaja . Jumalan todellinen laintuomijoiden ilmoittaja ja vapaan evankeliumin pasuunan soittaja .
” Lutherin tulkinnan vaikutus on pitkään istunut mahdikkaasti , akatemioissa , kuin myös kirkon johtopalleilla sekä tavallisille maallikoille ”.
Aksel August Grnfelt valmistui v,1876 lääketieteen lisenssiaatiksi , hänen isänsä oli tunnettu Jumaluusopin professori , Frederik Granfelt . Aksel August ei koskaan ryhtynyt harjoittamaan lääkärin tointaa , kansansivistystyö voitti hänet , oltuaan lähellä kansansivistysseuraa, hän toimi siinä sihteerinä , siinä virassa hän toimi 28 vuotta . Hän aloitti kustannustyön , kansankirjaston sekä maaseudun kirjakauppatoiminnan . Hänen Eestistä saatujen esikuvien mukaan kulttuurielämämme tärkeän aseman saavuttaneet laulu- ja soittojuhlat , joiden alku lähti kristillisestä yhteiskunnasta . Grnfelt ei ollut ainoastaan itsenäinen ja luja periaatteen mies , ainoastaan päämääriin nähden, vaan myös keinojen ja menettelytapojen valinnassa . Hän aina valitsi tiensä ja keinonsa niin, että kenen arvostelijan edessä hyvänsä , hän uskalsi seisoa yksin kannassaan , välittämättä siitä, muut ajattelevivat tai enemmistö kannatti. Terveisiä Abrahamin kirkon rovastille, ulkoilun , liikunnan , lukemisen ja kirjoittamisen sekä ruokakulttuurista nauttien. Ei esikuva- ksi kelpaava. Tyytyväinen silti elämääni.
Mitä enemmän mietin tuota kysymystä, sitä selvemmin huomaan pitäväni esikuvinani kristittyjä, joiden merkittävä ominaisuus on näkymättömyys. Merkittävissä asemissakin he ovat pyrkineet antamaan näkyvyyttä ja kuuluvuutta muille. Jatkan pohdintaa…
”Perinteinen evankeliointi ei toimi. Ei enää. Tai toimii, mutta vain evankelioivalle itselleen. Traditionaalinen luterilainen uskonnollinen kieli on nykyihmiselle nuolenpääkirjoitusta, sitä ei kukaan ymmärrä.” Meillä on sama Jumala edelleen. Sama Pyhä Henki avaa Kirjoitukset, kenelle tahtoo. Yhä vielä tulee ns. ”uskoon” ihmisiä perinteisellä julistuksella. Ehkä määrä ei ratkaise, vaan laatu? Raamattu ei sanokaan, että kaikki pelastuisivat. Vain ne, jotka sen Lahjan ottavat vastaan, Pelastuksen Jeesuksessa Kristuksessa. ”olisin vaarassa joutua lepositeisiin tai putkaan, jokatapauksessa naurunalaiseksi ja syystä.” Mitä sitten?! Etkö ole valmis maksamaan sitä hintaa, minkä Jeesuksen seuraaminen aiheuttaa. Taisi kukko juuri kiekua? Kyllä Jumala hulluistaan huolen pitää, taisi olla lentävä sananparsi Kansanlähetyksessäkin. Paluu juurille, paluu Raamatun Totuuteen, back to Jesus.
On perin outo ajatus, että evankeliointi olisi ”lain karjumista isoin kirjaimin”. Jo käsite evankeliointi viittaa evankeliumiin, ei lakiin. Lain saarnallekin on kyllä tarvetta, mutta evankelioinnin työkaluksi se ei kelpaa. Puhe lähimmäisten rakastamisesta kristityn velvollisuutena on lakia, viekläpä varsin tiukkaa lakia. Sitäkin tarvitaan, mutta nykykirkolta tuntuu puuttuvan nimenomaan rohkeutta julistaa evankeliumia, siis sitä, että kuka tahansa voi päästä taivaaseen uskomalla ja turvautumalla ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Jeesukseen. Toki tämä usko saa sitten kyllä arvioimaan omaa elämäänsä uudesta näkökulmasta, mutta asioiden järjestys käännetään päälaelleeen, jos ensin vaaditaan lain täyttämistä ja sitten vasta luvataan armoa.
Kiitos monia huomioita ja paljon asiaa sisältävästä blogista! Polkuja lähtee niin moneen suuntaan, että hirvittää. Muutama huomio (kompetenssini ei riitä Kansanlähetyksen eikä muunkaan viidesläisyyden historian syvälliseen arviointiin).
(1) Sen enempää Kansanlähetyksen kuin SLEY:n teologiaa ei mielestäni voi pelkistää spn-avioliittojen, naispappeuden tai jonkin muun mediassa esillä olevan asian vastustamiseen. Raamattukoulutus ja -opetus toivat vielä minun opiskeluaikoinani paljon nuorisoa mukaan evankelisuuteen. Evankelisuuden ja Kansanlähetyksen iso ero on minun silmissäni niiden faktisessa suhtautumisessa luterilaiseen oppiin.
(2) SRK-vanhoillisuus on ja on ollut hyvin omalakinen kokonaisuus.
(3) Lahkoutumisen vaara on nykytilanteessa ilmeinen (=syntyy pieniä uskonyhteisöjä, jotka eivät oikein hyväksy toisiaan). Siitä, onko syynä herätysliikkeiden ”tiukkapipoisuus” vaiko kirkollinen sanelupolitiikka tai kenties yhdistelmä kumpaakin voi myös pohtia.
(4) Pohjanmaan ruotsinkielisessä ja pitkään seurakuntien sisällä vaikuttaneessa lestadiolaisuudessa on jo joitakin vuosia ollut käynnissä radikalisoituminen. Herätysliike tai sen merkittävä osa on todennäköisesti muodostamassa oman kirkon protestina virkakysymykselle ja spn-vihkimisille. Uskovaiset eivät halua olla rahoittamassa systeemiä, joka ei ota heidän toiveitaan huomioon ja johon ei voida vaikuttaa paikallisesti vahvasta asemasta huolimatta. Sen enempää Porvoon hiippakunta kuin kansankirkko eivät paljoa hetkahda, jos parituhatta eroaa kirkosta, mutta parin – kolmen seurakunnan tulevaisuus on silloin vaakalaudalla.
Kohta 4. Siinäkin mielessä mielenkiintoista, että rauhansanalaisuutta kuvataan usein ”maltillisena lestadiolaisuutena”. Joiltain uskonnollis-teologisilta osin LFF lienee SRK:ta jyrkempi. Poliittisesti ei jotain Peter Östlundia erota Pekka Aittakummusta juuri mikään, mutta taustapuolueissa vissi ero. Ymmärtää hyvin, että kirkosta ero on houkutteleva vaihtoehto, mutta mikä silloin olisi tulevaisuus liikkeen seuraavan tai sitä seuraavan sukupolven kohdalla? Mikään ei viittaa siihen, että luterilaisen (”äärioikeassa olevan”) vapaakirkon tulevaisuus, oli se evankelinen tai lestadiolainen tai jotain siltä väliltä, olisi kovin valoisa.
Kohta 1. Evankelisen liikkeen ja viidesläisyyden opilliset erot olivat takavuosina mahdollisimman isot., jos nyt ajatellaan vaikkapa viidesläisyyden ”isänä” pidettyä Urho Muromaa tai edes niin kutsuttua
roseniolaista evankelista pietismiä. Sitä suuremmalla syyllä sopii ihmetellä niiden sopuisaa yhteiseloa esimerkiksi Lähetyshiippakunnassa. Yhteinen ”vihollinen” yhdistää, mutta kuinka kauan? LHPK:sta siirtyy muutaman papin vuosivauhdilla pappeja muualle, sieltä parhaimmasta päästä. Päätoiminen työ ainoana pappina seurakunnassa, vaikkakin pienessä, rankkaa eikä etenemismahdollisuuksia ole.
Kari-Matti. Minulla on aika lailla samoja ajatuksia. LFF on aika omalakinen lestadiolaisuuden haara.
Euroopan Unionissa on nyt järjestäytynyttä toimintaa Antisemitismin kitkemiseksi, joten uskotteko te saavuttavanne heistä voiton, koska antisemitismi tuomitaan jo laajalti.
Evankeliumi on antisemitismin levitystä ja ihmettelen intoa sen levitykseen. Toki siitä maksetaan palkkaa, mutta mistä sillä kuvitellaan pelastuttavan. Jos te oikeasti uksoisitte helvettiin, niin varmimmin te sinne pääsette jatkamalla tätä toimintaa.
Ei evankeliumi ole mitenkään hyvä sanoma, päinvastoin, sen tarkoitus on pahentaa juutalaisia, kristillisyyden korottamiseksi. Kuten Paavali sanookin, ’Tämä on pahennukseksi juutalaisille.’ Toki hän myöhemmin kieltää pahennukseksi olemisen, mutta se on jäänyt lukematta.
Kun haastattelin joskus ajat sitten viidesläisyyden patriarkkoja, panin merkille, että monilla oli körttitausta. Sain siitä villin ajatuksen, että Kansanlähetys oli körttiläisyyden itäsuomalainen lehtolapsi. Eli kokonainen sukupolv, i tai osa siitä, siirtyi körttiläisyydestä viidesläisyyteen.
Osassa noista haastatteluista oli Timo Junkkaala väljysä. Hän teki muistiinpanoja, minä vain jututin.
Nykyään eivät herätysliikkeet enää taida evankelioida. Taloushuolet ja siitä johtuva kannattajakunnan hoitaminen on keskeistä.
Viidesläisyydessä on yhteiskunnan seksuaalieettinen meteli korvannut vanhan ajan Jeesus-julistuksen. Ennen harrastettiin apostoli Paavalia, nyt Päivi Räsästä. Jos haluaa oppia Kristuksen seuraamista, pitää mennä antikvariaattiin.
Kiitos, Teemu. Toisaalta voi ajatella niinkin, että aina (?) tarvitaan jokin asia, jota vastustetaan. Ensin oli Heikki Räisänen, sitten naispappeus ja nyt kirkon yleinen teologinen rappio, joka ilmenee spn-vihkimisissä. Vaikka se ei koskaan ole ollut ainoa agendan asia. Sanoisin myös, että moraalikonservatismi on kauan ollut vitoslaisuudessa mukana. Muistan jonkun jumalanpalvelussaarnan 1980-luvun Raamattuipistolta, jossa kovasti paheksuttiin tanssia. Kuulijakunnan valtaosa ei olisi ollut fyysisesti kykenevä tanssimiseen vaikka olisi halunnutkin… Vai olikohan kyse tunnelman luomisesta tutuilla sanankäänteillä?
Teemu kirjoittaa hyvin. Tuntuu täysin mahdolliselta. Ja toisaalta viimeistään 1960-luvun tultaessa herännäisyys alkoi muuttua, pikkuhiljaa pietismin kanssa alkoi ehkä olla vähän niin ja näin.
Kansanlähetys toki levisi ihan alkuvaiheissa myös sinne, mikä vanhojen herätysliikkeiden osalta oli (kai) jäänyt ”valloittamatta”, Itä-Hämeeseen (Lahteen, Heinolaan) ja Kymenlaaksoon ja Etelä-Karjalaan. Siis kaupungistuneille ja teollistuneille alueille. Kotka, Lappeenranta, Imatra, osin Kouvola olivat poliittisesti vaaleanpunaista teollistunutta aluetta. Ei isoa kannatusta sen kummemmin kommunismilla kuin vanhoilla herätysliikkeille. Mikään ei estänyt leviämistä.
Minusta on vahinko että nykyinen Kansanlähetys on niin voimakkaasti profiloitunut ja leimautunut sen ehkä yhteen historialliseen juonteeseen, vain seksuaalietiikasta mölyä pitävään amerikkalaiseen evankelikalismiin ja reformoituun kristillisyyteen.
Minun näkemykseni on, että liikkeet eivät ole juuri hajaantuneet, vaan pikemminkin kasvaneet yhteen. Järjestöjä on kyllä tullut lisää, mutta jokin lähetysyhdistys ja kansanliike ovat kaksi eri asiaa. Kesäjuhlilla sen näkee hyvin, ja jos lähetyskannatus olisi julkista, siitä näkyisi myös.
On tietenkin pieni ydinjoukko, joka kenties vierastaa toista yhdistystä, mutta se on tosi pieni.
Sama seikka koskee myös kommenttia Raamattuopiston aktiivisuudesta homokysymyksessä. On totta, että sen julkisuudessa ei seksuaalietiikka, tapainturmelus ja avioliitto ole esillä samalla tavalla kuin Kansanlähetyksessä. Kuitenkin saa hieman toisenlaisen käsityksen, kun perehtyy kannattajakunnan korostuksiin vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Riippumatta yhdistyksestä, peruskannattajakunta on aika lailla samaa.
Kiinnostavaa! Siis kun esimerkiksi Kansanlähetys hajosi, peruskannattajakunta pysyi suurinpiirtein samana.,(vanhoillis)lestadiolaisuudessa, kun tapahtuu hajoaminen, raja aukeaa taatusti railona johtotasosta viimeisimpään penkkiriviin ja syrjäisimpään tupaan.
Marko, kiitos tiedoista. Hyvä kokonaisuus. Tuo Nurmisen tutkimus löytyikin netistä. Tervosen kirja näköjään löytyy antikvariaatista. Tuo Haaviston kirja Jacob Ignatiuksesta oli mielenkiintoinen uusi tuttavuus ja sattui löytymään eräästä antikvariaatista ja tilasin sen heti. Nuo viidennen liikkeen vaikuttajat ovat tietenkin tuttuja, mutta heidän tekstejään en ole juurikaan lukenut. Tuo mainitsemasi evankelisen liikkeen vanhurskauttamisopin pitkän linjan tutkimus olisi tervetullut. On yllättävää, että mainitsemasi paras erittely Hedbergin teologiasta löytyy W A Schmidtin kirjasta. Olen sen lukenut, mutta täytyy lukea se kuitenkin uudestaan. Lähinnä olen vertaillut evankelisen liikkeen ja herännäisyyden käsitystä vanhurskauttamisopista niissä puiteissa missä se on ollut mahdollista.
Jännää tuo teologia. Erään seurakunnan sunnuntain radiosaarna aloitettiin selostuksella ulkoministeri Haaviston ”Nato-kynästä.” Taidettiin tuossa puheessa jotakin Jumalastakin mainita, muttei valitettavasti jäänyt muuta mieleen kuin tuo IS:n toimittajan Haavistolle lainaama kullanvärinen kynä, joka sitten myytiin verkkokaupassa loppuun. IS:n toimittajalta mainio ”evankeliointikikka.”
Perin outoja nämä seksuaalieettisen älämölön kommentit. Mitään sellaista ei ole tullut vastaani, vaikka kuuntelen Raamattuopiston saarnoja, opetusta ym. Aivan väärä käsitys. Tarkoitushakuisesti pahantahtoista niin kuin aina täällä toistuvasti saa lukea.
Ettei tulisi ihan väärää vaikutelmaa: tässä on etupäässä puhuttu Kansanlähetyksestä (ja sen julkisuuskuvasta), ei Raamattuopistosta. Arvostan Kansanlähetystä (ja vielä enemmän Raamattuopistoa).
Sen sijaan en arvosta sitä tapaa, millä erityisesti kansanedustaja Päivi Räsänen (ja Räsäsen somessa riehuvat puolustajat) puhuvat homoseksuaalisuudesta, homoista ja homoseksuaalisesta elämäntavasta. Se on mahdollisimman epähienoa ja potentiaalisesti vahingollista, koska kyse monelle nuorelle erittäin herkästä, erittäin intiimistä ja hyvin arasta asiasta. Ei myöskään ole kristillistä puhua/kirjoittaa homoseksuaalisuudesta ”kehityshäiriönä”, koska se ei ole totta.
En tosin arvosta valtakunnansyyttäjääkään. Sananvapauden tulee olla mahdollisimman laaja.
Tosiasia lienee, että niin kansankirkko kuin perinteiset herätysliikkeet yhdistyksineen kamppailevat samojen ongelmien kimpussa: sekularisaatio, väen ikääntyminen ja talousvaikeudet. Lisäksi tulee protestantismin perusongelma: jatkuvasti etenevä hajaantumiskehitys. Siinä, missä 100 vuotta sitten perustettiin oma rukoushuone, nyt puuhataan omia seurakuntia tai kirkkoja. Mutta kannattaa huomata kolme asiaa. (1) Jumalan aivoituksia me emme tiedä: Hän on varjellut ja johdattanut merkillisiäkin teitä hengelliseen uudistukseen. (2) Kirkko ja/tai herätysliike, joka ei pitäydy uskon keskeisissä totuuksissa, puolusta niitä ja vastusta harhoja, ei myöskään evankelioi eli yritä tavoittaa uusia ihmisiä. (3) On jotenkin pysäyttävää, että evankelinenkin liike on viime vuosikymmenten aikana tainnut tosiasiassa hajaantua ainakin neljäksi ryhmäksi. Viidesläisyydessä hajaannuttiin jo aikaisemminkin neljään järjestöön. Nyttemmin on tapahtunut uusjakoa. Lähetyshiippakunta kokoaa pienen, mutta aktiivisen joukon sekä viidesläisyyden että evankelisuuden piiristä ja myös muualta. Tosin me suomenruotsalaiset pistämme paremmaksi. Yhdessä naapuriseurakuntamme kylässä on kansankirkon lisäksi kannatusta kahdella eri luterilaisella vapaakirkolla ja kolmatta taidetaan puuhata. Lähikaupungissa taas on tarjolla peräti seitsemää eri lestadiolaista julistusta osin kahdella kielellä…
Erkki Kansanaho totesi joskus, että pietistisillä liikkeillä on taipumus hajaantua. Kaikki asiat nähdään opillisina. Ehkä se on laajemminkin protestanttisen kirkkojen taipumus. Jos kädessä on vasara, kaikki asiat tahtovat näyttää nauloilta. Nyt tuntuu, että koko kristinusko olisi seksuaalietiikkaa ja muutamia raamatunjakeita. Ei kai se niin ole. Jos herätysliike ei enää osa puhua muusta, se on surullista ja kertoo yhtäältä, että rivejä hetkellisesti suoristava syntipukki on löydetty, mutta toisaalta, että (teologiset) eväät ovat huolestuttavan vähissä.
Enää ei kirkosta tai sen liepeiltä löydy sellaisia karismaattisia puhujia kuin Urho Muroma, Osmo Tiililä tai Kalevi Lehtinen, jotka keräsivät kokoon tavattoman isoja väkijoukkoja. Se on harmi!