Suomen ortodoksisessa kirkossa osa haluaa apulaispiispan. Aiheellinen kysymys on neljännen piispan tarve.
Istanbulissa “apulaispiispalle todettiin olevan tarvetta”. Myöhemmin piispainkokous ”päätti yksimielisesti” noin parinkymmenen minuutin etäkokouksessaan, että apulaispiispan titteli on ”Haminan piispa” ja sijoituspaikka Helsinki.
Apulaispiispan rooli olisi ”arkkipiispan avustaminen tämän ohjauksen mukaan” ja hänen ensisijaiset tehtävänsä olisivat “kirkon julkaisutyö, sisälähetystyö, monikulttuurinen työ, nuorisotyö sekä koulutus”.
Parissa lauseessa todettu tehtävät apulaispiispalle. Toivottavasti niitä ja rahoitusta on selvitelty tätä enemmän. Syytä olisi myös kertoa ne julkisesti.
Tietoa asiasta kuuluu kirkkokansalle ja myös julkiseen keskusteluun, jopa someen.
Uusi piispa – mutta kenestä? Aamun Koitto -lehti esitti tärkeän kysymyksen. Vielä tärkeämpää olisi ensin tarkastella koko neljännen piispan tarvetta.
Nykyjärjestelmä yhdellä arkkipiispalla, kahdella metropoliitalla ja yhdellä apulaispiispalla on Suomessa nuori. Järjestelyn ikä ei sinänsä ole oleellinen kysymys. Se kuitenkin muistuttaa, ettei järjestely ole ikiaikainen tai jonkinlainen taivaasta tippunut uskonkappale. Oulun hiippakunta on vuodelta 1980.
1900-luvun tarpeet olivat omansa. 2000-luvun alulla on omansa. Esimerkiksi nykytekniikka on ottanut harppauksia eteenpäin, tavalla mitä ei edes voitu kuvitella muinoin. Tiedonvälitys ja liikkuminen on nopeaa.
Itse olen sitä mieltä, että Suomen ortodoksinen kirkko tarvitsee vain yhden piispan ja apulaispiispan. Heillä tulee olla selkeät tehtävät ja riittävästi ammattimaista henkilökuntaa.
Jos tarve muuttuu, voisi toki tarkastella asiaa uudestaan. Tarve pitää kuitenkin ensin osoittaa.
Istanbulissa 5.10.2020 kokoontuneen piispainkokouksen pöytäkirjaa ei ole julkaistu. Syytä en tiedä. Lainaus on uutisesta. Piispainkokouksen muut lainaukset ovat 12.1.2021 pöytäkirjasta. Uuteen Aamun Koittoon voi tutustua täällä.
Hengellisen perinteen tai organisaatiokysymysten näkökulmasta neljännelle piispalle ei ole erityistä tarvetta. Tosin antiikissa pienenkin seurakunnan johtaja vihittiin piispaksi. Esimerkiksi Gregorios Thaumaturgoksen seurakuntaan kuului noin 2o henkilöä.
Mutta jos noin 60 000 henkilön yhteisö tarvitsee kolme piispaa ja yhden apulaispiispan, se tarkoittaa sitä, että 100 000 henkilön yhteisö tarvitsee 4 piispaa ja yhden apulaispiispan. Kun tämä sovelletaan Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, jossa on vajaat 4 miljoonaa jäsentä, niin Bysantin perinteen ja modernin tasavertaisuuden periaatteen osoittama piispatarve sille on 160 piispaa ja 40 apulaispiispaa.
Kaikenlaista löytyy muinaisuudesta, jopa naimisissa olevia piispoja ja apostoleita.
Lars, kyllä. Piispojen naimattomuuden vaatimus on myöhäisempää perinnettä, muistaakseni vasta 700-luvulta.
Pointtini oli, että kaikkea löytyy. Vaikkapa 200-luvulta tai 1980-luvulta. Nyt pitäisi keskittyä 2000-luvun alun tarpeisiin.
Ajatusleikki. Voisi olla esim. oto-piispoja, siis oman toimensa ohella piispoja. Ihan kuten on oto-pappeja ja -diakoneja. Tällöin voisi vaikkapa olla yksi piispa jokaiseen Suomen maakuntaan, metropoleihin vielä omat metropoliitat ja tarpeen mukaan vielä apulaispiispoja. Noin pari tusinaa piispoja.
Oma kantani on 1+1 riittävällä moniammatillisella henkilökunnalla. Olen toki avoin muille perustelluille ehdotuksille.
Periaatteessa voi olla yksi tai monta. Zizioulaksen kuuluisan tutkimuksen mukaan piispuus on eukaristista, piispan tehtävä esittää Kristuksen maailmanlaaja kutsu. Muinoin piispa oli paikallisen eukaristisen yhteisön pappi ja vähitellen tähän tehtävään liitettiin rinnakkaissenaatin eli kanonisen hallinnon tehtäviä.
Jep. Näinhän se on. Tuttu juttu. En tiedä miten Zizioulaksen väitöskirjan väitteet ovat kestäneet aikaa. Being as Communion -kirjan persoona-hommat muistaakseni eivät ihan ole. Samapa se, sillä niillä ei makseta lystiä.
Kyllä tuohon Zizioulaksen väikkäriin vielä viitataan, esim. Marion muodostaa tulkintansa God autour Being kirjassa pitkälti sen varaan. Tosin Marioniakin haastetaan epähistoriallisuudesta. Mutta niin tai näin, on uskottavaa, että virka sai alkunsa leivän murtamisesta.
Zizioulaksen persoonateoria on viehättävä, mutta tietysti käsitehistoriallisesti kiistelty. Siinä on hieman samaa ongelmaa kuin Losskyn triniteettiluvussa, joka on tosi hikistä vääntöä historiallisen materiaalin ja kirjoittajan oman vision harmaalla alueella.
Jean-Luc Marionia en ole lukenut. Moni on suositellut. Lähellä oli kerran, mutta Miroslav Volf vei voiton.
Viran alku on siellä jossain leivän ja maljan äärellä. Yleinen käsitys, eikä riippuvainen Zizioulaksen väikkärin parasta ennen päiväyksestä.
En tiedä voiko luterilaista ja ortodoksista kirkkoa verrata, mutta Viron ev.lut. kirkolla on noin kolme kertaa enemmän jäseniä, kuin Suomen ortodoksisella kirkolla , mutta maantieteellinen alue pienempi. Kirkolla on arkkipiispan (Urmas Viilma, Tallinna ) ja lisäksi kaksi muuta piispaa (Joel Luhamets, eteläinen piiri, Tartto ja Tiit Salumäe, läntinen ja pohjoinen piiri, Haapasalu).
Vastaavalla suhdeluvulla, Suomen ortodoksiselle kirkolle riittäisi vain yksi piispa ja Suomen ev.lut kirkossa niitä tulisi olla noin kuusikymmentä.
Kiitos mielenkiintoisesta vertailusta. Usein suhdeluvulla asiaa tarkastellaan vain Suomen sisällä, vertaillen luterilaista ja ortodoksista kirkkoa.
Miten monta piispaa tarvitaan yhden piispan vihkimisen toimitukseen, kun joku virka tulee vapaaksi?
Ainakin kolme.
Tässä on hyvä peruste neljälle piispalle, että voidaan vihkiä uusi piispa kun tarvitsee.
Ei ole hyvä peruste. Patriarkaatti järjestää asian.
Poistin yhden kommentin, jonka kirjoittaja Petri Järveläinen oli tuplana julkaissut. Yllä säilytetty.
Kiitos! Koetin etsiä toimintoa, jolla vahingossa kaksin kappalein lähettämäni kommentin saisi poistetuksi, mutta en löytänyt.
Ei hätää. Poissa on. Kiitos muuten kommenteista.
Tuo Petri Järveläisen esimerkki tarkoittaisi ev. lut. kirkkomme osalta vaikkapa sitä, että lääninrovasteista voitaisiin tehdä piispoja ja nykyiset tuomiokapitulit lakkauttaa. Ne voitaisiin korvata kirkkohallituksen uudelleen organisoinnilla. Hajautettua ja maanläheistä seurakuntaelämää parhaimmillaan (?).
Vastaa siis lähinnä Lars Ahlbäckin omaa esimerkkiä oto-piispoista.
Jossain keskustelussa tuli esiin seurakunnan optimikoko. Tulokseksi tuli n.10 henkilöä. Silloin yksi pappi kykenisi kaikkien hengellistä elämää hoitamaan.
Näin siinä tapauksessa etteivät konfirmoidut kristityt hoitaisi laisinkaan yhteiseen pappeuteen kuuluvia kaitsennallisia tehtäviä eli uskossaan heikomman sisaren/ veljen tukemista. Jos kuitenkin tarkastelemme uuden testamentin seurakuntaa, jossa jokainen omalta osaltaan tuo jotain seurakunnan yhteiseksi rakennukseksi, seurakunnan varsinaisen paimenen kaitsettavien piiri voi olla huomattavasti laajempi. Hänen tulisi kyllä tuntea kaikki seurakuntalaisensa, mutta ei ajantasaisesti kaikkea heidän yksityiselämänsä rosoisuutta. Seurakuntalaiset kertovat siitä ripissä silloin kun tuntuu siltä.
LHPK:n seurakuntien koko taitaa olla max. 100 per pastori. Tällöin vapaaehtoisia eri tehtäviin löytyy kuulemma hyvin ja yhteinen vastuunkanto toimii, koska kaikki ymmärtävät tarpeellisuutensa. Tuo Jukka Kivimäen pointti seurakuntalaisten tuntemisesta on erittäin tärkeä. Veikkaisin, että hyvin paljon riippuu myös yhteisön teologisesta itseymmärryksestä. Sehän määrittelee paljon sen, mihin pappia/pastoria/piispaa/saarnaajaa jne tarvitaan.