Siivosyntisten kohdalla muutos ei juuri mitenkään näy, mutta suurten rikollisten ja paheellista elämää elävien kanssa näkyy selkeästi. Heillä ei olisi mitään mahdollisuutta muuttaa oman elämänsä suunta ja muuttua, niin radikaalisti hyvään suuntaan, jolleivat olisi saaneet taivaallista apua. Silti joidenkin mielestä uskoontuloon kehottaminen on turhaa ja hyödytöntä, koska lapsi saa Pyhän Hengen jo syntyessään. Mikään ei estä nimittämästä jokaista kastettua kristityksi, mutta kristityksi alettiin alun perin kutsumaan uskovia. Nämä uskovat kun olivat ja ovat yhä, joissakin suhteissa erilaisia , kuin kaikki muut. Miksi sitten Pyhän Hengen voima ei näy kaikissa kastetuissa, jos he ovat sen saaneet? Missä on se elämänmuutos, jonka usko Jeesukseen saa aikaan? Miksi kaikkien pelkäämä vaarallinen rikollinen muuttuu uskoon tultuaan lauhkeaksi lampaaksi, jota lapsikaan ei pelkää? Miten voin itselleni selittää tämän ilmeisen ristiriidan, joka nousi nyt pintaan?
Tarvitseeko tulla uskoon?
Kari Paukkunen (ja Pekka). Luterilaiseen uskoon nimenomaan EI kuulu ajatus siitä, että uskoontulo olisi mahdollinen vain tiettyinä etsikonsaikoina. Syy: meistä kukaan ei voi tuntea Jumalan salattuja ajatuksia. Ajatus esim. kolmesta etsikonajasta on kirkkoomme pietismin kautta alun perin reformoidusta kristillisyydestä tullut vahingollinen mutta ymmärrettävä käsitys. Tässä kohden minäkin olen ajatellut ja opettanut väärin. Luterilaisuus opettaa, että koko elämän aika on armonaikaa, jolloin Jumala kutsuu meitä sanan ja sakramenttien välityksellä.
Paavalin kehotus ottaa vastaan on suunnattu jo kastetuille ja uudestisyntyneille kristityille. Totta kai uskovatkin tarvitsevat kehotusta ja opetusta. Usko ei kuitenkaan SYNNY meidän ”ratkaisuistamme” vaan aina yksinomaan Jumalan tekona sanan ja (kasteen sakramentin) kautta. Sanassa on sekä vaativa ja tuomitseva, kuolettava laki ja armahtava, vapauttava evankeliumi. Siitä se usko saa alkunsa ja kasvaa. Kyllä Jumala uskoa synnyttää ja uskovaa opastaa kun sanaa saarnataan oikein. Sitten kristikunnassa on pohdittu toki sitäkin, onko kaikissa kasteen saaneissa ”talvehtimassa” jokin uskon siemen, joka myöhemminkin voi herätä eloon.
Kommenttini putosi edelliseen laarin vahingossa, joten kopioin sen tähän uudelleen lukemisen helpottamiseksi.
Sjöblom, “Luterilaisuus opettaa, että koko elämän aika on armonaikaa, jolloin Jumala kutsuu meitä sanan ja sakramenttien välityksellä.” Olen samaa mieltä!
Kommenttiasi täydentävät erityiset etsikkoajat. Kolmesta on puhuttu, mutta komppaan sitä, että koko elämä on etsikkoaikaa. Korostan kuitenkin myös sitä, että uskoa ei ottaa vastaan kuin rasvatonta tai laktoositonta maitoa hyllystä milloin tahansa eli ratkaista, mitä ottaa tai jättää ottamatta.
Uskon, että kasteessa sain kaiken mitä tarvitaan. Etsikkoajan sain 22 vuotta myöhemmin. Monta vuotta etsikkoni jälkeen ymmärsin, että jo kasteessa minulla oli jo kaikki, mitä aloin omistaa (uskoa) hengellisen heräämiseni jälkeen. Olen myös tavannut ihmisen, joka kertoo tulleensa uskoon ehtoollispöydässä. Tottakai näin voi tapahtua ja edelleen tapahtuu.
Pointtini on kuitenkin edelleen se, että “ihminen ei voi ottaa vastaan mitään, ellei sitä anneta taivaasta”; ja “Se on Jumalan teko, että te uskotte Häneen, jonka Jumala on lähettänyt.” (Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen sanat Raamatussa)
Sjöblom, ”Luterilaisuus opettaa, että koko elämän aika on armonaikaa, jolloin Jumala kutsuu meitä sanan ja sakramenttien välityksellä.”
Sinä tunnet myös suomalaisen luterilaisuuden historiaa. Meillä on ollut myös erityisiä herätyksen aikoja historiassa (etsikkoaikoja), luterilaisten herätysliikkeiden alkuaikoja. Näitä on ollut lähihistoriassa myös 60, 70 ja 80 luvuilla. Näiden aikojen huippuina ihmisiä virtasi kirkkoon sekä myös ns. vapaisiin suuntiin. Myöhemmin ihmiset ovat hurahtaneet mm. mammaa halaamaan tai venyttelystä ja ruokavaliosta elämän sisältöä tavoittelemaan. Tullaanko vielä uskoon, vai onko odotettavissa vain luopumusta? Tarvitseeko tulla uskoon kysyy blogisti?
Jumalan kutsu on aina voimassa, mutta ovatko erityiset, voimakkaat herätyksen ajat vain historiaa?
Vielä oma kommenttini jäi vajaaksi. Jumalan kutsu on tietysti aina voimassa. Usko voi syntyä heti Sanan ja sakramenttien yhteydessä ilman etsikkoaikaa. ”Nyt on otollinen aika, nyt on pelastuksen päivä”
Voiko olla myös niin, että kun ”sana sattuu” hengellisessä tilaisuudessa omalle kohdalle eli sanan julistuksen hetkellä ihminen uskoo kuulemansa ja samassa tilaisuudessa ”kehoitetaan ratkaisemaan” , niin ihminen ns. voi ”tehdä ratkaisun”, mutta se ei välttämättä kestä edes seuraavaan päivään asti tai viikkoon, mikäli tätä samaa sanaa ei kuulla myös jatkossa tai sitä ei lueta Raamatusta?
En ymmärrä Sjöblom, miksi esimerkkini rippikoulusta ei sinua tavoittanut? Ei kai rippikoululainen voi uskoa, vaikka sana oikein opetetaan, ellei Isä ei sitä hänelle avaa. Olenko väärässä? Jos ovi on aina auki, niin silloin ehkä voitaisiin aina ”kehottaa menemään siitä sisälle ”(ns. ”tehdä ratkaisu”). Aina voidaan kuitenkin kehottaa ottamaan uskossa vastaan (uskomaan) se armo, jonka sana ja sakramentit tarjoavat. Tämä on todnäk myös konfirmaatiokoulun funktio.
Jos nuo ovat kastettuja ja jo kristittyjä, niin miksi hän pyytää heitä suostumaan sovintoon Jumalan kanssa?
Kari Paukkunen. Luin vielä kommenttisi uudestaan. Mielestäni siitä paistaa läpi juuri tuo pietistinen ajattelu kahdella tapaa. 1) yksilön uskoontulo on mahdollista vain tiettyinä ajankohtina ja 2) mittaat kuitenkin etsikonaikoja näkyvästi mitattavissa olevina kansanherätyksinä tai rippikoululaisten kääntymiskokomuksina. Minä ajattelen, että me emme voi (saa) määritellä, milloin Jumala (kansan)herätyksen aikoja antaa ja milloin ei. Ihminen on aina vastuussa Jumalan kutsun torjumisesta kun taas usko on aina Jumalan armoa. Totta kai ihmisen elämässä on erilaisia herkkyyskausia ja kiinnostuksen kohteita. Tosiasia on muuten sekin, että koko tämä kysymyksenasettelumme omakohtaisesta uskoontulosta on perin myöhäinen verrattuna kristikunnan pitkään jatkumoon. Toki minäkin toivon ja rukoilen, että julistettu sana uskottaisiin ja se leviäisi. Ja että sana jälleen julistettaisiin oikein ja kokonaisena yhdessä oikean sakramenttien toimittamisen kanssa.
Raimo Mäkelä kirjoitti muistaakseni aikanaan siihen tapaan, että meidän tuntemiemme kansanherätysten aika on (inhimillisesti ajatellen) ohi, koska kansalta puuttuu nykyään se laaja-alainen kristinopin ja Raamatun tuntemus, joka esimerkiksi Urho Muroman aikana vallitsi. Valitettavasti.
Siksi, että me kaikki tarvitsemme jatkuvaa kehotusta ja opetusta kristittyinä ja olemme jatkuvasti riippuvaisia Jumalan armosta ja hyviksemme luetusta, Kristuksen meille ansaitsemasta syntien anteeksiantamuksesta. Sama sana sekä synnyttää että vahvistaa uskoa Jumalan työnä. Sitä paitsi kastettujen ja kastamattomien välillä on iso ero. Edelliset ovat jo Jumalan lapsia, jälkimmäiset eivät. Uskoon tulossa on kyse vain ja ainoastaan siitä että katkennut uskonelämä virkoaa jälleen eloon. Vaikka se onkin samalla tosi iso ja tarpeellinen asia.
Olin jo kuvitellut päässeeni irti pietismistä ja olevani konservatiivisella ja erityisesti evankelisella alustalla. Olen ilmeisesti vieläkin liikaa ”koukussa” omaan hengelliseen herätykseeni, jolloin ”olin tulessa” 22 vuotiaana ja pelkäsin, että etsikkoni menee ohi. Minua ei onneksi kehotettu tekemään ratkaisua, vaan itse ahmin Raamattua ja ihmettelin kuinka se avautui ja oli kaikkea muuta kuin kuivaa ja tylsää. Sanan ja ehtoollisen sakramentin yhteydessä tämä luottamus on saanut kasvaa.
Sjöblom, minä en määrittele, milloin Jumala herätyksiä antaa, mutta olen näkeväni niitä Suomen kristillisen historian lyhyellä matkalla. En laske pisteitä itselleni heräämisestäni, vaan komppaan kommenttiasi siitä, että usko on aina Jumalan armoa.
Allekirjoitan myös sen muilta oppimani tunnustuksen, että kun minulle armo aukesi (viisi vuotta ns. uskoon tulon jälkeen), niin silloin sain myös ”uskoontuloni” anteeksi. Minulla ei ole mitään muuta toivoa kuin Kristuksen täytetty työ.
Kristuksen täytetty työ on kaikille tarjolla aina. Jos ihminen ei ns. ”pistä hanttiin”, niin Jumala yksin synnyttää uskon, ylläpitää uskon ja on siten uskon alkaja ja täyttäjä. Jos ihminen vastustaa Jumalan työtä, niin usko kuolee. Olen silti edelleen sitä mieltä, että ”kukaan ei voi tulla Jeesuksen Kristuksen tykö, ellei Isä häntä vedä” Minusta kutsu on Jumalan työtä, jota ihminen ei saisi vastustaa. Tämä työ on tietysti jatkuvaa loppuun asti. ”Isä ja minä teemme työtä yhä” (Herramme sana).
Etsikkoajasta puhuminen on myös mielestäni raamatullista?
Kansa on vieraantunut lähes totaalisesti Raamatusta, kuten Mäkelän sanoin toteat, joten kansalliset herätykset todella näyttävät olevan taakse jäänyttä elämää. Eksistenttistä ahdistusta kokeva ihminen ei ymmärrä etsiä apua ahdistukseensa Jumalan sanasta, vaan kaikesta muusta, jota esim. media tai nykyinen koululaitos uusine opetuksineen tarjoavat.
Kuka, ken oikean opin taitaa? Hiuksia voidaan halkoa, vaikka, ainakin niin haluan kuvitella, että samalla asialla olemme liikkeellä?
Näihin asioihin ei mitä ilmeisimmin ole yksiselitteisiä vastauksia. Meillä on vain outo tarve löytää jokin kaava, miten Jumala toimii missäkin asiassa. Mutta sellaista ei taida olla. Hän toimii hyvin yksilöllisesti kunkin ihmisen kohdalla ja me koemme asiat myös hyvin yksilöllisesti. Miksi meidän pitäisi löytää joku ehdoton ”oikea” kaava?
Jokainen kirkko ja uskonsuuntaus pyrkii määrittelemään ne oikeat opit, mutta jos ja kun niitä ei ole, niin miksi me niistä väittelisimme. Pyhän Hengen toiminnasta esimerkiksi on todella moninaisia näkemyksiä, mutta kuka meistä pystyisi sanomaan mikä olisi se oikea näkemys? Emme me kykene sitä tietämään tai ymmärtämään.
Juuri näin ajattelen Jumalan toiminnasta, mutta haluaisin ymmärtää, miksi kirkossamme pidetään vääränä uskon ratkaisuun pyrkivää opetusta. Omasta valinnasta kai siinä on kyse jokaisen kohdalla. Haluaako ottaa Pyhän Hengen vaikuttaman uskon vastaan. Muistan hyvin kuinka päätin lähteä kirkkoon.
On aika turhauttavaa opettaa uskon keskeisiä asioita, jollen voi kehoittaa ihmisiä uskomaan siihen mitä sanoo ja ottamaan juuri nyt usko vastaan.
Raamatussa kehoitetaan ottamaan vastaan Jumalan armo. Ratkaisu on tehty Golgatalla. Jumala ratkaisi synnin ongelman lähettämällä poikansa sovittamaan maailman synnin. Apostolit kehottivat ottamaan vastaan tämän armon niin, että se ei jäisi turhaksi. Näin myös apostolisen ajan jälkeen Kristuksen kirkon pitäisi kehottaa.
Usko vanhurskauttaa, eivät ihmisen ratkaisut. Joka uskoo se pelastuu! Monet ratkaisun tehneet ovat uskossaan haaksirikkoon ajautuneet, mutta ne jotka ”uskovat Herran Jeesuksen Kristuksen päälle” (se on :uskovat Herraan Jeesukseen) kestävät uskossaan aina iankaikkiseen elämään saakka.
Teologit selittäkööt teologian tämän asian suhteen, mutta ainakin minun mielessäni nämä uskonratkaisut ja uskoontulot kuulostavat ja tuntuvat hyvin ”amerikkalaisilta” malleilta. Niissä on jotain liian minäkeskeistä, ehkä jopa ylimielistä ajattelua, joka ei tunnu oikein sopivan kristillisyyteen. En pystyisi itsestäni sanomaan, että olisin tehnyt jonkinlaisen ”ratkaisun”, kun aikanaan Jumalan todellisuuteen havahduin. Siitä alkoi elämän pituinen oppimisprosessi, joka siis jatkuu edelleen, uskon ja epäilyksen vaihdellessa ja kysymysten ollessa ehkä suurempia kuin vastausten. Mutta silti: Minä uskon…
Tässä ei ole kyse teologisesta kysymyksestä, vaan ensisijaisesti käytännön asiasta-Kieltämällä omakohtaisen ratkaisun merkityksen ja siihen kehoittamisen kirkko voi näin menetellen laittaa esteen sille, ettei uusia ihmisiä tule uskoon. Seurakunnat puuhailevat vain niiden kanssa, jotka jo ovat mukana, eivätkä pyri aktiivisesti uusien ihmisten saavuttamiseen. Olen epätoivoinen, kun katselen kirkon toimintaa, joka ei kutsu evankeliumin osallisuuteen. Rippikoulun läpi kulkee lähes koko nuoriso, mutta sillä ei ole mitään vaikutsta heidän uskoonsa. Kirkoissa pidetään hienoja evankelioimiskokouksia, mutta niihin osallistuu vain ”kirkon omaa väkeä”. Ulospäin suuntautuvaa toimintaa ei ole. Miten voisi kirkko näin menetellen olla kutsuva ja kasvava.
Pekka. Jaan siis pitkälti samat huolenaiheet kuin sinä. Minusta ei pidä asettaa teologiaa ja käytäntöä toisiaan vastaan, koska käytäntö tekee aina näkyväksi jonkin teologian, joka on taustalla. Olet ehkä myös huomannut sen, että monet papit eivät periaatteessakaan hyväksy koko sitä hetätyskristillistä kysymyksenasettelua, joka meillä kummallakin on. Osa lukijoistamme ei todennäköisesti edes ymmärrä koko tätä keskusteluamme. Koska ajattelee jotenkin niin, että usko on uskonnollisuutta tai hengellisyyttä joka meillä sitten vain sanoitetaan kirkossa kristillisellä sanastolla ja rituaaleilla (ja moskeijassa vähän eri tavoin). Vaikka onkin sinänsä tärkeää ja merkityksellistä.
Koko lämä on tietysti aikaa, jona Jumala voi erityisesti kutsua, mutta harvoin tapaa niitä, jotka ovat tuleet uskoon vaikkapa 40 täytettyään. Nuoren on paljon helpompi tulla uskoon. Koska omatunto ei silloin ole vielä kovin raskaiden taakkojen alla. Eikä puolison mielipide paina. Aikuiselle tulee yhä enemmän esteitä uskon vastaanottamiseen. Vanhukset eivät sitä ota vastaan, kuin erittäin harvoin.
Huolesi on hyvin ymmärrettävä ja varmasti moni jakaa sen. Onko Jumalaan uskomisen kynnys nykyään meillä niin korkea, että sitä on lähes mahdoton ylittää, olet sitten minkä ikäinen tahansa? Yleinen mielipide vie pois päin Jumalasta ja monikaan ei enää edes kysele näitä asioita, vai?
Koko asia vain koetaan aikansa eläneenä. Mitä voisimme tehdä?
Pekalle vielä: ehkä se ongelma onkin juuri se, että ”kehottaa ottamaan uskon vastaan”. Usko Kristukseen ja hänessä olevaan valmiiseen pelastukseen on eri asia kuin ottaa usko vastaan. Miksi ei saisi vain uskoa (ja oivaltaa) että Kristus riittää?
Eikö sitten ihan vastaava ongelma synny väitteestä, että pelkkä kaste riittää. Eikä mitään uskoontuloa tarvita. Silloinhan ei välttämättä luoteta Kristuksen sovitustyöhön, vaan seurakunnan toimittamaan kasteeseen. Yhtä hyvin voi luottaa siihen, että on ripittäytynyt ja sen tähden pelastuu. Silloinkaan ei välttämättä Kristuksen sovitustyö ole uskon kohteena. On muitakin ja lukemattomia mahdollisuuksia asettaa luottamuksensa vääriin kohteisiin. En vieläkään ole tyytyväinen pelkästään siihen toteamukseen, että uskoon kutsuminen on väärin.
Markon kanssa samoilla linjoilla. Aikoinaan Juutalaisilla ei ollut ongelmana Jumalaan uskominen, vaan Kristuksen vastaanottaminen Totaalisena synti uhrina.
Kun Kristuksen ruumis ja veri katetaan niin ehtoollisen syöminen ravitsee ihmisen ja hän syö Kristuksen ja tulee osalliseksi Hänestä. Kun ihminen kastetaan, niin ihminen syntyy ylös haudasta, johon hänet on yhdessä Kristuksen kanssa haudattu. Ihminen Elää Kristuksesta ja Kristuksessa. Näin siis usko puhuu.
Usko ottaa vastaan, mutta kuka voi ottaa , jollei ole annettu?
Jollei Kristus olisi tullut Taivaasta alas maailmaan, niin meillä ei olisi Pelastusta.
Evankliumi on Jumalan Lähettämä Sanoma, joka YKSIN synnyttää maailmassa uskoa ihmisten keskuudessa. Jos Evankeliumi ei synnytä ihmisessä uskoa, niin onko mahdollista ns. ”tulla” uskoon? Ei ole. Ilman uskoa on mahdotonta olla otollinen.
On siis pääteltävä vastaansanomattomasti, että Jumalan Armovalinta on edelleen voimassa, koska Jumala YKSIN päättää kenelle Hän uskon lahjoittaa. Eikö tämä kelpaa meille? On vika meissä vai Jumalassa, kun Hän näin tekee?
Ajasta aikaan on tapahtunut niin, että Evankeliumin Sana on saanut ihmisissä aikaan uskoa. Mutta yhtälailla on tapahtunut, etteivät kaikki ole Evankeliumia uskoneet.
Tekeekö tämä meidät levottomaksi? Jospa Jumala tietää mitä on saattanut maailmaan, kun Lähetti Poikansa? Lähetti kaikille, mutta kaikki eivät ole kuuliaiset.
Onko Jumalan Sana väärä, kun k eivät siitä perusta?
Ei kaiketi meillä ole mitään sitä vastaan, että Jumala tekee mitä tahtoo?
Ja kuitenkin meidän on muistettava, että Kristus on koko maailman syntien sovittaja, niidenkin, jotka eivät ole ottaneet Häntä vastaan. Jumalan kaikkivaltiaaseen olemukseen ja Rakkauteen kuuluu, että Hän on Lähettänyt Poikansa maailmaan, ettei yksikään joka Häneen uskoo, hukkuisi, vaan, että maailma saisi Elämän Hänen kauttaan.
Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman synnin. Jumala on siis kaikkien ihmisten vapahtaja, mutta varsinkin uskovien. On hyvä tehdä hyvää kaikille ihmisille, mutta varsinkin Pyhien tarpeet on syytä pitää ominamme. On parempi kärsiä hyvää tehden, kuin pahaa tehden. Parempi on antaa kuin ottaa. Näin tehden voimme julistaa kaikille ja kaikkialla Evankeliumia mitenkään sitä rajaamatta ja antaa Jumalan itse vaikuttaa uskoa siellä missä hän tahtoo. Jumala vastuussa omasta Sanastaan.
”Mutta Henki sanoo selvästi, että tulevina aikoina moniaat luopuvat uskosta ja noudattavat villitseviä henkiä ja riivaajien oppeja valheenpuhujain ulkokultaisuuden vaikutuksesta, joiden omatunto on poltinraudalla merkitty ja jotka kieltävät menemästä naimisiin ja nauttimasta ruokia, mitkä Jumala on luonut niiden nautittavaksi kiitoksella, jotka uskovat ja ovat tulleet totuuden tuntemaan.
Sillä kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä mikään ole hyljättävää, kun se kiitoksella vastaanotetaan; sillä se pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella.
Kun tätä veljille opetat, niin olet hyvä Kristuksen Jeesuksen palvelija, joka ravitset itseäsi uskon ja sen hyvän opin sanoilla, jota olet noudattanut.
Mutta epäpyhiä ämmäin taruja karta ja harjoita itseäsi jumalisuuteen.
Sillä ruumiillisesta harjoituksesta on hyötyä vain vähään; mutta jumalisuudesta on hyötyä kaikkeen, koska sillä on elämän lupaus, sekä nykyisen että tulevaisen.
Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen.
Sillä siksi me vaivaa näemme ja kilvoittelemme, että olemme panneet toivomme elävään Jumalaan, joka on kaikkien ihmisten vapahtaja, varsinkin uskovien.”
1.Tim.4:1-10
Sana on varma ja kaikinpuolin vastaanottamisen arvoinen, mutta se ei tarkoita, että kaikki ottaisivat sen vastaan. Yksi on kuitenkin varmaa; Jumala tuntee omansa, miksi emme siis luottaisi siihen.
Eikö Kristus oteta vastaan juuri uskomalla Häneen?
Mitä muuta vastaanottaminen voisi olla?
Se, joka jo uskoo Jumalaan ja turvautuu Jeesukseen, ei tarvitse ”uskoontuloa”. Itse tuo termi ei ole kovin onnistunut, mutta ilmiö on kyllä sekä todellinen että monelle välttämätön pelastukseen pääsemiseksi. Ihminen, joka ei usko Jumalan olemassaoloon ja pitää Jeesusta joko taruolentona tai vain hurahtaneena saarnaajana, voi tulla aivan toisiin ajatuksiin jonkin erityisen elämänkokemuksen myötä. Jos hän kriisinsä jälkeen sekä uskoo Jumalaan että turvautuu Jeesukseen, on hänessä tietenkin tapahtunut perustavanlaatuinen muutos, ja tämmöistä muutosta on useimmiten luonnehdittu sanalla uskoontulo. Ehkä kylläkin sopivampi olisi puhua uskon tulosta ihmiseen kuin ihmisen tulosta uskoon, sillä usko Kristukseen on aina lahja.
Tuli mieleen sekin, että ”terveet” eivät tarvitse parantajaa. Jos ihminen ei näe elämässään minkäänlaista sairautta tai ongelmaa, on ehkä vaikea ymmärtää tarvitsevansa Auttajaa. Jumala kai hyvin usein kutsuu ihmistä jonkinlaisen heikkouden tilan kautta tilanteessa jossa omat voimat ei tunnu riittävän. Harva meistä taitaa tulla Hänen luokseen edes kyselemään mitään, jos kokee pärjäävänsä omillaan.
Roos: ”Jos ihminen ei näe elämässään minkäänlaista sairautta tai ongelmaa, on ehkä vaikea ymmärtää tarvitsevansa Auttajaa.”
Itse sain juuri äskettäin syöpädiagnoosin, mutta en ymmärrä mitä tekemistä jollain Jeesuksella tai Jumalalla auttajan roolissa sen suhteen olisi? En minä henkiolentoja tarvitse – kirurgia ja leikkausta minä tarvitsen. Sitä odotellessa.
Elämä on, ja sitten kuollaan – kuka milläkin tavalla.