Siivosyntisten kohdalla muutos ei juuri mitenkään näy, mutta suurten rikollisten ja paheellista elämää elävien kanssa näkyy selkeästi. Heillä ei olisi mitään mahdollisuutta muuttaa oman elämänsä suunta ja muuttua, niin radikaalisti hyvään suuntaan, jolleivat olisi saaneet taivaallista apua. Silti joidenkin mielestä uskoontuloon kehottaminen on turhaa ja hyödytöntä, koska lapsi saa Pyhän Hengen jo syntyessään. Mikään ei estä nimittämästä jokaista kastettua kristityksi, mutta kristityksi alettiin alun perin kutsumaan uskovia. Nämä uskovat kun olivat ja ovat yhä, joissakin suhteissa erilaisia , kuin kaikki muut. Miksi sitten Pyhän Hengen voima ei näy kaikissa kastetuissa, jos he ovat sen saaneet? Missä on se elämänmuutos, jonka usko Jeesukseen saa aikaan? Miksi kaikkien pelkäämä vaarallinen rikollinen muuttuu uskoon tultuaan lauhkeaksi lampaaksi, jota lapsikaan ei pelkää? Miten voin itselleni selittää tämän ilmeisen ristiriidan, joka nousi nyt pintaan?
Tarvitseeko tulla uskoon?
Jumalan voima ilmenee juuri siinä muutoksessa, jota blogissani kuvasin. Vankiloiden johtajien pelkäämä vanki, joka aiheutti vankiloissa suuria ongelmia ja oli kaikkien vankienkin pelkäämä suuri rikollinen. Vihaa ja julmuutta tynnä. Tulee uskoon ja Jumalan voimasta muuttuu ystävälliseksi ja muita rakastavaksi uskovaksi. Jota kenenkään ei enää tarvitse pelätä. Vastaava mielenmuutos tapahtuu aina, kun joku tulee uskoon. Siihen ei itse kykene, mutta Jumalan voima vaikuttaa muutoksen. Uskovan tunnistaa usein tuosta mielen muutoksesta. Silloinkin kun kyse on tavallisesta tallaajasta.
Nämä kommentit tulevat taas väärään kohtaan 🙁 Karille ja Pekalle keskustelun lopuksi. Minua häiritsee ennen kaikkea termin ”ratkaisu” käyttö ja siitä seuraava uskon ymmärtäminen ihmisen omaksi ”teoksi” eli päätökseksi uskoa yhdistyneenä ajatukseen ihmisen tahdon vapaudesta uskon asioissa. Tosiasiassa uskon syntyminen on aina salaisuus, jota me kaikki kuvaamme rajallisin sanoin. Lähinnä olen ihmeissäni siitä, kuinka suuressa määrin olemme riippuvaisia amerikkalaisen evankelikaalisuuden ja pietismin malleista. Nimenomasn ensiksi mainitusta toivoisin meidän pääsevän tietoisesti ja kunnolla eroon. Itsekin olen nimenomaan pietismin perillinen enkä torju sitä luterilaisuuden mausteena: parannussaarnaa aina tarvitaan!
Tämä pätee myös kasteeseen. Me ymmärrämme liian helposti lapsikasteen jonkinlaiseksi tulevaisuutta koskevaksi lupaukseksi, joka jää tyhjäksi jos ei ”tietoisesti” ja ”tosissaan” tule myöhemmin uskoon. Tai sitten ajattelemme, että vaihtoehtona on opettaa kaikkien kastettujen olevan menossa taivaaseen. Näinhän asia ei luterilaisuudessa ole. Juju on siinä, että Kristus itse on läsnä kasteessa ja antaa siinä paitsi pelastuksen myös sen uskon, joka ottaa vastaan sen saman Kristuksen, joka on kasteessa läsnä. Luterilaisesta näkökulmasta ongelma tulee siitä, että kovin moni lapsina kastetuista on eri syistä menettänyt juuri uskonsa. Eräs 1800-luvun herätyssaarnaajista luterilaisessa kirkossamme kiteytti asian aika hyvin: kaikki lapsina kastetut ovat uudestisyntyneet Jumalan lapsiksi mutta elävät nyt tuhlaajalapsina. ”Tämä minun poikani oli kuollut ja on herännyt eloon, kadonnut ja taas löytynyt” sanoi isä, kun poika oli palannut kotiin. Jumalalla on siis lapsia, joista osa on (hengellisesti) kuolleita ja osa (hengellisesti eläviä). En halua jatkaa tätä debattia enempää . Onneksi Herramme on meitä kaikkia suurempi. Kiitokset vielä Pekalle hyvän aiheen esille ottamisesta.
Valitettavasti tätä tuhlaajapoika vertausta käytetään luterilaisen uskon perustana, hyvin Jeesus Sanoo etteivät ulkopuolella olevat ymmärrä vertauksia.
Siis jos vauva saisi Pyhän Hengen kasteessa, uudestisyntyisi, niin sata varmana ei lapsi oppisi niitä valheita joita maailma opettaa, siis joulupukista alkaen.
Uudestisyntyneen Isä on Jumala ja kun Hän pääsee opettamaan vauvasta alkaen niin ei siinä mitkään maailman kotkotukset kiinnosta lasta vaan sydämen halulla seuraa Jeesusta.
Tulee vaan mieleen miten vauva täyttää Jeesuksen Sanat kaikesta luopumisesta, jopa isän ja äidin, kun lähtee seuraamaan Häntä?
Ihminen pitää itseään NIIIIN VIIISAAAANA ettei luovu omasta mielestään vaan yrittää kaikelaisilla vääntelyillä sovittaa Jumalaa omaan pieneen laatikkoonsa ja saada Jumalan toimimaan oman mielensä mukaan ja tekemään ihmisen tahtoa.
Tarvitseeko tulla uskoon? Tarvitsee, mutta miten se tapahtuu?
Monet pitävät Paavalin kokemusta uudelleensyntymän kokemuksena, mutta mitä Paavalille lopulta tapahtui? Olkiko Paavali ilman uskoa Jumalaan, vai oliko hän Jumalaan uskova lain kiivailija? Yksi asia on varmaa; hän tuli tuntemaan Vapahtajan.
Oliko Paavali kastettu, kun hän kohtasi Jeesuksen? Ei ollut. Kastettiinko hänet? Kastettiin. Tuliko hän täyteyksi Pyhällä Hengellä? Kyllä tuli ja hänen silmänsä aukesivat ja otti kasteen.
Olisiko meidän otettava vastaavat kääntymiskokemukset avuksi Evankeliuimin julistamiseen, kuten esim. monissa vapaissa suunnissa on tapana? En usko, että se on hyvä tapa, vaikka en sitä suoranaisesti vastusta, pääasia, että Kristusta julistetaan.
Eihän Paavalikaan koskaan kirjoita siitä kuinka tuollaisen kokemuksen saa, vaan hän julistaa ylösnoussutta Vapahtajaa.
Miten usko meissä lopulta vaikuttaa, on lopulta jokaisella aina erilainen kokemus ja sen tähden kokemuksiin ei kannata katsoa. Kristus Pelastaa kaikki omansa ilman kokemusta tai kokemuksen kanssa lahjoittamalla uskon Evankeliuminsa mukaan. Voimavaikutukset ovat moninaiset, mutta Herra on sama kaikilla.
Suurin ongelma Suomessa on tänä päivänä, etteivät ihmiset usko enää Jumalaan ja seuraukset ovat sen mukaiset, useimpien rakkaus kylmenee…
Vielä Pekalle aiheesta eli miksi ei ole selvää kuinka tullaan uskoon, no pimeässä kun on niin ei todellakaan ”näe” mistä tulee ja minne on menossa, kaikki on pelkkää mustaa.
Jokaisen tulee nöyrtyä parannukseen ja tulla valoon niin eipä oo enää epäselvää mikkään, MOT.
Voi ompa harmi, että päätit Marko, jättää meidät pulaan.
Käsittääkseni sinulla Marko S. on sitä tietoa, jota tässä kaipaan ja pohdiskelen. Jospa kuitenkin jaksaisit vielä jatkaa. Varsinainen kysymykseni on vielä vastausta vailla. Poikasena kysyin sitä miten tullaan uskoon. Neuvoksi sain vain: rupeat vain uskomaan ja kerrot siitä muille. No se usko ei kestänyt seuraavan päivään. Teininä minut kutsuttiin telttakokoukseen ja kehotettiin hankkimaan hyvä omatunto. Niin ripittäydyin sitten kokouksen jälkeen papille. Se kesti muutaman viikon. Olin laittanut toivoni rippiin ja se ei kestänyt, kun ajattelin voivani korjata lankeemukseni taas uudella ripittäytymisellä. Seuraavana kesänä työkaveri ilmaisi olevansa uskova ja siinä työn lomassa päätin seuraavana sunnuntaina lähteä kirkkoon. Tuo työkaveri ei taida tietää, mitä puheillaan sai aikaan.
Nyt näen näitä lukemattomia mahdollisuuksia siitä, kuinka helposti voidaan kulkea Vapahtajamme sovitustyön ohi ja laittaa uskon perustukset kestämättömälle pohjalle.
Sellaisena voidaan nähdä myös ”ratkaisu”. Toisaalta ratkaisu voi johtaa myös aitoon uskoon ja ihan oikeaan Vapahtajamme sovitustyön omistamiseen ja uskovan elämään. Sehän riippuu vain siitä miten asiasta opetetaan. Jonkin kohdalla ratkaisu on ollut käänteentekevä asia hänen elämässään ja ilman sitä hän ei olisi koskaan päässyt sisälle elävään uskoon.
Kysymykseni on se, miksi oma valinta ottaa vastaan Vapahtaja ja usko sydämeen olisi väärä tapa ?Jos tämä kielletään, niin silloin valinta jää vain Jumalan tehtäväksi ja siihen täälläkin on jotkut vedonneet. Jumalan kutsua ei ole tullut ja nämä ovat jääneet ulkopuolelle.
Pekka, on hienoa nähdä miten tämä asia sinua puhuttelee. Ei ole koskaan väärin ottaa Jeesusta vastaan ja siihen voidaan aina kehottaa ihmisiä, sillä onhan tärkeää, että Evankeliumia julistetaan, senhän kautta Jumala on meidätkin saavuttanut.
On hyvä kuitenkin muistaa, että jokainen joka avukseen huutaa Herraa, pelastuu ja taas kuitenkin, kuinka kukaan voi huutaa avukseen Jumalaa, jos ei usko, että Jumala on?
Ehkä tuon kysymyksesi tilalle, oikea kysymys olisikin: Miten usko syntyy ihmisessä?
Nidoit myös yhteen ”ratkaisun” ja oikean opetuksen merkityksen ja tuo ns. ”Ratkaisu kristillisyys” kantaa vähän huonoa hedelmää, sen suhteen miten sitä ns. Vapaissa suunnissa korostetaan, ikäänkuin ratkaisulla olisi merkitystä pelastuksen asiassa.
Oikean opetuksen merkitystä ei voi turhaan korostaa ja sillä on isosti merkitystä, kristityn kasvussa. Paavalikin opetti kristittyjä Efesossa 3 vuotta väsymättä yötä päivää (Apos.t 20:31)
Oikeastaan valinta ja ratkaisu tapahtui Golgatalla, sillä Jumala lähetti ihmiskuntaan Pelastuksen. On oikein sanoa: Ottakaa vastaan Jumalan Pojan ilosanoma!
Mutta väärin on asettaa ihminen sellaisen eteen, että ihmisen valinnasta riippuisi hänen iankaikkisuus kohtalonsa. Ei ihminen voi itse sellaisesta päättää. Ei usko ole valinta. Luottamus syntyy ja syntymä ei ole valinta. Jos joku syntyy, niin se on aina synnyttäjän teko, ei syntyvän.
Uskominen on luottamista ja luottaminen on sydämen tasolla tapahtuva asia, ei niinkään järjen, tosin ei järkikään aina vastusta tosiasioita. Luther tosin sanoi, että juuri järkeilyn silmän perkele avasi paratiisissa, kun asetti Jumalan Sanan ja käskyn epäilyksen alle. Jeesus taas sanoi: Usko ainoastaan.
Ismo Malinen :””. On oikein sanoa: Ottakaa vastaan Jumalan Pojan ilosanoma! Mutta väärin on asettaa ihminen sellaisen eteen, että ihmisen valinnasta riippuisi hänen iankaikkisuus kohtalonsa. Ei ihminen voi itse sellaisesta päättää. Ei usko ole valinta. ””
Entäpä mitä Jeesus Sanoo:
Matt. 11:20
Sitten hän rupesi nuhtelemaan niitä kaupunkeja, joissa useimmat hänen voimalliset tekonsa olivat tapahtuneet, siitä, etteivät ne olleet tehneet parannusta:
Luuk. 13:3
Eivät olleet, sanon minä teille, mutta ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.
Luuk. 13:5
Eivät olleet, sanon minä teille, mutta ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.”
Luuk. 15:7
Minä sanon teille: samoin on ilo taivaassa suurempi yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse.
Luuk. 24:47
ja että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista.
Kumpaako kannatta uskoa ja kenen Sanan varaan jättää iankaikkinen elämänsä?
Pekka Pesonen.No jos välttämättä pitää vähän jatkaa… Varmasti samat asiat voidaan sanoittaa eri tavoilla. Samalla sanoitukset ohjaavat sitä, miten ajattelemme. Eri ihmiset voivat myös kokea samat tilanteet ja sanonnat hyvin eri tavoin. Minä lähden Vähän katekismuksen II ja III uskonkappaleen selityksistä ja Augsburgin tunnustuksen linjauksista. Siksi että nuo kohdat vastasivat myönteisesti niihin kysymyksiin, joiden kanssa itse aikanaan kamppailin. Ne sulkevat kyllä pois tietyt evankelioimistyössä hyvinkin yleiset tavat sanoittaa asioita. Usko ei ole sydämen avaamista Jeesukselle vaan luottamusta kaikkien syntien anteeksiantamukseen Kristuksen veressä. Sen saa aikaan Jumala itse sanansa välityksellä. Itse asiassa ehtoollinen sisältää juuri tuon olennaisen: ”Kristuksen veri, puolestasi vuodatettu”. Ja se otetaan vastaan omakohtaisesti viinissä. Vaikka Jumala toki voi käyttää myös ongelmallisia sanoituksia uskoa synnyttäessään.
Ari Pasanen. Viittaan niihin kastepostauksiin, joita Matias Roto on useaan otteeseen pannut näihin blogeihin. Uudestisyntyminen VOI olla mutta EI VÄLTTÄMÄTTÄ ole elämyksellinen tapahtuma. Jos lapsi ei voisi uskoa ja uudestisyntyä heidät olisi suljettu pelastuksen ulkopuolelle. Jos pidät meitä luterilaisia pastoreita mistään mitään ymmärtämättöminä ”ulkopuolella olevina” en voi asialle mitään. En jatka kiistelyä kanssasi.
””Jos lapsi ei voisi uskoa ja uudestisyntyä heidät olisi suljettu pelastuksen ulkopuolelle. ””
Minä jätän lapset Jumalan käsiin, kuka pelastuu tai ei, Raamattu ei suoraan sano lapsien kohtalosta, ainoastaan Paavali, mutta hän ei mainitse kastetta siinä ollenkaan.
Jos pieni lapsi uskoisi ja olisi uudestisyntynyt eli omaisi Pyhän Hengen, niin ei hänelle voisi mitään valhetta syöttää sillä kyllä Jumala lapsistaan huolen pitää ja kirkastaa Totuuden.
Siis Pekan into saada ns ”toelogeilta” vastauksia on outo, eikö Jumala ilmoita lapsilleen miten asiat on, siinä vaan on se juttu että Jumala salaa evankeliumin toisilta ja näin pimeydessä vaeltavat eivät voi ymmärtää.
Kiitos Marko. Taas nostit esiin yhden asian. On tietysti eri asia avata sydän Jeesukselle, kuin uskoa synnit anteeksi. Jotkut tulevat kuitenkin uskoon, ilman, että he osoittavat mitenkään tarvitsevansa syntien sovitusta. Vasta myöhemmin PH:n työ vaikuttaa heissä synnintunnon.
Kun puhutaan uskonratkaisusta, niin mitä ihminen siinä ratkaisee? Ja kun puhutaan uskoon tulosta, niin mihin ihminen tulee?
Minusta nämä vain kuulostavat aika kummallisilta sanoilta, kun kyseessä on kuitenkin Jumalan synnyttämä usko ihmisessä. Ei mikään ratkaisu eikä mihinkään tulo. Emme me tule rakkauteenkaan emmekä tee rakkaudenratkaisua vaan me rakastamme. Usko, toivo ja rakkaus. Olisi selkeämpää puhua vain uskosta, eikä hämmentää ihmisten ajatuksia näillä tulemisilla ja ratkaisuilla.
Myös tuo synnintunto on vähän outo käsite. Voitaisiin ehkä puhua vaikkapa siitä, että ihminen kokee tehneensä jotain väärin itseään, toista ihmistä tai Jumalaa kohtaan ja unohtaa tuo mystinen synnintunto-sana. Nämä kaikki ovat joko amerikkalais- tai pietistisperäisiä käsitteitä, jotka ovat omiaan vain sotkemaan sinänsä yksinkertaisia ja selkeitä asioita.