[Panu Pihkala] Kirkkopäivillä 2015 arkkipiispa Kari Mäkistä ja akatemiaprofessori Markku Kulmalaa pyydettiin lausumaan yksi toive Pariisin ilmastokokoukselle. Tulos oli ytimekäs: ”Antakaa toivon viesti.”
Sama pyyntö on noussut ympäri maailmaa sekä hiljaisista rukouksista että äänekkäistä mielenosoituksista. Pimeän syksyn uumenissa on odotettu. Suomessa yhteiskunnallisen ilmapiirin karu synkistyminen on pahentanut melodramaattista ja traagista tunnelmaa.
Pimeyden keskeltä loisti yllättäen valo! Ilmapiirissä on elänyt vahvana kirkkovuoden ja kristinuskon draama. Pimeyden keskellä on laulettu hoosiannaa ja pyydetty valoa. Ja nyt, Lucian päivän alla, Pariisin kokous valoi uskoa tulevaisuuteen ja toivoon, toteuttaen samalla syvää joulunajan juonta.
Pariisin ilmastokokouksessa saavutettu sopu on erittäin tärkeä asia. Tavoite ilmaston lämpenemisen hillitsemiseksi on kunnianhimoinen. Tärkeintä on kuitenkin se, että ihmiskunnan ja luomakunnan tarinaan on saatu juonellinen käänne. Kööpenhaminan epäonnistuminen siirtyi nyt osaksi juonta, jossa on traagisia vastoinkäymisiä, mutta ne on mahdollista päihittää.
Tarinat ja taustatarinat ohjaavat yhä käyttäytymistämme. Me tarkkailemme osin alitajuisesti, millaisia tarinallisia aineksia maailman tapahtumat tarjoavat. Monimutkaiset henkilökohtaiset ja yhteisölliset tekijät vaikuttavat siihen, mihin genreen sijoitamme kunkin kertomuksen. Sillä on suuria seurauksia, ymmärrämmekö tarinan tragediaksi vai komediaksi. Jälkimmäisessä ei ole kyse vain naurusta, vaan ennen kaikkea toivosta.
Myös tulevaisuudessa on luvassa vastoinkäymisiä. Mutta niistä on mahdollista päästä eteenpäin. Se, uskommeko tähän mahdollisuuteen, vaikuttaa olennaisesti sen mahdollisuuteen!
Ajattelen sekä ilmastotyötä että Suomen yleistä yhteiskunnallista tilannetta. Molempiin pätee sama asia: jos annamme traagisen taustatarinan hallita, luisumme yhä syvempään melodramaattisuuteen. Ennuste toteuttaa itsensä. Jotta näin ei kävisi, on jokaisella meistä sekä mahdollisuus että vastuu edistää toivon tarinoita. Media on tässä erityisen suuressa roolissa ja toimittajat tarvitsevat kaiken tuen.
Pariisin kokous antaa voimia toivon tarinaan ilmaston suhteen. Samalla meidän on löydettävä uusi juoni myös muiden yhteiskunnallisten ongelmien käsittelyssä. Lähtökohtana on oltava rehellinen tilannearvio. Sen jälkeen kertomukset siitä, miten tietyllä paikkakunnalla on onnistuttu pääsemään eteenpäin, vahvistavat muitakin. Kirkon osalta näitä tarinoita löytyy esimerkiksi leirikeskuksista, joista on tullut vastaanottokeskuksia. Draaman kaari kertoo sekä vaikeuksista että rakkaudesta.
Kristityillä on erityinen rooli toivon tarinoiden suhteen, sillä uskontomme koko kertomus perustuu vastoinkäymisten keskellä elävään toivoon. Elämä ei ole helppoa ja menestystarinat kietoutuvat usein traagisuuteen. Parantaja voi päätyä ristille, mutta lopulta hyvyyden voima on pahuutta suurempi, Jumalan ansiosta. 2000-luvun kamppailujen keskellä tätä toivon sanomaa tullaan elämään todeksi. Pyhiinvaeltajien matkalla on myös iloa ja ystävyyttä.
– Panu Pihkala –
Tutkijatohtori, pastori
”Kristityillä on erityinen rooli toivon tarinoiden suhteen, sillä uskontomme koko kertomus perustuu vastoinkäymisten keskellä elävään toivoon.”
Kyllä ihmisten toivo rakentuu ihan muulle kun kirkon tarinoille, niin Suomessa kuin maailmanlaajuisesti!
Hiukkasen realismia, vaikka pää olisi nilkkoja myöten tungettu uskontopuskaan;-D
”Narratiivinen käänne” voitaisiin ehkä ajoittaa alkaneen jo 1960-luvulla. Suomessa se yleistyi etenkin sosiaalipsykologiassa ja humanistisissa tieteissä 1980-ja 1990-luvuilla. Vihdoin 2000-luvulla tuntuvat teologit ja erityisesti kirkkohistorioitsijat keksineet sen. Eikä siinä mitään: reaalimaailman tapahtumien tulkinta voidaan nähdä tarinan rakentamisena. Jokaisella ajalla on omat muoti”paradigmat.” Vähän kuitenkin jo tympii.