[Antti Mustakallio:] Retorinen analyysi Ville Niinistön blogikirjoituksesta (10.2.) ”Näytön paikka tasa-arvoisen avioliiton ja ihmisoikeuksien puolesta”.
Keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista on noussut jälleen esille – arvatenkin osaksi sen tähden, että Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistön aiheesta laatima blogikirjoitus ”Näytön paikka tasa-arvoisen avioliiton ja ihmisoikeuksien puolesta” sisältää tavanomaista vahvempaa retoriikkaa.
Lakiehdotuksen laatijoilta oli alun perin retorisesti taitava valinta kutsua ehdotettua avioliittolakia tasa-arvoiseksi. Tasa-arvoahan kannatetaan yleisesti puoluerajoista riippumatta. Tällöin lakiehdotuksen vastustajat saattavat leimautuvat julkisessa keskustelussa tasa-arvon vastustajiksi, jollaisia he eivät arvatenkaan halua olla.
Niinistö ottaa kirjoituksessaan tasa-arvosta kaiken ilon irti ja soveltaa vanhaa hyväksi havaittua retorista keinoa, toistoa. Sanaa toistetaan lyhyessä tekstissä kolmetoista kertaa ja näin ikään kuin juntataan lukijan mieleen se, että lakiehdotus ja sen kannattaminen on osoitus tasa-arvosta. Lakiehdotuksen vastustaminen tai jo se, ettei aktiivisesti edistä sitä, on asettumista tasa-arvoa vastaan.
Tätä jämerämpi retorinen siirto on se, että hän liittää keskusteluun ”äärioikeiston ja äärimielipiteiden nousun”. Niinistö linkittää yhteen viharikokset ja tasa-arvon vastustamisen: Pride-paraati, jota vastaan taannoin hyökättiin, oli ”tasa-arvoa edistävä”. Näin ollen kyseessä oli hyökkäys tasa-arvoa vastaan.
Samaan kokonaisuuteen Niinistö liittää oululaisen vihreiden kaupunginvaltuutetun pahoinpitelyn, joka oli mahdollisesti viharikos. Tällä tavoin ne, jotka eivät kannata lakialoitetta, liitetään hienovaraisesti mielikuvatasolla äärioikeistolaiseen viharikollisuuteen.
Niinistö patistaa päättäjiä nousemaan ”tasa-arvon puolesta äärimielipiteitä vastaan”. Tämä luo polarisoidun asetelman: tasa-arvon kannattaminen vastaan äärimielipiteet. Ei jää epäselväksi, kummalle puolelle lakialoitteen puolustajat asettuvat.
Monet kansanedustajat eivät ole kannattaneet lakialoitetta. Niinistön retorinen ratkaisu on selittää tätä siten, että muuten he kyllä kannattaisivat, mutta nyt he ovat ”selvästi pelästyneet suvaitsemattomia äärimielipiteitä ja ankkuroituneet konservatiiviseen varovaisuuteen”.
Lakialoitteen kannattaminen on tasa-arvon puolustamista, ja koska tällöin on vaikea järjellä selittää, miksi joku ei lakialoitetta kannattaisi, esitetään psykologinen selitys: pelko. Tällöin kuitenkin annetaan ymmärtää, että Niinistön kanssa eri mieltä olevat ovat lähes pelkureita – hehän nöyristelevät ”suvaitsemattomien äärimielipiteiden” edessä, eivätkä uskalla tehdä tällaisen pelon lamauttamina oikeita ratkaisuja.
Niinistön retoriikka on eräänlaista heimokieltä. Kirjoituksessa asetetaan lukijan eteen kaksi leiriä: tasa-arvon kannattajien joukko ja äärimielipiteitä edustavat kiihkoilijat. Kysymys on siitä, kumpaan joukkoon lukija haluaa asettua.
Tasa-arvon kannattajat ”vievät suomalaista hyvinvointia eteenpäin”, asettuvat rohkeasti viharikollisuutta vastaan ja kannattavat lakialoitetta. Äärimielipiteitä edustavat kiihkoilijat vastustavat tasa-arvoa ja hyökkäävät väkivaltaisesti sukupuolivähemmistöjen kimppuun.
Sitten on vielä näiden väliin sijoittuva joukko: ne, jotka haluaisivat kannattaa tasa-arvoa, mutta jotka pelon takia nöyristelevät ääritahojen edessä. Tällaisten vaihtoehtojen edessä lukijan on helppo valita leirinsä.
Mitä tällaiseen retoriikkaan tulisi suhtautua?
Niinistön kirjoituksen retorinen keinovalikoima ei ole poikkeuksellinen poliittisessa retoriikassa, jossa käytetään usein toistoa, polarisaatiota ja heimokieltä. Se mikä kirjoituksessa on hivenen poikkeuksellista, on retoriikan voimakkuus.
Voimakasta retoriikkaa voidaan pitää onnistuneena valintana, mikäli sen päätarkoituksena oli herättää julkista keskustelua. Siinä kirjoitus on onnistunut.
Mikäli kirjoituksen tarkoituksena on saada porvaripuolueiden edustajat kannattamaan lakialoitetta, vastaan voi tulla se, etteivät eri mieltä olevat arvatenkaan suhtaudu myönteisesti siihen, että heidän vihjataan olevan pelkureita ja äärijoukkioiden kanssa samassa rintamassa. Siinä mielessä kirjoitus ei vaikuta kutsuvalta.
Ulkopuolisille ja Niinistön kanssa valmiiksi samaa mieltä oleville kirjoitus voi taas toimia innostavasti ja sen retoriikka voi synnyttää ajattelua, joka lopulta päätyy myönteiseksi lakialoitetta kohtaan.
– Antti Mustakallio –
puhetaidon ja retoriikan kouluttaja, sanahaltuun.fi
Analyysi laadittu Kotimaa24:n pyynnöstä.
Kirkkomme keskustelun suuri(n) herra lausuu tuonpuoleisesta:
’Eiköhän se ole siinä’!
Ken häneen vetoaa asettanee kovin suuria paineita nyky kirkkomme hallitsevalle eliitille, sekä etenkin kirkkomme PERUSTUKSELLE , ja sen kautta identiteettimme ja liikeideamme pohjalle tunnustukselle!
Menivät mokomat sallimaan rotujenkin väliset avioliitot, vaikka, yhdysvaltalaistuomari Leon Bazilea (1958) lainatakseni: ”Almighty God created races white, black, yellow, malay, and red, and he placed them on separate continents. And but for the interference with his arrangement there would be no cause for such marriages. The fact that he separated the races shows that he did not intend for the races to mix.”
Tosin avioliittoinstituutio oli kokenut kolauksia jo aiemminkin, kun sallittiin nuo luonnottomat avioliitot eri yhteiskuntaluokkien edustajien välillä. Monikohan tämänkin foorumin lukija elää vale-avioliitossa, kun on mennyt porvarina naimaan työväenluokan puolison, puhumattakaan niistä pappissäädyn edustajista joiden puoliso on maatalouden harjoittajia.
Mielenkiintoista noissa esimerkeissä eri rotujen tai yhteiskuntaluokkien välillä on se, että siinä osapuolet edustavat jotain mitä toinen EI ole. Paremmin ne voisivat toimia rinnastuksena, jos avioliitto olisi alunperin tarkoitettu ”kahden toisiaan rakastavan ihmisen liitoksi”, ja ensisijaisesti kahden samaa sukupuolta olevan, koska eri sukupuolten välillä on enemmän jännitettä, väärinymmärrystä ja sopeutumista toisen erilaiseen ajatusmaailmaan jne. Sitten olisi alettu ajaa sitä asiaa, että avioliitto täytyy sallia eri sukupuolten välillä, mutta silloinkin oltaisiin jouduttu toteamaan että jokin avioliiton sisällössä muuttuu. Ja tarvitaan erityistä avioliittoneuvontaa kun mies ja nainen eivät ymmärrä toisiaan niin hyvin kuin kaksi miestä tai kaksi naista
Ja joka tapauksessa on pakko kysyä mikä avioliitto lopulta on. Vaikkei sitä pitäisikään uudelleenmääritellä, niin määritellä kuitenkin. Ja perustella rajoitukset ja säännöt siinä.
Avioliitto on samaan rotuun, samaan yhteiskuntaluokkaan ja samaan uskontokuntaan kuuluvan naimattoman miehen ja naisen välinen liitto, jolle kirkko on antanut luvan ja jossa naisesta tulee miehen omaisuutta.
Ai niin joo, nykyäänhän eri rotuihin ja yhteiskuntaluokkiin kuuluvat saavat mennä naimisiin. Jos muistan oikein, myös eronneet saavat mennä uudelleen naimisiin. Niin ja naimisiin voi mennä muualla kuin kirkossa. Nämä muutokset on tehty Suomessakin vasta noin 50 vuotta sitten.
Ja olikos se niin, että nykyisin avioliitossa elävä nainen ei ole enää holhouksen alainen. Tästäkään lakimuutoksesta ei taida olla vielä sataa vuotta.
Jusu, minä kysyin vakavissani. Etkö osaa vastata?
Vanhan liiton juutalaiset eivät saaneet mennä naimisiin vieraita jumalia palvovien kanssa. Tämäkin perustui sille mitä avioliiton katsottiin olevan ja merkitsevän vanhan liiton juutalaisuudessa.
Tänä päivänäkään uskovat kristityt eivät saa mennä naimisiin toiseen uskontokuntaan kuuluvien tai ateistien kanssa. Tai yleensä ei-uskovan kanssa. Tätä sääntöä ei toki kukaan valvo eikä siitä rangaista ainakaan luterilaisessa kirkossa, mutta tarkoitus olisi että uskova löytää uskovan aviopuolison.
Tämä perustuu sille mitä avioliiton katsotaan olevan hengellisessä mielessä.
Myös se, että naisen katsottiin olevan miehen holhouksen alainen perustui tietynlaiseen yhteiskunnalliseen järjestykseen. Ei mitään avioliiton rajoituksia voi pitää yksiselitteisen pahoina, (paitsi toki sitä että jotain ihmisrotua pidetään alempiarvoisena kuin toista.) Yhteiskuntaluokissakin oli tietynlainen järjestys.
Avioliittoa on joiltakin osin määritelty uudelleen koko historian ajan. Mutta perustarkoitus on pysynyt samana: naisen ja miehen liittyminen yhteen perheenperustamistarkoituksessa. Nyt tosin se rakastuminen ja yhteinen onni jne on ajanut perheenperustamisen ohi myös heteroparien kohdalla.
On pakko kysyä mikä se avioliitto tällä hetkellä on ja mikä on sen merkitys ja asema yhteiskunnassa.
Ja myös sitä, pidetäänkö kirkossa kiinni avioliittoteologiasta, kristillisestä avioliittokäsityksestä vai luovutaanko siitä. Nämä kysymykset on nostettava pöydälle ennenkuin voidaan jatkaa. Asioiden pitäminen itsestäänselvyyksinä ei johda muuhun kuin päämäärättömään väittelyyn, jossa nyt siis jo ollaan.
Eli miten määritellään avioliitto yhteiskunnallisena instituutiona siltä pohjalta että kaikilla toisiinsa rakastuneilla täytyy olla oikeus avioliittoon? (Jolloin tullaan myös kysymykseen siitä miksi aviopuolisioita ei voisi olla useampia. Pakko se kysymys on ottaa esiin yhä uudestaan.)
Oli avioliitossa wanhaan hywään aikaan sentään hyvin määritellyt roolit. Mitenköhän homopareilla oheisenkin kyselyn täyttäminen onnistuisi!?
Ihmisen sukupuolista suuntautumista ei voi verrata polyamoriaan. Heteroseksuaalinen kiinnostus vastakkaista sukupuolta kohtaan ja homoseksuaalinen kiinnostus omaa sukupuolta kohtaan ovat ihmisen myötäsyntyinen ominaisuus.
Ihminen ei voi itse vaikuttaa omaan sukupuoliseen suuntautumiseensa. Heteroliitto ja homoliitto ovat saman instituution sovelluksia riippuen siitä, minkä sukupuolinen puoliso on kullekin identiteetille lajityypillinen. On loogisesti perusteltavissa, että niitä kutsuttaisiin samalla nimellä.
Sen sijaan ihmisen halu elää parisuhteessa yhden ihmisen kanssa on valinta. Samoin halu elää avioliitonomaisessa suhteessa samanaikaisesti usean ihmisen kanssa on valinta. Naimattomuus, yksiavioisuus tai moniavioisuus eivät ole myötäsyntyisiä ominaisuuksia vaan ovat ihmisen itsensä tekemiä valintoja.
Täytyy myös muistaa, että lainsäädännöllisesti kahden henkilön parisuhde eroaa melko tavalla monen henkiön suhteesta (polyamoria). Suhdetta joudutaan väistämättä säätelemään paljon monimutkaisemmalla lainsäädännöllä. Samaa sukupuolta olevien avioliitto on lainsäädännöllisesti identtinen eri sukupuolta olevien avioliiton kanssa.
On siis mahdollista loogisesti perustella, että heteroiden ja homojen avioliitot ovat identtiset ja niille on perusteltua käyttää yhteistä nimeä kun taas polyamoria eroaa kahden henkilön välisestä liitosta niin merkittävällä tavalla, että sitä ei tule samoilla tasa-arvoperusteilla kutsua avioliitoksi.
Lopulta avioliiton määrittelee kuitenkin lainsäätäjä ja avioliitto ei ole sen enempää eikä vähempää kuin miten lainsäätäjä on sen avioliittolakiin määritellyt.
Ana, mä en ottanut kantaa siihen, millainen suhde on (eettisesti) toisenlaista suhdetta parempi tai pitäisikö ylipäätään ihmisiä kehottaa tietynlaisiin valintoihin ihmissuhteidensa osalta.
Otin vain kantaa siihen, että kahden ihmisen väliset suhteet, jotka määräytyvät myötäsyntyisen seksuaali-identiteetin kautta, voidaan nähdä loogisesti identtisinä ja ne voidaan niin halutessa nähdä loogisesti eri tason kysymyksenä kuin se, kuinka monta henkilöä parisuhteeseen kuuluu.
On siis loogisesti mahdollista nähdä homoliitot tasa-arvokysymyksenä ja silti katsoa, että polyamorisia suhteita ei tulisi kutsua avioliitoksi.
Ana, kriteeri joudutaan aina asettamaan jollain perusteella. Myötäsyntyisyys on looginen perustelu, mutta ei suinkaan ainoa peruste kategorisoinnin tekemiseen.
Esimerkiksi avioliitolle löytyy lukuisia perusteluja:
– puolisoiden sukupuoli
– puolisoiden rotu
– puolisoiden uskontokunta
– puolisoiden lukumäärä
– puolisoiden sukulaisuus
– puolisoiden aikaisemmat avioliitot
– puolisoiden yhteiskuntaluokka
– puolisoiden täysikäisyys
– puolisoiden välinen ikäero
– puolisoiden oikeustoimikelpoisuus
– puolisoiden kansalaisuus
Jokainen meistä asettaa määritelmät mielessään jollain tavalla. Oleellista on minusta se, että pystyy perustelemaan tavan, jolla määritelmä on tehty ja että perustelu on eettisesti hyväksyttävä.
Edelleenkin mun ainoa tarkoitukseni olis sanoa, että homoliittojen kannattamisesta tasa-arvosyihin vetoamalla ei loogisesti välttämättä seuraa, että henkilö kannattaisi myös polyamoriaa tasa-arvosyistä. Niiden välillä voidaan nähdä looginen ero.
Kyllä, juuri näin.
Ylipäätään en kannata sitä, että ihmisten olisi pakko kannattaa jotain. Tahdon täytyy tulla ihmisestä itsestään. Rationaalisella argumentoinnilla ihmiset saattavat oppia uutta ja muodostaa kantansa tämän perusteella.