[Antti Mustakallio:] Retorinen analyysi Ville Niinistön blogikirjoituksesta (10.2.) ”Näytön paikka tasa-arvoisen avioliiton ja ihmisoikeuksien puolesta”.
Keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista on noussut jälleen esille – arvatenkin osaksi sen tähden, että Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistön aiheesta laatima blogikirjoitus ”Näytön paikka tasa-arvoisen avioliiton ja ihmisoikeuksien puolesta” sisältää tavanomaista vahvempaa retoriikkaa.
Lakiehdotuksen laatijoilta oli alun perin retorisesti taitava valinta kutsua ehdotettua avioliittolakia tasa-arvoiseksi. Tasa-arvoahan kannatetaan yleisesti puoluerajoista riippumatta. Tällöin lakiehdotuksen vastustajat saattavat leimautuvat julkisessa keskustelussa tasa-arvon vastustajiksi, jollaisia he eivät arvatenkaan halua olla.
Niinistö ottaa kirjoituksessaan tasa-arvosta kaiken ilon irti ja soveltaa vanhaa hyväksi havaittua retorista keinoa, toistoa. Sanaa toistetaan lyhyessä tekstissä kolmetoista kertaa ja näin ikään kuin juntataan lukijan mieleen se, että lakiehdotus ja sen kannattaminen on osoitus tasa-arvosta. Lakiehdotuksen vastustaminen tai jo se, ettei aktiivisesti edistä sitä, on asettumista tasa-arvoa vastaan.
Tätä jämerämpi retorinen siirto on se, että hän liittää keskusteluun ”äärioikeiston ja äärimielipiteiden nousun”. Niinistö linkittää yhteen viharikokset ja tasa-arvon vastustamisen: Pride-paraati, jota vastaan taannoin hyökättiin, oli ”tasa-arvoa edistävä”. Näin ollen kyseessä oli hyökkäys tasa-arvoa vastaan.
Samaan kokonaisuuteen Niinistö liittää oululaisen vihreiden kaupunginvaltuutetun pahoinpitelyn, joka oli mahdollisesti viharikos. Tällä tavoin ne, jotka eivät kannata lakialoitetta, liitetään hienovaraisesti mielikuvatasolla äärioikeistolaiseen viharikollisuuteen.
Niinistö patistaa päättäjiä nousemaan ”tasa-arvon puolesta äärimielipiteitä vastaan”. Tämä luo polarisoidun asetelman: tasa-arvon kannattaminen vastaan äärimielipiteet. Ei jää epäselväksi, kummalle puolelle lakialoitteen puolustajat asettuvat.
Monet kansanedustajat eivät ole kannattaneet lakialoitetta. Niinistön retorinen ratkaisu on selittää tätä siten, että muuten he kyllä kannattaisivat, mutta nyt he ovat ”selvästi pelästyneet suvaitsemattomia äärimielipiteitä ja ankkuroituneet konservatiiviseen varovaisuuteen”.
Lakialoitteen kannattaminen on tasa-arvon puolustamista, ja koska tällöin on vaikea järjellä selittää, miksi joku ei lakialoitetta kannattaisi, esitetään psykologinen selitys: pelko. Tällöin kuitenkin annetaan ymmärtää, että Niinistön kanssa eri mieltä olevat ovat lähes pelkureita – hehän nöyristelevät ”suvaitsemattomien äärimielipiteiden” edessä, eivätkä uskalla tehdä tällaisen pelon lamauttamina oikeita ratkaisuja.
Niinistön retoriikka on eräänlaista heimokieltä. Kirjoituksessa asetetaan lukijan eteen kaksi leiriä: tasa-arvon kannattajien joukko ja äärimielipiteitä edustavat kiihkoilijat. Kysymys on siitä, kumpaan joukkoon lukija haluaa asettua.
Tasa-arvon kannattajat ”vievät suomalaista hyvinvointia eteenpäin”, asettuvat rohkeasti viharikollisuutta vastaan ja kannattavat lakialoitetta. Äärimielipiteitä edustavat kiihkoilijat vastustavat tasa-arvoa ja hyökkäävät väkivaltaisesti sukupuolivähemmistöjen kimppuun.
Sitten on vielä näiden väliin sijoittuva joukko: ne, jotka haluaisivat kannattaa tasa-arvoa, mutta jotka pelon takia nöyristelevät ääritahojen edessä. Tällaisten vaihtoehtojen edessä lukijan on helppo valita leirinsä.
Mitä tällaiseen retoriikkaan tulisi suhtautua?
Niinistön kirjoituksen retorinen keinovalikoima ei ole poikkeuksellinen poliittisessa retoriikassa, jossa käytetään usein toistoa, polarisaatiota ja heimokieltä. Se mikä kirjoituksessa on hivenen poikkeuksellista, on retoriikan voimakkuus.
Voimakasta retoriikkaa voidaan pitää onnistuneena valintana, mikäli sen päätarkoituksena oli herättää julkista keskustelua. Siinä kirjoitus on onnistunut.
Mikäli kirjoituksen tarkoituksena on saada porvaripuolueiden edustajat kannattamaan lakialoitetta, vastaan voi tulla se, etteivät eri mieltä olevat arvatenkaan suhtaudu myönteisesti siihen, että heidän vihjataan olevan pelkureita ja äärijoukkioiden kanssa samassa rintamassa. Siinä mielessä kirjoitus ei vaikuta kutsuvalta.
Ulkopuolisille ja Niinistön kanssa valmiiksi samaa mieltä oleville kirjoitus voi taas toimia innostavasti ja sen retoriikka voi synnyttää ajattelua, joka lopulta päätyy myönteiseksi lakialoitetta kohtaan.
– Antti Mustakallio –
puhetaidon ja retoriikan kouluttaja, sanahaltuun.fi
Analyysi laadittu Kotimaa24:n pyynnöstä.
Kaikenlaisia avioliittoja on toki nähty. Olen kuullut, että on myös määräajaksi solmittuja avioliittoja. Avioliiton ajallisella rajaamisella voidaan ilmeisesti joissain moniavioisuuden sallivissa (mutta prostituution tuomitsevissa) yhteisöissä kiertää prostituution kielto. En tiedä millä perusteilla tällaisia avioliittoja perustellaan mutta todennäköisesti ne joillan ”hyvillä syillä” perustellaan.
Voidaan tietysti väittää että ”jos hyväksytään samaa sukupuolta olevien avioliitot niin sitten pitäisi hyväksyä myös moniavioisuus, määräajaksi solmitut avioliitot, lähisukulaisten väliset avioliitot jne.jne.”.
Em. väitteitä esittävät yleensä ne, jotka vastustavat samaa sukupuolta olevien avioliittoja. Idea lienee se, että pyritään todistamaan, että ”jos hyväksytään samaa sukupuolta olevien avioliitot, päädytään totaaliseen avioliittokaaokseen, jossa päädytään hyväksymään ihan mitä vain”.
Minusta ihmisten eriarvoistaminen sellaisten omainaisuuksien perusteella, mille ihminen ei itse voi mitään, on eettisesti väärin.
Jos ihminen haluaa elää polyamorisessa suhteessa, se on minulle ihan ok. Ei minulla ole tarvetta moralisoida toisten ihmisten valintoja niin kauan kun niillä ei aiheuteta vahinkoa kolmansille osapuolille.
Jos polyamorisessa suhteessa elävät kokevat, että lainsäädännössä on epäkohtia, jotka aiheuttava heille ongelmia, minusta lainsäädäntöä tulee korjata niiltä osin. Olen sitä mieltä, että lainsäädäntö on ihmisiä varten eikä toisinpäin.
Kahden ihmisen välinen heteroliitto on lainsäädännön kannalta identtinen homoliiton kanssa. Kuten tiedät, tasa-arvoinen avioliittolaki tarkoittaa käytännössä vain sitä, että lain ensimmäisestä pykälästä poistetaan viittaus mieheen ja naiseen ja niiden sijasta puhutaan kahdesta ihmisestä.
Polyamoriset suhteet ovat lainsäädännöllisesti huomattavasti monimutkaisempi kokonaisuus ja edellyttää erillistä, polyamorisia suhteita varten, kirjoitettua lainsäädäntöä. Mielestäni on loogista ajatella, että tästä syystä polyamorisista suhteista voidaan käyttää muuta termiä kuin avioliitto. Ne ovat lainsäädännöllisesti erilainen asia.
En vastusta polyamorisia suhteita eikä minulle ole kynnyskysymys se, millä nimellä niitä lainsäädännössä kutsutaan. Edellä olevalla haluan vain sanoa, että ymmärrän heitä, jotka katsovat avioliiton ja polyamorisen suhteen eri asioiksi.
Kyllä, mutta erot ovat niin kosmeettisia, että ne eivät anna vahvaa perustetta kahdelle (lähes) identtiselle parisuhdelaille.
Olemme varmaan samaa mieltä siitä, että kahden eri lainsäädännön käyttäminen ei Suomessa eikä missään muussakaan maassa johdu käytännön tarpeesta säätää kaksi eri lakia. Motiivina on puhtaasti halu erotella hetero- ja homoparit toisistaan.
Kuten sanottu, ei minulla ole mitään sitä vastaan, että lainsäädäntöä korjataan, jos jokin ihmisryhmä kokee nykyisen lainsäädännön ongelmalliseksi.
Päinvastoin, olisin kovin kummissani sellaisesta ajatusmallista, että lainsäädännön avulla joidenkin ihmisten elämä haluttaisiin tehdä mahdollisimman vaikeaksi.
Ana,
totesitko tosiaan näin minulle? Sinun toteamisiasi on mahdoton tarkistaa koska jostain syystä kaikki sinun kommenttisi on poistettu sen uutisen alta (uutisen otsikko: ”Suomalaisten enemmistö myönteinen samaa sukupuolta olevien avioliitoille”) jossa taannoin keskustelimme pitkään tästä asiasta. Jos kommenttejasi voisi tarkistaa niin sieltä voisi myös nähdä sen, että (jos en väärin muista) kannatit myös lähisukulaisten välisiä avioliittoja ”tasa-arvoisina”. Ideasi oli muistaakseni se, että jos avioliittoja hyväksytään ”tasa-arvon” perusteella niin samalla tulee ”loogisesti” hyväksyä polyamoriset avioliitot (ilman jäsenmäärärajoitusta). Sekä myös lähisukulaisten väliset avioliitot.
Olen samaa mieltä, että todennäköinen syy on se, että enemmistö ei hyväksy polyamoriaa ja tulisi pitämään lainsäädännön muuttamisen edellytyksenä sitä, että siitä käytetään eri nimeä kuin avioliitosta.
Tästä huolimatta pitää muistaa, että meillä on myös vuokrasopimusta ja työsopimusta varten erilliset lait sen sijaan, että olisi yksi laki joka kattaa kaikki mahdolliset sopimukset. Syy on se, että nämä sopimukset eivät ole sisällöltään identtiset vaan kummassakin laissa on tarvetta säätää kyseistä sopimusta koskevista erityispiirteistä.
On siis mahdollista nähdä, että polyamoriset suhteet ovat sen verran merkittävällä tavalla erilainen ihmissuhteen muoto, että erillislaki on perusteltu jo käytännönkin syistä. Aivan samalla tavalla kuin työsopimus ja vuokrasopimus nähdään erilaisina sopimuksen muotoina.
Avioliiton ja rekisteröidyn parisuhteen osalta tuota käytännön tarvetta erillislaille ei ole.
Ana,
on kiinnostavaa että poistit omat kommenttisi siitä pitkästä, julkisesta keskustelusta, jossa jauhoimme tästä asiasta (poikkeuksellisen pitkään). Nyt kun tuota keskustelua katsoo (sehän on edelleen julkisesti olemassa) vaikuttaa siltä että minä keskustelen lopulta pitkään yksikseni jonkinlaisen ”haamu-Anan” kanssa. (mahdollisesti poistit kommenttisi koska et ehkä haluakaan sitoutua julksisestiti niissä esittämiisi mielipiteisiin?).
Mutta tosiaan, tuossa keskustelussa sinä puolustit moniavioisuuden lisäksi lähisukulaisten välisiä avioliittoja ja moniavioisuutta ilman mitään jäsenmäärärajoitteita. Keskustelu tuntui lopulta turhauttavalta. Tuon keskustelun edetessä alkoi vaikuttaa vahvasti siltä, että pyrit todistamaan, että jos avioliittoa-oikeutta (samaa sukupuolta oleville pareille) puolustetaan tasa-arvon nimissä, päädytään ihan mihin tahansa.
Kiitos Ana tästä keskustelusta. Yhteenvetona voisin todeta, että oma näkemykseni polyamoriasta on se, että haluan ymmärtää tällaisten parien todellisen määrän, heidän kokemansa ongelmat sekä ehdotetut lakimuutokset huomattavasti paremmin ennen kuin muodostan asiasta selkeämmän kannan.
Suomen nykyinen lainsäädäntö ei kiellä polyamorisissa suhteissa elämistä. En ole ajamassa tähän muutosta. Mikäli polyamorisissa suhteissa elävät kokevat lainsäädännöllisiä ongelmia, lähtökohtaisesti suhtaudun positiivisesti näiden epäkohtien korjaamiseen.
Nykyisellään katson, että polyamoriset suhteet ovat nimenomaan suhteen osapuolien lukumäärästä johtuvien käytännönkysymysten kannalta merkittävästi eri asia kuin kahden ihmisen avioliitto. Nykyinen näkemykseni on, että aiheesta tulee säätää erillislaki, jossa suhteita ei rinnasteta avioliittoon. Monisuhde on mielestäni loogisesti eri asia kuin avioliitto.
Polyamorisiin suhteisiin liittyy huomattava määrä lainsäädännöllisiä kysymyksiä koskien esimerkiksi liiton syntymistä, liitosta eroamista, lasten asemaa, perintöoikeutta, elatusvelvollisuutta sekä lesken asemaa. Näen, ettei asiaa voi ratkaista pelkän teoreettisen keskustelun pohjalta ilman huomattavasti konkreettisempia ehdotuksia tarvittavista lakimuutoksista.
Lisäksi minua arveluttaa se, onko polyamorisissa suhteissa eläviä ihmisiä niin merkittävä määrä, että lainsäädännön muutos on perusteltu. Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei ihmisten tasa-arvoinen kohtelu ole riippuvainen vähemmistön koosta, käytännön syistä yhtä tai kahta 10 hengen kommuunia varten ei ole tarkoituksenmukaista säätää omaa lakia.
Oletukseni on, että polyamorismi jäänee lähivuosikymmenien aikana niin pienen piirin ”harrastukseksi” ettei erillinen lainsäädäntö ole perusteltua. Periaatteellisista syistä en kuitenkaan moniavioisuutta vastusta mikäli sille on oikeasti kysyntää suomalaisten keskuudessa.
Eikö sukupuolineutraalin avioliittolain sijasta olisi parempi säätää sukupuolineutraali laki rekisteröidyistä parisuhteista? Termillä avioliitto on sen verran historiallista painolastia, ettei se ole lakiterminä onnistunut.