[Antti Mustakallio:] Retorinen analyysi Ville Niinistön blogikirjoituksesta (10.2.) ”Näytön paikka tasa-arvoisen avioliiton ja ihmisoikeuksien puolesta”.
Keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista on noussut jälleen esille – arvatenkin osaksi sen tähden, että Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistön aiheesta laatima blogikirjoitus ”Näytön paikka tasa-arvoisen avioliiton ja ihmisoikeuksien puolesta” sisältää tavanomaista vahvempaa retoriikkaa.
Lakiehdotuksen laatijoilta oli alun perin retorisesti taitava valinta kutsua ehdotettua avioliittolakia tasa-arvoiseksi. Tasa-arvoahan kannatetaan yleisesti puoluerajoista riippumatta. Tällöin lakiehdotuksen vastustajat saattavat leimautuvat julkisessa keskustelussa tasa-arvon vastustajiksi, jollaisia he eivät arvatenkaan halua olla.
Niinistö ottaa kirjoituksessaan tasa-arvosta kaiken ilon irti ja soveltaa vanhaa hyväksi havaittua retorista keinoa, toistoa. Sanaa toistetaan lyhyessä tekstissä kolmetoista kertaa ja näin ikään kuin juntataan lukijan mieleen se, että lakiehdotus ja sen kannattaminen on osoitus tasa-arvosta. Lakiehdotuksen vastustaminen tai jo se, ettei aktiivisesti edistä sitä, on asettumista tasa-arvoa vastaan.
Tätä jämerämpi retorinen siirto on se, että hän liittää keskusteluun ”äärioikeiston ja äärimielipiteiden nousun”. Niinistö linkittää yhteen viharikokset ja tasa-arvon vastustamisen: Pride-paraati, jota vastaan taannoin hyökättiin, oli ”tasa-arvoa edistävä”. Näin ollen kyseessä oli hyökkäys tasa-arvoa vastaan.
Samaan kokonaisuuteen Niinistö liittää oululaisen vihreiden kaupunginvaltuutetun pahoinpitelyn, joka oli mahdollisesti viharikos. Tällä tavoin ne, jotka eivät kannata lakialoitetta, liitetään hienovaraisesti mielikuvatasolla äärioikeistolaiseen viharikollisuuteen.
Niinistö patistaa päättäjiä nousemaan ”tasa-arvon puolesta äärimielipiteitä vastaan”. Tämä luo polarisoidun asetelman: tasa-arvon kannattaminen vastaan äärimielipiteet. Ei jää epäselväksi, kummalle puolelle lakialoitteen puolustajat asettuvat.
Monet kansanedustajat eivät ole kannattaneet lakialoitetta. Niinistön retorinen ratkaisu on selittää tätä siten, että muuten he kyllä kannattaisivat, mutta nyt he ovat ”selvästi pelästyneet suvaitsemattomia äärimielipiteitä ja ankkuroituneet konservatiiviseen varovaisuuteen”.
Lakialoitteen kannattaminen on tasa-arvon puolustamista, ja koska tällöin on vaikea järjellä selittää, miksi joku ei lakialoitetta kannattaisi, esitetään psykologinen selitys: pelko. Tällöin kuitenkin annetaan ymmärtää, että Niinistön kanssa eri mieltä olevat ovat lähes pelkureita – hehän nöyristelevät ”suvaitsemattomien äärimielipiteiden” edessä, eivätkä uskalla tehdä tällaisen pelon lamauttamina oikeita ratkaisuja.
Niinistön retoriikka on eräänlaista heimokieltä. Kirjoituksessa asetetaan lukijan eteen kaksi leiriä: tasa-arvon kannattajien joukko ja äärimielipiteitä edustavat kiihkoilijat. Kysymys on siitä, kumpaan joukkoon lukija haluaa asettua.
Tasa-arvon kannattajat ”vievät suomalaista hyvinvointia eteenpäin”, asettuvat rohkeasti viharikollisuutta vastaan ja kannattavat lakialoitetta. Äärimielipiteitä edustavat kiihkoilijat vastustavat tasa-arvoa ja hyökkäävät väkivaltaisesti sukupuolivähemmistöjen kimppuun.
Sitten on vielä näiden väliin sijoittuva joukko: ne, jotka haluaisivat kannattaa tasa-arvoa, mutta jotka pelon takia nöyristelevät ääritahojen edessä. Tällaisten vaihtoehtojen edessä lukijan on helppo valita leirinsä.
Mitä tällaiseen retoriikkaan tulisi suhtautua?
Niinistön kirjoituksen retorinen keinovalikoima ei ole poikkeuksellinen poliittisessa retoriikassa, jossa käytetään usein toistoa, polarisaatiota ja heimokieltä. Se mikä kirjoituksessa on hivenen poikkeuksellista, on retoriikan voimakkuus.
Voimakasta retoriikkaa voidaan pitää onnistuneena valintana, mikäli sen päätarkoituksena oli herättää julkista keskustelua. Siinä kirjoitus on onnistunut.
Mikäli kirjoituksen tarkoituksena on saada porvaripuolueiden edustajat kannattamaan lakialoitetta, vastaan voi tulla se, etteivät eri mieltä olevat arvatenkaan suhtaudu myönteisesti siihen, että heidän vihjataan olevan pelkureita ja äärijoukkioiden kanssa samassa rintamassa. Siinä mielessä kirjoitus ei vaikuta kutsuvalta.
Ulkopuolisille ja Niinistön kanssa valmiiksi samaa mieltä oleville kirjoitus voi taas toimia innostavasti ja sen retoriikka voi synnyttää ajattelua, joka lopulta päätyy myönteiseksi lakialoitetta kohtaan.
– Antti Mustakallio –
puhetaidon ja retoriikan kouluttaja, sanahaltuun.fi
Analyysi laadittu Kotimaa24:n pyynnöstä.
Ana, jatkan vielä hiukan, sinun kanssasi on hirmuisen mukava keskustella.
Ilmeisesti epäröit polyamorian kannattajana juuri valtiovallan oikeutusta säädellä ihmisten yksityiselämää samalla kun toivot polyliitoille lain suojaa. Silläkin uhalla, että harhaudumme homoliittoasiasta, jatkaisin tästä, koska onhan tämä tosiaan periaatteellisella tasolla relevanttia asiaa.
Lakiasioissa ilmiöiden analysointi ja pilkkominen tuottaa johdonmukaisuutta. Kun hahmottaa, että juridisesti avioliitto (nyt) on kahden aikuisen välinen sopimus, jonka intiimit ulottuvuudet ovat asianomaisten yksityisasia, on ihan selkeää ja johdonmukaista silloin erottaa myös vanhemmuus omaksi kokonaisuudekseen, joka koskee kaikkia vanhempia siviilisäädystä ja seksitavoista yms. riippumatta. Ihmiskunnalta on kestänyt melko kauan tulla tähän, ei siitä niin kauaa ole kun avioliiton ulkopuolella syntyneillä lapsilla oli eri oikeudet. Kuitenkin, kuten aiemmin sanoin, lain täytyy palvella tosielämää eikä päinvastoin. Lapsia on aina syntynyt myös avioliiton ulkopuolella.
Miten ajattelisit moniavioisuuden kohdalla ratkaistavan lapsen huollon, tapaamisoikeuden, uusperhemuodostuksen (sosiaalisen vanhemmuuden) jne.? Entä perimysasiat? Vanhemmuuden vahvistaminen? Sillä vaikka avioliittolaki muutettaisiin suht helposti vastaamaan polyjen tarpeita, siitä seuraisi ilman muuta sääntelyn tarvetta muihinkin lakeihin. En sano, ettei sitä tarvetta voisi olla jo, mutta sitä suuremmalla syyllä olisi saatava konkretiaa kehiin.
Itse uumoilen, että kehitys menee toiseen suuntaan, saattaa olla että valtiovallan intressi puuttua parisuhteiluun lakkaa jossain vaiheessa kokonaan. Vanhemmuus taas on helppoa todeta luotettavin testein, kyse on vain siitä, kuinka pakollisia niiden olisi oltava ja kenen edun mukaista se olisi.
Mutta nene ja tiedä, voi se kehitys mennä toiseenkin suuntaan. Lakien kuitenkin pitäisi palvella tilanteita tässä ja nyt.
Ana, lakitekniset muotoilut tulevat kysymykseen vasta sitten, kun tosielämän oikeista piirteistä ja tarpeista on päästy selvyyteen. Siksi olisi tärkeää ihan vain spekuloida asialla – toki asiatietoon perustuen, mutta sitähän sinulla on. Sinulla on tietoa, jonka pohjalta itse olet päätynyt kannattamaan polyliittoja, minusta sinun velvollisuutesi kuten itsekin totesit – lähimmäisen tukemiseksi – olisi tuoda sitä julki.
Niin. Vanhemmuus on minustakin hyvä esimerkki. Ennen muinoin puhuttiin perillisistä. Kaikki jälkeläiset eivät olleet saman arvoisia perillisiä. Etenkään ne, joita ei hyväksytty perittävään sukuun edes. Tarvittiin vanhemmuuden ja perimyksen eli suvun edustamisen eriyttäminen muusta kokonaisuudesta. Kaikkein myöhimmin se erotettiin avioliitosta, kun ”äpärätkin” tunnustettiin vanhempiensa lapsiksi. Tämä kehityskulku johtuu juuri siitä, että on onnistuttu hahmottamaan vanhemmuuden kriteerit erilleen avioliiton tai omaisuuden kriteereistä.
Sama eriytyminen on tapahtumassa samaa sukupuolta olevien parisuhteille: kansalaisten enemmistö katsoo niiden olevan identtisiä muiden (kahden ihmisen) parisuhteiden kanssa kaikissa lain kannalta merkittävissä suhteissa. Kuin todisteena tästä ihmiset puhuvat olleensa ”homohäissä” ja kertovat ”tuttavahomoperheen saaneen lapsen”. Vireillä on lakiuudistus, joka muuttaisi homoliitot saman nimisiksi ja homovanhemmuuden samanlaiseksi, kuin heteroliitot ja heterovanhemmuus. Nimiä myöten.
Sinä, Ana, olet ensimmäsiä havaitsemiani kristittyjä, jotka nostavat moniliitot ja monivanhemmuuden samalle tasolle. Minulta esim. puuttuu tietoa siitä, kuinka polyt haluavat vanhemmuussuhteitaan nimitettävän (toki tunnen tapauksia, yleisimmin taitavat kutsua kaikkia vanhempia ristimänimellä, mutta tunnen aivan liian vähän tosielämän tapauksia). Samoin tosiaan olen siinä käsityksessä, että polyamoristien omassa keskuudessa ei ole virinnyt hanketta polyliittojen virallistamiseen. Mutta saatan olla väärässä, siksi yhä hartaammin pyydän sinulta esim. sitä blogia. Jospa muutkin kuin sinä rohkaistuisivat ja tulisivat mukaan netin ihmeelliseen maailmaan kertomaan asioistaan. Esimerkin voima on suuri.
Aika mittava vyyhti. Pitäisi myös ottaa kantaa siihen, miten menetellään riitatilanteissa, koska ihmiset nyt vain riitelevät. Esimerkiksi kuinka lapsen etu turvataan, jos sopimus on jätetty tekemättä tai siinä ilmenee muita ongelmia? Ja kuinka järjestettäisiin virallistamattoman liiton asiat? Avoliitossa syntyneen lapsen asemahan ei eroa avioliitossa syntyneen asemasta – tämä on minusta ensisijainen lähtökohta, koska lapsille on aina turvattava perimys, holhooja, huoltaja ja hoivaaja (jotka eivät tietenkään nytkään aina ole sama henkilö). Kuinka liiton purkautuessa hoidettaisiin yhteisen omaisuuden jako ja kuoleman tapauksessa perimys? Sitten tulee vielä yhteiskunnan tukiviidakko: kuinka lapsiperheiden etuuksien saajat määriteltäisiin?
Minä en vähäisen kokemukseni vuoksi hahmota oikein koko juttua. Keskusteluissa omalla kohdalla on aina tullut vastaan vain niitä, joiden mielestä yhteiskunnassa on kahdenlaisia ihmisiä: täysivaltaisia (jotka ovat täysin oikeustoimikelpoisia ja voivat päättää asioistaan, ovat lapsiinsa nähden huoltovelvollisia ja vahvistetut jälkeläiset perijöitä) ja vajaavaltaisia, joiden asioista päättää vahvistettu holhoaja. Minun mielestäni tämän ajatuksen ongelma on siinä, että havaintojeni mukaan suuri joukko ihmisiä haluaa jatkaa (jostakin syystä) avioliittoinstituution voimassa pitämistä omalla kohdallaan. Pitäisin melkoisena sanelupolitiikkana, jos valtiovalta määräisi kaikki tavallaan juridisesti yksineläjiksi, mikä tietysti on ollut suunta esim. verotuksessa jo pitemmän aikaa.
Jostakin on lähdettävä. Kun kuvailet tosielämän ongelmatilanteita, niin siitä se lainsäädännön tarve sitten selkenee. Ei sen tarvitse täällä palstalla olla lopullista. Harva ihminen keksii mitään erityisen merkittävää yksin omassa keskuudessaan, kyllä tällaiset asiat edellyttävät kansalaiskeskustelua ja vuorovaikutusta.
Ja kuule, Ana, saanko pyytää, ettet muokkaisi kommenttejasi enää sen jälkeen kun olemme siirtyneet eteenpäin, eli kun esim. olen jo kommentoinut? On melko mahdotonta seurata taaksepäin kovin pitkälle, kun on jo kuvitellut vastanneensa. Voit aina laittaa tarkennuksen seuraavaan viestiin, tämä keksustelu on jo nyt niin pitkä ja meidän kahden välinen, että en usko sen haittaavan muita.
Esimerkiksi juridiikan lähtökohtia käsittelevä kommenttisi olisi minusta ansainnut kommentin. Nimittäin joidenkin laillisten objektien nimitykset ja konkreettiset lainkohdat esim. ratkaistaan kyllä niin, että ensisijaisena kriteerinä on ”lain henki” eli itse asian substanssi. Vaikkapa vuokraoikeudellisia pykäliä on tasan niin monta, kuin on niiden identifiointia kaipaavaa tilannettakin. Sitten taas taloudellisuusnäkökohdasta (joka on samalla myös yhdenvertaisuusnäkökohta) samanlaisista asioista säädetään samoissa laeissa. Eli selkokielellä parisuhteista säädetään niin monessa pykälässä, kuin katsotaan toisistaan poikkeavia parisuhteita olevan, mutta ei yhtään useammassa. Tämä on sekä oikeusturva- että yhdenvertaisuusasia.
En tarkkaan ymmärrä. Ihmiset ovat lähtökohtaisesti yhdenvertaisia, mutta heidän tilanteensa voivat olla erilaisia. Tulee mieleen aika kaukaa haettuja vertailukohtia, mutta yritän jotain: Vammaiset ja ei-vammaiset ovat tasa-arvoisia, mutta vammaisten elämän järjestämiseen ja oikeuksien turvaamiseen tarvitaan vammaislakeja. Laissa on välttämättä jotenkin identifioitava lain tarkoittamat ihmiset, se ei onnitu ilman jotakin nimitystä. Ihmisen nimittäminen vammaiseksi toki eriarvoistaa, mutta muutenhan ei oikeuksia voi laissa eritellä.
Sen sijaan jos tilanne on sama, eri nimitys muodostaa itsessään erotteluperusteen. Esimerkiksi kun monet toimijat keräävät tietoja ihmisten siviilisäädystä, ilmauksella ”avioliitossa” tai ”rekisteröidyssä parisuhteessa” on taipumus paljastaa tarpeettomiakin tietoja ja mahdollistaa niiden perusteella eriarvoinen kohtelu. Konkreettinen tapauskin muistuu mieleen, kun eräs reksiteröity pari tahtoi käyttää VR:n perhepalvelua ja toimitti asianmukaisen todisteen asiasta, niin virkailija ei pitänyt heidän joukkuettaan perheenä lainkaan ja eväsi palvelun. Myöhemmin asia toki korjattiin.
Muuten olen mahdollisten monisuhteiden kohdalla lähtökohtaisesti samaa mieltä, mikäli muuta perustetta eri nimitykselle ei olisi. Ylipäätään tällaisen tiedon keräämiselle ja käyttämiselle pitää tietysti olla perustelu, en keksi heti esimerkkiä, mutta se varmasti määrittelisi sitten sen, onko oltava eri vai sama nimitys. Polyt itse eivät ole minulle tällaista keskustelua valaisseet, koska tuntemani henkilöt eivät kannata minkäänlaisten liittojen virallista rekisteröimistä tai suhtautuvat siihen välinpitämättömästi.
Geenitutkimusten yleistyttyä ovat geenilabrat paljastaneet, että reilu 10% suomalaisista on jonkun muun lapsia kuin papereihin on merkitty. Oikeastaan on ihmeellistä, että isyysolettamasta pidetään kiinni niin hanakasti. Kevennetty tunnustamismenettely ja epäselvissä tapauksissa geenitesti varmaan olisi hyvä sen kannalta, että lapsen oikeutta tietää biologinen alkuperänsä pidetään ensisijaisena, kuten esim. hedelmöityshoitolain keskusteluissa saimme kuulla. Joka tapauksessa isyyslakin uudistus on valmisteilla.
Juttu josta sanoit ettet hahmota, käsittelee sitä, että tuntemani polyamoristit (ja myös melkoinen osa muista kansalaisista) jotka eivät kannata ihmissuhteiden valtiollista sääntelyä lainkaan, näkevät, että kaikki ovat yksilöitä, mutta että kaikilla yksilöillä ei ole täyttä juridista oikeustoimikelpoisuutta (lapset, holhouksenalaiset jne.). Lähtökohtaisesti täysivaltaisia käsiteltäisiin laissa siis yksilöinä, jotka tekevät elämässään järjestelyjä ja sopimuksia, ja vajaavaltaisten puolesta ko. asioista päättäisi kulloinkin lain määrittelemä holhoaja (vanhempi, viranomainen, virkaholhooja jne.). Kaikki yhteiselo olisi yksityisoikeudellisen sopimisen varassa, ja perimys ja lasten huolto yms. määriteltäisiin vahvistetun vanhemmuuden perusteella. Ongelmia tulee minusta sekä siinä, kuka kulloinkin kuuluisi vahvistaa vanhemmaksi sekä siinä, että ihmiset haluavat jostakin syystä tärkeimmät perhesuhteensa kirjattaviksi lakiin ja niille erityisaseman.
Muoks: Laitoin lukemisen helpottamiseksi 3 kappalejakoa ja korjasin 3 yhden kirjaimen typoa. (Voit itsekin laittaa viimeisimpään viestiisi ja muokkaaamaasi viestiin tiedon, mitä olet muokannut ja missä, niin säästämme paljon vaivaa. Tämä on keskusteluissa yleinen tapa.)
Niin, on totta, että sosiaalista eriarvoisuutta on helppo pitää yllä lain keinoin. Tarkoituksellinen ohjaileminen ja muuttaminen ilman, että tosiasiallinen substanssi olisi mukana, taas on vaikeampaa eikä oikeastaan kuulu edes lainsäädäntöön.
Eli jos ja kun tilanne muutoin on sama (kyseessä on lain mukaan täysivaltainen luonnollinen henkilö), ei ole perusteltua laittaa mustaihoisia bussin peräosaan tai naisia eri paikoille miesten kanssa, vaikka molemmat erot ovat aivan todennettavia biologisia eroja. Perusteettoman erottelun poistamisella on yhdenvertaisuutta lisäävä vaikutus.
Homoliittojen kohdalla asia näyttää selvältä, kansalaisten ehdoton enemmistö pitää liittoja täysin samanarvoisina ja kannattaa yhtenäistä nimitystä. Moniliittojen kohdalla asia on alkutekijöissään. Perustelukeskustelu on käymättä. Monikulttuurisessa Suomessa olisi useampiakin ryhmiä, joilla saattaisi olla intressiä ajaa asiaa (mm. polyt ja muslimit), mutta ao. ryhmien omat hankkeet ja kansalaiskeskustelu puuttuvat.
Sinulle suuri kiitos asian esiin ottamisesta. Eritoten on ollut mielenkiintoista havaita, että kristillinen vakaumus ei estä moniavioisuuden kannattamista. Konkretiaa emme tässä keskustelussa saa valmiiksi, se vaatii paljon tarkempaa olemassa olevien tilanteiden ja niiden haasteiden selvittämistä.
Lain on palveltava ihmistä, joten sitä mukaa kun polyamoristit (muutkin kuin sinä) kertovat tarpeistaan, pääsemme kyllä yhteistuumin kansalaisia yhdenvertaisesti kohtelevaan tilanteeseen. Itse sitoudun yhdenvertaiseen kohteluun, mutta kuten sanoin, en koe voivani määritellä sitä toisten puolesta.
”…mitä ylimääräisiä ekstraoikeuksia homoparit saavat siinä, että heidän parisuhdettaan kutsutaan samalla nimellä kuin heteroparin suhdetta?”
Yksinkertaisesti sitä, kun homokombinaatio ei ole samansisältöinen eli ei siis sama asia. Eikä siitä koskaan saakaan samansisältöistä.
Yhtenäisen kyllä, mutta silti perustellun erottelun sallivana.
Lainsäädännöllä ei voi päättää, ettei miesten ja naisten välillä saa olla eroja. Tämä pätee myös parisuhdetta säätävän lain välillisvaikutuksiin muussa lainsäädännössä. Sukupuolten välisestä tasa-arvoista on jo säädetty tasa-arvolaki ja siinäkin hyväksytään perusteltu miesten ja naisten välinen ero. Miestä ei tarvitse palkata balleriinaksi, eikä naista tarvitse ”tunnustaa” isäksi, vaikka hän olisi äidin ohella toinen vanhempi.
Avioliittolain muutos ei saa pakottaa sukupuolierojen häivyttämiseen muusta lainsäädännöstä.
Kiitos mielenkiintoisesta polyamoriakeskustelusta, Ana Virtanen ja Tarja Koivumäki!