Jos Ruttopuiston rovastilla olisi valtaa niin kuin on mieli, niin enpä päästäisi minä Suomen evl. kirkkokansaa vielä tänä suvena kirkkoihin sisälle. Oltaisiin vain joka iikka ulkona, kirkon pihamaalla tai luonnon helmassa. Ei tarvitsisi jättää ketään ulkopuolelle sillä perusteella, että tähän tilaan ei esivallan määräyksestä saa ottaa kuin rajallisen määrän ihmisiä. Ulkona voitaisiin laulaakin vapaammin ja säkeistöjä säästelemättä. Ja kirkkokaffetkin voitaisiin järkätä piknik-tyyliin, vaaditut turvavälit säilyttäen.
Tapiolan kirkko on tällä hetkellä remontissa ja koko alue on eristetty aidoilla, mutta siinä aivan lähellä on valtavan laaja Silkkiniitty-niminen nurmikenttien rypäs, jossa olisi kyllä hotua vaikka millä mitalla.
Ihan kansallisromanttisessa mielessä ajattelen tässä yhteydessä Immi Hellénin Paimenpoika-runoa vuodelta 1930. Viimeinen värssy lienee kaikkein tutuin:
Nyt metsä kirkkoni olla saa,
voi täällä palvella Jumalaa,
mun urkuni kauniit, soikaa!
Mun kirkkoni katto on korkeella,
ja ystävä yksi on seurana,
joka muistavi paimenpoikaa.
Kirkolla on omat pyhät pykälänsä, joiden mukaan on oikein ja autuaallista hoitaa yhteiset asiat Jumalan kunniaksi ja lähimmäistemme parhaaksi. Lähimmäisenrakkauteen ei kuulu esimerkiksi viruksen tartuttaminen toisiin ihmisiin. Luther selittää viidettä käskyä: Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme aiheuta lähimmäisellemme mitään vahinkoa tai kärsimystä, vaan autamme ja tuemme häntä kaikissa elämän tarpeissa.
Suomen ortodoksisella kirkolla on tässä suhteessa luterilaista selvemmät sävelet: Koronakevään ajan jumalanpalveluksia on striimattu niin kuin luterilaisellakin puolella, mutta kesä-heinäkuussa ortodoksiset veljemme ja sisaremme jäävät vielä kirkkojen ovien ulkopuolelle. He voivat kuitenkin ottaa osaa liturgioihin, jotka toteutetaan avarissa ulkotiloissa.
Ortodoksinen kirkko opettaa, että jokainen ihmishenki on korvaamaton. Kristittyjen tehtävänä on suojella lähimmäistensä terveyttä ja elämää. Saman asian luen tuosta edellä mainitusta Lutherin käskyn selityksestäkin, mutta jostakin syystä kyseistä opetusta ei meillä osata / tahdota / viitsitä pistää harjoitukseen.
Siksi toisekseen ortodoksiset jumalanpalveluspaikat ovat usein niin snadeja, että niissä ei monikaan mahtuisi liikkumaan turvavälejä noudattaen. Ulkotiloissa toimiminen ei ole ortodokseille mitenkään outo asia. Siinä, missä me luterilaiset kesäisin istuskelemme leirikeskuksissamme leirikirkoissa tai hengellisillä kesäjuhlillamme urheilukentillä, pelloilla, lentokentillä tai hautuumailla, ortodoksit kulkevat ristisaatoissa kävellen, pyöräillen tai soutaen.
Paha meidät luterilaiset perii, jos ja kun me aina vain istumme, vaikka tiedämme, että liiallinen istuminen tappaa!
Luonnollisesti myös luontosuhteeseen kuuluvat omat sääntönsä: Älä huuda, älä pauhaa, älä riko luonnon rauhaa. Luterilaisissa ulkoilmajumalanpalveluksissa tämä tarkoittanee näin korona-aikana vanhojen jylisevien isomaharovastisaarnamiesten, sotaäänellä messuavien liturgien ynnä oopperaäänellä varustettujen kanttoreitten sekä koskien pauhunkin ylittävien kirkkokuorojen himojen hillitsemistä, koska pisaratartuntavaara. Luonnossa voisi rohjeta antaa hiljaisuudellekin mahdollisuuden puhua.
Koska eläkepappien ääni on kirkossamme varsin heiveröinen, ei kukaan tietenkään noteeraa näitäkään rivejä mitenkään ja tulevasta sunnuntaista (7.6.2020) alkaen kirkkoihin (onneksi niitä on varsin eri kokoisia!) ängetään laulamaan lyhennettyjä virsiä ja kuulemaan pikasaarnoja.
Luterilaisten piispojen antamien minimessuohjeitten ansiosta kerrankin voidaan käyttää tätä vanhaa sanontaa oikeassa kontekstissa: Lyhyestä virsi kaunis.
Ollessani mukana työelämässä jouduin tuolloin tällöin sanomaan kirkonpenkkeihin hajasijoittuneille sanankuulijoille, että tulkaa lähemmäksi. Jos en olisi jo turvallisesti eläkkeellä, joutuisin näissä oloissa mitä todennäköisimmin muistuttamaan, että pysykäähän loitommalla. Elämme yhä vielä fyysisen etäisyyden ja henkisen läheisyyden aikaa.
Minun on helpompi uhota antavani koronatukkani kasvaa ja kirkkotieni ruohottua kuin myöntää, ettei minulla perussairauksieni takia koronakaranteeniin määrättynä olisi kuitenkaan mitään asiaa messuihin. Mutta ehkä vuoden 2021 adventtina voisin jo mennä, jos ja kun saavat kirkkorempan siihen mennessä valmiiksi…
Kuva: Liturgia Helsingin Liisankadun Kotikirkon sisäpihalla. Foto: Anki Pälve.
Kiitos, Ruttopuiston Rovasti. Ainakin yksi työikäinen pastori ajattelee täsmälleen samalla tavalla. Taitaa tosin aika moni kaivata takaisin vanhoihin ja tuttuihin kuvioihin niin jumalanpalvelusten kuin erilaisten palaverien osalta, ettei mitään vain tarvitsisi muuttaa pysyvästi.
Marko: Mä en enää tosiaankaan kaipaa meidän kolmituntisia papiston palavereja! ? Olen kuullut, että nykyään osaavat palaveerata lyhyemmin. ? Tulkoon Lyhyestä virsi kaunis-periaate laajemminkin kirkossa käyttöön. On haasteellisempaa pitää viiden minuutin kuin puolen tunnin puhe.
Mitä taas tuohon kirkkorakennuksiin ikävöimiseen tulee, niin kannattaa muistaa Paavalin sanat ateenalaisille (Ap.t 17:24): ”Jumala, joka on tehnyt maailman ja kaikki, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä”.
Kiitos Hannu hyvästä blogista. Omassa seurakunnassani Vantaalla olemme korona-aikana saaneet pari kertaa pienissä ryhmissä ulkona ehtoollisen. Nyt kun voi pitää yhteisen messun, niin pidämme sen ulkona. Saa nähdä miten onnistuu ja tuleeko jatkoa. Turvavälien pitäminen on epäilemättä helppoa. Ihan mukava olla joskus ihan metsässä. Yritän muistaa kertoa meidän nimikkopyhän messun jälkeen, miten onnistuimme.
Juha: Juu, kiva olisi lukea tuosta Nyt metsä kirkkoni olla saa- kokemuksestasi.
Onnistunut messu. 2/3 jäsenistä paikalla. Osa riskitäryhmäläisistä jäi kotiin.
riskiryhmäläisistä
Juha: Osa riskiryhmäläisistä jäi kotiin, mutta suurin osa ristiryhmäläisistä oli paikalla! ?
Hyvä blogi ja täyttä asiaa. Surullistahan tämä korona-aika on mutta kannatan todella edelleen näiden suurempien joukkojen kokoontumisten välttämistä missään sisätiloissa. Sinänsä jos jollakin seurakunnalla on mahdollisuus ja kyky järjestää turvallisia jumalanpalveluksia ulkona niin hienoahan se olisi.
Tarja: Silkkiniitty, Tapiolan keskuspuisto, olisi mahdollistaja vailla vertaa! Oheisen linkin takana oleva kuva näyttää ainoastaan osan tästä laajasta nurmialueesta, jonne minäkin kuluneena poikkeusolokeväänä päiväkävelyni usein suuntasin.
https://puutarha.net/artikkelit/img/20083/9815_p_ver-1.jpg
Tarjalle vielä: Näin mutkattomasti starttasivat ortodoksiset ulkoilmajumikset Helsingissä:
https://www.hos.fi/yhteiset-jumalanpalvelukset-kaynnistyivat-pyhakkojemme-pihoilla/
Ruttopuiston rovasti. Juu, osa palavereista on lyhentynyt, mutta niiden määrä on tainnut lisääntyä. Kevään kokemusten valossa voin sanoa, että Teams-kokoukset ovat vieläkin pidempiä kuin perinteiset. Ja tuplasti intensiivisempiä ainakin täällä landella ja ankkalammikossa. Stadista en tiedä.
Marko: Auts! En osaa / voi / viitsi kommentoida, kun tuollainen kokoustamistapa on totaalisesti meikäläisen kokemusmaailman ulkopuolella.
Sen toki tohdin sanoa, että nyt pakostakin tehtyä digiloikkaa kannattaa kirkossa hyödyntää monin eri tavoin, pitäen toki mielessä, että seurakunnan perusluonteeseen kuuluu olla koollekutsuttujen joukko. Nyt sattuneesta syystä kierrellään ja kaarrellaan toisiamme, mutta vielä tulee sekin aika, kun taas tullaan yhteen.
Voin olla ilonpilaaja tai pelottelija tms., mutta soisin mahdollisimman monen lukevan tämän tekstin, joka muistuttaa siitä, että korona-aika ei todellakaan ole ohi. Olisikohan piispojemme pitänyt antaa suositus siitä, että sisätiloissa ei ole nyt ihan fiksua kuorolaulaa?
https://blogs.helsinki.fi/med-viikonjuttu/2020/06/01/supertartuttaja-on-tavallinen-covid-19-potilas/
Kiitos, Ruttopuiston Rovasti! Minua on kuitenkin lohduttanut – kristillisen uskon ja ikuisuustoivon lisäksi vähän makaaberi ajatus. Me saamme kaikesta huolimatta elää ainutlaatuista aikaa, jonka veroista ei ole maassamme koettu espanjantaudin ja esiteollisen ajan kulkutautien jälkeen. Ehkä jälkipolvet saavat joskus kokoontua Koronatorille. Se sopisi jatkoksi meidän tuntemillemme Helsingin Ruttopuistolle ja Kolera-altaalle. Se taas merkitsee, että ainakin jotkut lajiitoveteistamme jäävät tästäkin henkiin jatkamaan sukua… ”Jumalan armoa on se, että emme ole kokonaan hävinneet.
Marko: Joo, Ruttopuiston portinpielessä oleva muistotaulu muistutti mua 36 vuoden ajan tuosta v. 1710 koetusta paiseruttoepidemiasta, joka tappoi kaksi kolmasosaa Helsingin asukkaista. Tosin eivät ne ruttoon kuolleitten luut just siinä naurettavan pienellä puistopläntillä sijaitse.
Korona voi muuttaa ajanlaskutapojamme silviisiin, että joskus pohdimme, tapahtuiko jokin tärkeä asia ennen koronakevättä 2020 vaiko sen jälkeen (eKk20 / jKk20).
Itse en mennyt tänään, Kolminaisuudenpäivänä, kirkkoon, sillä vielä päätin karttaa kolmea Koota eli Kirkkoa, Kauppaa ja Kuntosalia.