Viime pyhänä lähdin taas kirkkoon. Tällä kertaa suuntana oli Kulosaaren kotikirkkoni. Oli mukava kulkea muutaman sadan metrin matka viileässä kesäaamussa pienen puiston läpi kirkon kellojen kutsuessa yhteiseen messuun. Kun muut kävelivät kirkon pääovelle, minä kaarroin sakastin ovelle. Sitä kautta pääsee Kulosaareen kirkkoon esteettömästi. Kirkon ulkopuolella ei kyllä ole mitään infoa esteettömästä sisäänkäynnistä, se vaan pitää tietää.
Sakastin ovi oli auki, joten päättelin, että Vuokko-suntio on vuorossa. Avustajani ei tällä kertaa tarvinnut siis pääovelta käydä pyytämässä oven avausta. Irtoluiskien avulla pääsin 1½ askelman nousun sakastiin. Joskus on käynyt mielessä, että noiden askelmien tilalle valetun luiskan teko ei suuri homma olisi.
Sakastin kautta pääsin kirkkosalin etuosaan. Kävin tervehtimässä Jenni-pappiamme, joka oli etuovella vastassa kirkkokansaa. Sen jälkeen parkkeerasin sähköpyörätuolini lähes takariviin, josta mm. pystyin ihailemaan katosta roikkuvaa purjelaivan pienoismallia.
Jenni-pappimme saarna oli jälleen hyvä ja koskettava. Laittoi miettimään omien toimintojeni motiiveja ja armon tarvetta omassa vajavuudessaan. Sellaisten pohdintojen jälkeen oli ravitsevaa päästä ehtoolliselle. Ajoin tuolini kuoriosan rappusten eteen. Täälläkään en pääse, niin kuin en monessa muussakaan Helsingin kirkossa, rappusten takia ehtoollispöydän ääreen. Olen neuvonut Vuokko-suntiolle, kuinka hän voi nostaa minun käteni edessä olevalle pöydälleni. Kun käteni on siinä, niin pystyn omalla kädelläni vastaanottamaan leivän ja viinin. Onneksi se sama ehtoollisen mysteeri toteutui siinä käytävälläkin, kun sain sen vastaanottaa Jenni-papiltamme.
Messun loputtua reittini kulki taas sakastin kautta. Siinä on se etuoikeus, että pääsee pois mennessään tarvittaessa hyvin tuoreeltaan kommentoimaan papille messun tuntoja. Vaihdoimme muutaman sanan ennen kuin luiskien avulla menin ulos.
Nyt oli helppo päästä sisään vieressä olevalle seurakuntakodille kirkkokahville, kun aikaisemmin niin korkea ulkoporras loiveni viime talvena. Sen eteen ajettiin hiekkaa. Yksinkertaisuudessaan oiva helpotus ainakin minulle. Kirkkokahvilla oli tavallista parempi tarjoilu: berliininmunkit, joita kuulemma yhtymä oli saanut lahjoituksena. Oli kiva vaihtaa kuulumisia ja tällä kertaa tutustua uusiin ihmisiinkin.
Koen yhtenä tärkeänä elämäni tukirakenteena, että saan osallistua yhteiseen messuun. Minun kohdallani se edellyttää kirkkorakennuksilta esteettömyyttä, joka ei välttämättä vieläkään ole itsestään selvyys.
—–
Jatkossakin kirjoittelen silloin tällöin pieniä makupaloja siitä, kuinka saavutettavaa kirkkomme sanoma on. Rakenteellisia ja asenteellisia haasteita löytynee…
Tsekkasin oman kotikirkkoni ja sinne pääsee täysin esteettömästi. Se onkin aika uusi; valmistunut 1997, mutta harvinaisen hyvin istuu miljööseen. Ja oikeesti muistankin ainakin kaksi pyörätuolilla kulkevaa on usein messussa. Rollaattorilla kulkevia myös joitakin. Melko sekalainen seurakunta ja hyvä niin.
PS. Paitsi ovi on hirveen raskas ja vedettävä, jopa mullekin tuottaa ajoittain vaikeuksia, että kaiketi joku tarvitaan avaamaan se. Hyvä ois sellainen automaattinen/napilla painettava avaus niinku on monessakin paikassa nykyisin.