Viime pyhänä lähdin taas kirkkoon. Tällä kertaa suuntana oli Kulosaaren kotikirkkoni. Oli mukava kulkea muutaman sadan metrin matka viileässä kesäaamussa pienen puiston läpi kirkon kellojen kutsuessa yhteiseen messuun. Kun muut kävelivät kirkon pääovelle, minä kaarroin sakastin ovelle. Sitä kautta pääsee Kulosaareen kirkkoon esteettömästi. Kirkon ulkopuolella ei kyllä ole mitään infoa esteettömästä sisäänkäynnistä, se vaan pitää tietää.
Sakastin ovi oli auki, joten päättelin, että Vuokko-suntio on vuorossa. Avustajani ei tällä kertaa tarvinnut siis pääovelta käydä pyytämässä oven avausta. Irtoluiskien avulla pääsin 1½ askelman nousun sakastiin. Joskus on käynyt mielessä, että noiden askelmien tilalle valetun luiskan teko ei suuri homma olisi.
Sakastin kautta pääsin kirkkosalin etuosaan. Kävin tervehtimässä Jenni-pappiamme, joka oli etuovella vastassa kirkkokansaa. Sen jälkeen parkkeerasin sähköpyörätuolini lähes takariviin, josta mm. pystyin ihailemaan katosta roikkuvaa purjelaivan pienoismallia.
Jenni-pappimme saarna oli jälleen hyvä ja koskettava. Laittoi miettimään omien toimintojeni motiiveja ja armon tarvetta omassa vajavuudessaan. Sellaisten pohdintojen jälkeen oli ravitsevaa päästä ehtoolliselle. Ajoin tuolini kuoriosan rappusten eteen. Täälläkään en pääse, niin kuin en monessa muussakaan Helsingin kirkossa, rappusten takia ehtoollispöydän ääreen. Olen neuvonut Vuokko-suntiolle, kuinka hän voi nostaa minun käteni edessä olevalle pöydälleni. Kun käteni on siinä, niin pystyn omalla kädelläni vastaanottamaan leivän ja viinin. Onneksi se sama ehtoollisen mysteeri toteutui siinä käytävälläkin, kun sain sen vastaanottaa Jenni-papiltamme.
Messun loputtua reittini kulki taas sakastin kautta. Siinä on se etuoikeus, että pääsee pois mennessään tarvittaessa hyvin tuoreeltaan kommentoimaan papille messun tuntoja. Vaihdoimme muutaman sanan ennen kuin luiskien avulla menin ulos.
Nyt oli helppo päästä sisään vieressä olevalle seurakuntakodille kirkkokahville, kun aikaisemmin niin korkea ulkoporras loiveni viime talvena. Sen eteen ajettiin hiekkaa. Yksinkertaisuudessaan oiva helpotus ainakin minulle. Kirkkokahvilla oli tavallista parempi tarjoilu: berliininmunkit, joita kuulemma yhtymä oli saanut lahjoituksena. Oli kiva vaihtaa kuulumisia ja tällä kertaa tutustua uusiin ihmisiinkin.
Koen yhtenä tärkeänä elämäni tukirakenteena, että saan osallistua yhteiseen messuun. Minun kohdallani se edellyttää kirkkorakennuksilta esteettömyyttä, joka ei välttämättä vieläkään ole itsestään selvyys.
—–
Jatkossakin kirjoittelen silloin tällöin pieniä makupaloja siitä, kuinka saavutettavaa kirkkomme sanoma on. Rakenteellisia ja asenteellisia haasteita löytynee…
Kiitos. Jatkoa odottaen
Nämä Sananlaskujen 4. luvun jakeet lienevät sinulle tuttuja:
11 Minä opetan sinulle viisauden polun,
opastan sinut oikealle tielle.
12 Kun sitä kuljet, et kohtaa esteitä,
ja vaikka juoksisit, et kompastu.
13 Tartu opetukseeni, älä hellitä,
pidä kiinni siitä, se on elämäsi.
Jukka, esteettömiä kirkkomatkoja sinulle jatkossa entistä useammin!
Hyvin samantapaista menoa minun seurakunnassani. Se vaan oli kiinni Museovirastosta, että suostuivatko he kirkkoon rakennettavan ramppia vaikko ei, mutta onneksi Pyhä Henrikin kirkkoherra Trevisini oli taisteleva ja ehkä hänen kanssa jokunen muukin taisteli, että kirkkoon pääsee kaikki halukkaat. Heille kiitokset siitä, että vaikeasti liikuva pääsee itsenäisesti kirkkoon. Tällaista toimintaa pitäisi olla kaikissa seurakunnissa. Varmistaa, ettei mikään estä tulla itsenäisesti sisään silloinkin kun ei ole messuja.
Minä siirryin vanhasta tunnelmallisesta, yli 500 vuotta vanhasta kotikirkostani kappeliin joka on rakennettu esteettömäksi ja jossa messu alkaa klo 12.00 . Sopii hyvin ja sinne on syntynyt pieni ja lämmin yhteisö. Meitä on kaksi, minä manuaalilla ja toinen sähkärillä. Sitä en voi kieltää ettenkö joskus kaipaisi vanhaa kirkkoani ja sen atmosfääriä ja vanhaa kauneutta, mutta liikaa esteitä eikä tilaa p-tuolille. Pääasiahan kuitenkin on että saa kokea kuin ”On riemu kun saan tulle sun Herra temppeliis, sun porteistasi käydä sisälle pyhyyksiis”!
Tervetuloa etelän maisemiin Jukka, toivottavasti kotiudut! Herra siunatkoon ja varjelkoon sinua.
Siis meitä, jotka käytämme pyörillä kulkevaa tuolia! Seurakuntalaisia vähän enemmän !
No huh, museovirastoko kieltää rampin rakentamisen? Ymmärrän, jos se olisi kirkkaankeltainen ja viisi metriä leveä, mutta tavallinen pyörätuoliramppi…
Jukka Sariola
No eipä todella luulis. Enpä ole tullut ajatelleeksi mikä on oman kotikirkkoni tilanne, mutta tsekkaan sen seuraavalla kerralla. Joo, sitä tälleen luulee, että esteettömyysongelmat olisi jo hoidettu sivistysvaltiossa ja kuvailemasi (myös Katjan) totuus havahduttaa.
Näitä esteellisyys ongelmia on paljon. Kokemus, että esim. Etelä-Pohjanmaallla hoidettu paremmin kuin Helsingissä.
HEI! Sinähän oletkin se Jukka Sariola joka on kirjoittanut kirjan ”Hän vahvistaa minun askeleeni! Pidin kirjastasi kovasti ja ostinkin sen itselleni. Oletko kirjoittanut muita kirjoja?
Vuodelta 2002 on Hyväosainen.
Mukavaa, että toinenkin kirjani on löytänyt kiitollisen lukijan.