Viime pyhänä lähdin taas kirkkoon. Tällä kertaa suuntana oli Kulosaaren kotikirkkoni. Oli mukava kulkea muutaman sadan metrin matka viileässä kesäaamussa pienen puiston läpi kirkon kellojen kutsuessa yhteiseen messuun. Kun muut kävelivät kirkon pääovelle, minä kaarroin sakastin ovelle. Sitä kautta pääsee Kulosaareen kirkkoon esteettömästi. Kirkon ulkopuolella ei kyllä ole mitään infoa esteettömästä sisäänkäynnistä, se vaan pitää tietää.
Sakastin ovi oli auki, joten päättelin, että Vuokko-suntio on vuorossa. Avustajani ei tällä kertaa tarvinnut siis pääovelta käydä pyytämässä oven avausta. Irtoluiskien avulla pääsin 1½ askelman nousun sakastiin. Joskus on käynyt mielessä, että noiden askelmien tilalle valetun luiskan teko ei suuri homma olisi.
Sakastin kautta pääsin kirkkosalin etuosaan. Kävin tervehtimässä Jenni-pappiamme, joka oli etuovella vastassa kirkkokansaa. Sen jälkeen parkkeerasin sähköpyörätuolini lähes takariviin, josta mm. pystyin ihailemaan katosta roikkuvaa purjelaivan pienoismallia.
Jenni-pappimme saarna oli jälleen hyvä ja koskettava. Laittoi miettimään omien toimintojeni motiiveja ja armon tarvetta omassa vajavuudessaan. Sellaisten pohdintojen jälkeen oli ravitsevaa päästä ehtoolliselle. Ajoin tuolini kuoriosan rappusten eteen. Täälläkään en pääse, niin kuin en monessa muussakaan Helsingin kirkossa, rappusten takia ehtoollispöydän ääreen. Olen neuvonut Vuokko-suntiolle, kuinka hän voi nostaa minun käteni edessä olevalle pöydälleni. Kun käteni on siinä, niin pystyn omalla kädelläni vastaanottamaan leivän ja viinin. Onneksi se sama ehtoollisen mysteeri toteutui siinä käytävälläkin, kun sain sen vastaanottaa Jenni-papiltamme.
Messun loputtua reittini kulki taas sakastin kautta. Siinä on se etuoikeus, että pääsee pois mennessään tarvittaessa hyvin tuoreeltaan kommentoimaan papille messun tuntoja. Vaihdoimme muutaman sanan ennen kuin luiskien avulla menin ulos.
Nyt oli helppo päästä sisään vieressä olevalle seurakuntakodille kirkkokahville, kun aikaisemmin niin korkea ulkoporras loiveni viime talvena. Sen eteen ajettiin hiekkaa. Yksinkertaisuudessaan oiva helpotus ainakin minulle. Kirkkokahvilla oli tavallista parempi tarjoilu: berliininmunkit, joita kuulemma yhtymä oli saanut lahjoituksena. Oli kiva vaihtaa kuulumisia ja tällä kertaa tutustua uusiin ihmisiinkin.
Koen yhtenä tärkeänä elämäni tukirakenteena, että saan osallistua yhteiseen messuun. Minun kohdallani se edellyttää kirkkorakennuksilta esteettömyyttä, joka ei välttämättä vieläkään ole itsestään selvyys.
—–
Jatkossakin kirjoittelen silloin tällöin pieniä makupaloja siitä, kuinka saavutettavaa kirkkomme sanoma on. Rakenteellisia ja asenteellisia haasteita löytynee…
Mäntysalo, kirkko on Museoviraston määriteltävä suojelukohde. Mutta kirkko on ihmisiä varten, eikä museoitavaksi. Katsoin muutaman päivää sitten konkurssiin hakenneen Detroitin kaupungin rauniotalojen kuvia. Muutama niistä oli kirkko. Jos ei kirkkoja käytetä, ei tarvitse museoidakaan.
Kyllä Helsingissä on joksekin merkitty vammaisille ja huonostikulkeville kulkuväylät. Kävin vakoilemassa pääsemättä sisälle. Vanha kirkko Ruttopuistossa ja Temppeliaukion kirkko on mekitty pyörätuolisymboleilla. Vaan pyörätuolilla liikkuva turisti ei pääse muiden turistien mukana katsomaan kirkkoa vapaasti. Yritin leikkiä valokuvavaa turistia, ja tajusin kulun olevan hankala, ettei pääse turistimaisesti kirkkoon ja kirkosta ulos ilman ”portinvartijan” kutsua. Suomenlinnan kirkkoon en pääse.
Katja: Totta, että Vanhaan kirkkoon ei ihan niin vain pyörätuolilla huristetakaan. Pitää etukäteen soittaa, että suntio tietää tulla avaamaan Lönkanpuoleisen oven. Sitten siinä portaikossa on invahissi.
Kirkon suunnittelijalla C.L. Engelillä oli idea, että kirkon täytyy olla alueensa korkein rakennus. Siinä ympärillä oli kaksikerroksisia puutaloja, joten portailla noustiin komiasti kaiken muun yläpuolelle. Tätä nykyä Vanha kirkko on alueensa matalin rakennus…
Agricolan kirkkoon pääsee luiskien avulla Sepänkadun puolelta. Johanneksessa on pääportaitten oikealla puolella hissi. Tuomiokirkkoon pääsee esteettömästi kryptan kautta hissillä. Sen sijaan Tuomiokirkon kappeliin et pääse muuten kuin kultatuolissa kannettuna.
Suomenlinnan kirkossa on pääportaitten luona liuskat, mutta ilman apua et sisään yksin selviä. Esteettömin kirkkotilamme Tuomiokirkkoseurakunnassa on ehdottomasti Ruoholahden kappeli, joka on samassa korttelissa kuin Ruoholahden metroasema.
Tervetuloa bongailemaan kirkkojamme!
Katja, kyllä minä sinänsä hyväksyn Museoviraston aseman s.e. tosiaan sitä hypoteettista kirkkaankeltaista ramppia ei saa laittaa. Mutta eihän tuo käyttöä saisi rajoittaa; se on eri juttu, jos tervejalkaisten pitää vähän kiertää tällaisten rajoitusten takia.
Museoinnista olen eri mieltä. Kirkot ovat osa historiaamme. Kai (pieni?) osa ateisteista olisi ne valmis vaikka jyräämään, mutta en minä haluaisi tuhottavan edes kaikkia Leninin patsaita entisen NL:n alueelta.
Nähdyistäni mennen vuosien kuvia katedraalista, on kirkko kokenut muutosta jo aika paljon. Harmitta eniten se, että kirkon alttarin alueella olleet kuvat ovat poissa. Se olisi vielä kauninpi niiden kera.
Joo, olisihan se karmea, jos se olisi tehty kultaiseksi. Se olisi jouduttu heti poistaa. Kyllä moneen kirkkoon saisi sitä rakennuksen arkkitehtuuria tukevia luiskia. Ei maailma kaadu siihen, että luiskia tehdään kirkkoon. Tehdäänhän nytkin ympäristöä rumentavia rakennuksia Suomessa, joka tuhoaa maisemallista historiaa.
Se, mitä Museoviraston asemaan tulee, voisivat ottaa vammaisjärjestöön yhteyttä ja tehdä yhteistyötä. Olisihan ilo minunkin nähdä pala historiaa sisältäpäin katsottuna. Kulttuuri kuuluu jokaiselle. Turun linnassa on tehty mahdolliseksi kulkea 3 kerrosta hissilllä, mutta suositeltavaa on pieni tuoli. Uudennäköistä ei tarvitse tehdä, vaan kyllä se voi tehdä vanhattavaksikin.
Ihmisoikeuksia kunniottaen.
Tuo pitää osittain totta. Pääset invahissillä sisään, jos on käytössä manuaalituoli. Sähköpyörätuolia vanha invahissi ei jaksa liikauttaa. Testattu eka kerran 1½ v sitten ja pari kuukautta sitten uudestaan. Ihmeparantumista ei ollut tapahtunut. Asiasta viestitetty yhtymän kiinteistöpäällikölle asti. Periaatteessa myönteinen suhtautuminen, että korjataan. Aikataulu?
Tuossa minun kertomassa unohtui, ettei vammaisten kulkua saanut laittaa menemään etuovesta, vaan takaa kautta, ettei historiallinen arkkitetuudellinen historia tuhoudu. Välillä huvittaa, kun vertaa Amerikan mustien ihmisten 60-lukua. Mutta hyvä näin.
Ehkä alettaisi jo rakentamaan hissittömiä rakennuksia, joka ovat estettömiä. Siinä olisi Suomelle, erikoisuuksia etsivälle haaste. Rakentaa talo, mihin pääsee kaikki, mutta ei ole hissiä.
Jukka. Yritän kysäistä olisiko kirjaasi ”Hyväosainen” kirjastossa. Tiedätkö voisiko olla, mistä sitä saisi jos haluaisi lukea?
Hei Jukka
Esteellisillä alttareilla mm. Ilomantsin kirkossa ja Taulumäen kirkossa tulee mieleeni aina kertomus siitä kuinka Jeesus paransi miehen Betesdan altaalla. Samoin kuin halvaantunut mies joutui odottamaan apua, joudumme mekin odottamaan ehtoollista, jonka minä (entisenä katolilaisena) koen itsensä Kristuksen tarjoamaksi. Olen ottanut tuon pakollisen pysähtymisen omaksi rukoushetkekseni. Tulihan Jeesuskin halvaantuneen miehen luo 38 vuoden jälkeen. Oma odotukseni kestää sentään enimmilläänkin vain joitakin minuutteja. Ja mihinkäs sitä kirkossa kiire olisi?
Tietysti olisi kiva päästä kulkemaan samasta ovesta kuin muut.
Jukka, kiitos hienosta blogistasi. Tervetuloa Espoonlahden kirkkoon, jossa ei ole ainuttakaan rappua tai kynnystä ennen alttaria (ulko-ovien liiketunnistinautomatiikka huolehtii siitä, ettei tarvitse itse edes ovia avata).
Alttarille pääset omaa ramppia pitkin saarnatuolin takaa. Lisäksi vapaaehtoiset kirkkoväärtit pitävät huolta siitä, että saat esteettömään liikkumiseesi tarvittavan avun.