Matti Kassilan vuonna 1960 ohjaama elokuva Komisario Palmun erehdys perustui Mika Waltarin samannimiseen romaaniin vuodelta 1940. Elokuva valittiin 2012 Yleisradion kriitikkokyselyssä kaikkien aikojen parhaaksi suomalaiseksi elokuvaksi. Se sai ylivoimaisesti eniten mainintoja ykkössijoille.
Komisario Frans J. Palmua on toivottu myös teatterin näyttämölle. Tekijänoikeudellisista syistä johtuen toive toteutuu vasta nyt, kun Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä Mikko Kivinen astuu komisario Palmun rooliin. Katsoja pidättelee henkeään, sillä elokuvan Palmu, Joel Rinne, tuntuu ainakin esityksen alussa vaanivan nurkissa. Tai siis katsojan oman pään nurkissa.
Kivinen tekee omista lähtökohdistaan mainion Palmun ja hallitsee läsnäolollaan tilanteita. Kivisen ja Amalia Rygseckiä esittävän Leena Uotilan roolityöt ovat teatteri-Palmun selkäranka. Muut hahmot näyttäytyvät hieman valjumpina, ja hakevat toivon mukaan vielä psykologista rotevoitumistaan ja tarkennuspisteitään.
*
Joel Elstelän käsikirjoittama ja ohjaama esitys (dramaturgina Raila Leppäkoski) on elokuvaa selvemmin niin sanottu suljetun huoneen mysteeri. Tapahtumapaikkoja on vain kaksi, poliisilaitos ja murhatun Bruno Rygseckin (Jari Pehkonen) talo. Näyttämöllä on vanhanaikainen rikostarina, jossa poliisi päättelee rikoksen ja virittelee hieman ansoja todentaakseen hypoteesinsa.
Ainakin minun päässäni kiistelivät elokuva ja teatteriesitys. Ihan hyvällä tavalla näyttämäversio irtautui elokuvasta ja toimi omillaan, vaikka kuuluisat kohtaukset, kuten etsivä Kokin (elokuvan Leo Jokela, teatterin Risto Kaskilahti) lauluesitys ravintolassa ja rouva Alli Rygseckin myrkkykuolema (elokuvan Aino Mantsas, teatterin Aino Seppo) pakottavat katsojan vertailuun. Tosin se on turhaa, sillä kyse on kahdesta eri taidemuodosta ja kahdesta eri aikakaudesta tehdä draamaa.
Komisario palmun erehdys on lopulta kiinnostava ja viihdyttävä esitys. Uskoisin monen katsojan tulevan paikalle vertailemaan elokuvamuistojaan teatterin nykyhetkeen.
*
Lievä vanhanaikaisuus liittyy Waltarin romaaniin, kuvaahan se 30-lukua ja ajan asenteita. Mutta myös teatteriesityksessä on jotain ei-niin- modernia.
Toisaalta, ajattomuus löytyy komisario Palmu toteamuksesta: ”Murha. Murha on kaikista rikoksista lopullisin ja ratkaisevin, sillä sitä ei saa koskaan sovitettua.”
Niinpä. Murha ei vanhene.
Eikä vanhene kokemus komisario Palmustakaan. Nyt siihen tulee uusia vivahteita.
Leena Uotila ja Mikko Kivinen eli Amalia Rygseck ja komisraio Palmu. Kuva: Henrik Schütt
Aamulehden kriitikko ei pitänyt esityksestä lainkaan, haukkuin sen ns. pystyyn; makuasioita. Itseäni Valtarin Palmu-tuotannossakin viehättää loistavan juonenrankentelun ja rikkaiden ihmiskuvien lisäksi hänen esoteeriset vihjeensä. Valtarihan oli mystikko ja muurarillinen symboliikka onkin leffassa vahvasti läsnä mm. Engelin piirtämissä katunäkymissä.
Totta. Kriiitikoilla on oikeus mielipiteeseen, mieluiten perusteltuun sellaiseen. Samasta esityksestä kun voi mainiosti olla eri mieltä.
Ehkä teatteriesityksen ja elokuvan vertailu on luonnollista, mutta kiinnostavaa on myös lukea kirja (uudelleenkin) ja pohtia teatteriesityksen suhdetta siihen.
Päivi: Siinäpä vasta kolmiodraama (kirja, leffa, teatteriesitys). Ja minä kun ajattelin mennä katsomaan tuon esityksen vertailematta mihinkään, siis ikään kuin esityksen itsensä takia.
Muuten luulisin, että kirjan lukija pettyy sekä leffaan että teatteriesitykseen, sillä eiväthän ne millään voi vastata mielikuvia, joita lukija on kaikessa rauhassa saanut itse itselleen luoda…
Hannu, viisas lähtokohta: teos puhukoon puolestaan.
Mutta usein teos viittaa tavalla tai toisella myös sitä edeltäviin taideluomiin eli tyhjiössä ei synny mitään, vaan teos on vuoropuhelussa jo olemassa olevaan. Jos pystyt katsomaan Komisario Palmun erehdyksen ilman, että annat mitenkään kirjan tai elokuvan vaikuttaa kokemukseen, onnittelen 🙂
Olli Seppälä toteaa kyllä viisaasti, että kysymys on eri taidemuodoista. Olen kyllästynyt niihin arvioihin, joissa jonkin elokuvan kohdalla todetaan, että kirja on parempi. Tapanani on ollut nillittää vastaan, että kirjoja verrataan kirjoihin, elokuvia elokuviin. Kirja on tietenkin aina ”parempi”, koska se on kirja.
Ei kirja ole aina parempi kuin muut versiot, mutta tutkijana minua kiinnostaa asettaa kaikki versiot ja alkuteos rinnakkain ja verrata niitä puolilta sun toisilta. Se on kulttuurillista materiaalirikkautta! Saa erilaisia näköaloja…
Palmu romaanit ja leffat ovat täynnä myös Valtarin esoteerista symboliikkaa, minkä varsin terävästi ovat monet havaineetkutenb ao. linkin taka aukeavan sivunkin pitäjät:
Lloistavassa kotimaisessa Mika Waltarin romaaniin perustuvassa leffassa Komisario Palmun erehdys murha tapahtuu syyskuun 23 päivä eli
sen jälkeen yö eli pimeys alkaa olla päivää eli valoa pitempi. Syyspäivän tasaus 23. 9 on kalenterimme 266:s päivä.
Metkaa että luku 266 heprean gematriassa vastaakin ilmaisua בהרוגים ”kaksi murhattua”. No Waltari olikin esoteerikko ja tunsi lukusymboliikan.
Waltari oli siis mystikko. Kellonaika 22.30 tai 1/2 11 ja viereen sijoitettu päiväys 23.9 ei suinkaan ole leffasa kellonajan vieressä erittäin näkyvästi sattumalta. Matti Kassilan poika Taavi Kassila on esoteeriiko. Ja niin on ollut ilmeisesti Mattikin, no on hän voinut saada idean päiväykseen 23.9 myös Matti Raninilta, joka oli vapaamuurari. Palmun erehdyksen kuvassa näkyvä päiväys 23.9 ja kellon aika 22.30 tai 1/11 ovat kuvassa vierekkäin.
Ja ,kellonaika 22.30 voi viitata myös lukuun 223, sillä se viittaa heprean gematriassa sanaan ’murhata’ verbiin kuin luku 266:kin nimittäin verbiin h a r a g. Syyspäivän tasauksen mennessä olleet 266 päivä vastaavat siis sanontaa be haragim eli ’2 murhattua’ ja luku 223 vastaa saman harag verbin muotoa הרגיה eli ’hän murhasi’ ja huomaa että ’hän’ (hee) on tuossa feminiini. (Leffassa murhaaja olikin nainen…) Nerokasta Waltarilta ja Kassilalta ja luultavasti Raninilta.
Päiväys 23.9 on leffassa poliisiaseman toimiston seinällä erittäin suurella, joten sen on tarkoitus selvästi jäädä katsojan mieleen. Filmiä kuvattiin myös talossa Engelinkatu 8. Engel oli vapaamuurari.
http://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.fi/2015/07/narrit-taiteessa-osa-7-ihmeellinen.html