Kunnia on Jumalan juhlapuku
Kun ihminen saa maistaa mainetta ja kunniaa, hän menee yleensä pilalle. Maineen vielä kestää, mutta se kunnia. Viisas osaa käsitellä tilannetta: hän kääntää kunnian pois itsestään ja suuntaa sen hänelle, kenelle se kuuluu. Yleensä jollekin toiselle lähipiirissä tai työtiimissä – ja loppukädessä Jumalalle.
Yksi viidestä reformaation yksin-alkuisesta perusoivalluksesta on soli Deo gloria, yksin Jumalalle kunnia. Jumalan kunnian ylistäminen on uskonnollista, sisäistä suuntautuneisuutta. Kunnia on Jumalan olemuksen esiin kutsumista, kunnia vaatettaa Jumalan juhlapukuun, tekee Jumalasta arvokkaan.
Miksi Jumala haluaa kunniaa ja ylistystä? Ajatus ei kolahda nykyihmiseen, sillä se kuulostaa menneiden vuosisatojen touhulta ja alamaisuuden korostukselta. Tosin sopii itse kunkin miettiä nykyistä fanitus- ja idoli-
kulttuuria. Popparia palvotaan kuin puujumalaa.
Jouluevankeliumissa enkelit ylistävät sanoen: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa…”
*
Kotimaa julkaisee viikoittain yhden teesin reformaation merkkivuoden innostamana (5.11.2017 saakka). – Teesien kirjoittaja/kokoaja on Olli Seppälä. – Keskustelu sallittua, jopa toivottavaa.
Taiteilija Lennart Segerstråle kuuluu niihin, jotka ovat ymmärtäneet tämän teesin ajatuksen taiteessaan. Hän on signeerannut Rovaniemen kirkon Elämän lähde -alttarimaalauksensa kirjaimin SDG.
Niin hullulta kuin se kuullostaakin niin kykymme ihannoida idooleja on sukua Jumalalle kunnian antamiselle.
Avainsana on kyky. Inspiroiva idooli voi aivan oikein antaa uskonnollisen tunteen ja elämyksen. Jotta kunnian antaminen Jumalalle todellisena sydämmen asenteena olisi mahdollista niin tulisi olla jonkinlainen Jumalakokemus.
Vain rituaalinen kunnioittaminen ilman selvää kokemusta voi toisaalta olla kilvoittelijan suuria uskon elämän vaikeuksia. Kilvoittelija elää epävarmuudessa suhteessa Jumalaan, toivoen että ratkaiseva kokemus jonakin päivänä poistaisi epäilyksen, jotta Paavalin tapaan, jaksaisi odottaa sitä päivää kun näemme totuuden kasvoista kasvoihin.
Oivallinen muistutus meille kaikille tuo periaate ”soli Deo gloria” eli ”Jumalalle kunnia”.
Raamatussa on vain yksi täydellinen esimerkki tuon kunnian täydellisestä antamisesta Jumalalle. Ja se tulee hyvin ajankohtaiselta persoonalta, Jeesukselta Kristukselta.
Johanneksen viidennessä luvussa juutalaiset pahanilkisyydessään alkoivat syyttää Jeesuksen tekevän ”itsestään Jumalan vertaisen”.(Jae 18) Jeesus osoitti ”soli Deo gloria”-periaatetta toteamalla ”Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän.”(Jae19)
Myös maan päällä tekemiensä ihmeiden yhteydessä Kristus muisti aina, että ”soli Deo gloria”. Ennen Lasaruksen herättämistä kuolleista, Vapahtajamme sanoi: ”Ei tämä tauti ole kuolemaksi vaan Jumalan kunniaksi: se tuo julki Jumalan Pojan kirkkauden.”(Joh5:4)
Ja kun Raamattu kertoo ihmeistä hiukan laajemmin, Jeesus oli selvästi onnistunut suuntaamaan kunnian itsensä ohi oikeaan osoitteeseen: ”Ihmiset hämmästyivät nähdessään, kuinka mykät puhuivat, raajarikot tervehtyivät, rammat kävelivät ja sokeat näkivät, ja he ylistivät Israelin Jumalaa.”(Mat15:31)
No, me emme tietenkään onnistu asettamaan kulkuamme Jeesuksen täydellisiin askelmerkkeihin. Mutta älkäämme masentuko. Lohdutuksena olkoon se, minkä Raamattu kertoo Heprealaiskirjeessä seuraavasti: ”Näin hän on kertakaikkisesti täyttänyt tehtävänsä, astunut sisään kaikkeinpyhimpään ja hankkinut meille ikiajoiksi lunastuksen.”(Hepr9:12) Ja siihenkin sitten sopii tuo johtolauseemme: ”soli Deo gloria”.
Markku Hirn :”Niin hullulta kuin se kuullostaakin niin kykymme ihannoida idooleja on sukua Jumalalle kunnian antamiselle. ”
Ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, tuo kritiikitön kykymme ihannoida ulkoisen maailman idoleja yli kaiken, on seurausta ns. syntiinlankeemuksesta.
Napakymppi Tuula.