Ensimmäinen käsky katsoo ihmistä sisäänpäin, sydämeen ja sen valtaistuimeen. Toinen käsky keskittyy ihmisen turpavärkkiin ja sen antimiin. Sydämen kyllyydestä suu puhuu, sanotaan. Mitä suusta ulos tulee, se taivaassa muistiin merkitään. Niin ainakin väitetään, kun halutaan vetää normit tiukalle ja moraali tappiinsa.
Jumala, sydämen valtaistuimen valtias, ei ole mikä tahansa maskotti tai keppihevonen. Jumalasta ei voi puhua kuin tiskirätistä. Jumalasta riittää lässytystä aamusta iltaan ja vielä läpi yön. Jumala sitä, Jumala tätä. Katkeamaton pulputus sydämen pohjamudista ja suun onkaloista täyttää kristillisten piirien ahtauden ja katedraalien ylvään korkeuden. Oi aikoja, oi tapoja!
Toinen käsky on hyvä. Se on ehkä käskyistä parhain, sillä se käskee pitämään teologista suuta soukemalla. Ei pidä jumalisoida kaikkea ja vetäytyä Jumalan selän taakse piiloon vastuutaan maailmasta. Jumalasta ei pidä puhua liian yleviä, mutta ei liioin alevia. Höpötystä itsestään Herra kaihtaa ja kauhistuu!
*
Kotimaa julkaisee viikoittain yhden teesin reformaation merkkivuoden innostamana (5.11.2017 saakka). – Teesien kirjoittaja/kokoaja on Olli Seppälä. – Keskustelu sallittua, jopa toivottavaa.
Miksi tämä profaani kielenkäyttö? Luuleeko kirjoittaja että sanoma menee paremmin perille tällaisella kielellä kun käskyistä on puhe.
Ensinmäinen ja toinen käsky ovat aivan perustavaa laatua olevia käskyjä jumaluuden kunnioittamisessa. Paraaneeko kunnioitus profaanista kielestä.
Tämä valheellista kansanomaisuutta. Kun pappi puhuu käskyistä pappina niin hänen on olemuksellaan ja kielellään heijastettava teksitin pyhyyttä.
Papille on ansa ajatella että pukeutumisellaan, kielenkäytöllään ja käyttäytymisellään yrittää olla lähempänä kansaa ja toivoa että saisi sellaisen tunnustuksen että : ”Sehän on hieno pappi , ei yhtään yrittänyt olla erikoinen vaan ihan kuin yksi meistä”.
Pappi ei pappina ole ”yksi meistä”. Hänellä on tehtävä joka erottaa hänet ”meistä”. Se on viran hinta, olla sivullinen tehtävänsä takia.
Tulee jo vähän toistoa, mutta Olli Seppälä pitää esillä Augustinuksen alkamaa käskyjen järjestelyä ja yhden käskyn poistamista. Se ei ole korostamisen syy, vaikka Luther edustaakin opetuksellista jatkumoa Augustinuksen tottelemattomuudelle.
Se mitä alatyyliin tulee, niin se on hyvä ”kaveri” edellämainitun harhan siedättämiselle. On niin mukava lukea puhetta ”paskasta”, liittyy se aiheeseen tai aineeseen.
Jumala on myös pyhä, mikä pitäisi pitää mielessä paitsi Isästä, myös Pojasta puhuttaessa. Kauheaa Jesse siellä ja täällä-lätinä.
K-M: ”Jumala on myös pyhä, mikä pitäisi pitää mielessä paitsi Isästä, myös Pojasta puhuttaessa. ”
Kuka tai mikä tässä maailmassa määrittelee ja millä kompetenssilla sen, mikä on ”pyhä” tai ”pyhää”?
Ihmiset voivat pitää pyhinä mitä erilaisimpia asioita, mutta kysymys on kuitenkin aina vain ja ainoastaan uskoon perustuvista, usein hyvinkin paljon toisistaan poikkeavista käsityksistä siitä mikä on pyhää, vai onko mikään ja jos on niin millä perusteella.
Ehkä on pyhyyden tunteesta tai tuntemisesta kyse. Olisiko verrannollista vaikkapa sähköallergia? Jollekkin se on todellisuutta, mutta siitä huolimatta toinen voi väittää, ettei sellaista voi olla olemassakaan. Samaa voidaan sanoa sisäilmaongelmasta. Jollekkin se on ongelma, mutta kaikille ei. Kumpi on oikeassa.
Lauri
Juu, olen kanssasi samaa mieltä. En yritä, enkä ole yrittänyt väittää, että ihmiset eivät tuntisi jotain asiaa tai olentoa ”pyhäksi”. Kysyin vain, että: Kuka tai mikä tässä maailmassa määrittelee ja millä kompetenssilla sen, mikä on “pyhä” tai “pyhää”?
Kari-Matti väitti tarkoittaen mitä ilmeisemmin kristinuskon Jumaalaa, että: ”Jumala on myös pyhä, mikä pitäisi pitää mielessä paitsi Isästä, myös Pojasta puhuttaessa. Kauheaa Jesse siellä ja täällä-lätinä.”
Tuo väite on mielestäni melkomoista yleistystä maailmassa vallitsevaksi olotilaksi, koska jonkin asian ”pyhäksi” tunteminen on mielestäni varsin subjektiivinen asia, kuten sinäkin edellä esitit.
Filosofi William James määritteli teoksessaan Uskonnollinen kokemus (1902), että pyhyyden olemukseen liittyvät ainakin seuraavat, ihmisen subjektiivisesti kokemat tunnusmerkit:
– Tunne avarammasta elämästä ja varmuus ideaalisen voiman olemassaolosta.
– Tunne ihanteellisen voiman lempeästä vaikutuksesta elämään.
– Ääretön haltioitunut vapauden tunne.
– Tunnekeskuksen siirtyminen rakastavan ja sopusointuisen kiintymyksen suuntaan.