Olen miettinyt sen sellaisia, että ehkäpä suurin osa teologisiin kädenvääntöihin heittäytyvistä ihmisistä asettuu mieluummin janalle kuin lokeroihin. Itsekin taivun käyttämään usein itsestäni nimitystä ”liberaaliteologi”, vaikka en minä monissa asioissa mitenkään erityisen liberaali ole. Olen vain ajatellut, että se stereotypisoi ihmisille hyvin sen, että ilmoittaudun historialliskriittisen raamatuntutkimuksen metodin kannattajaksi eikä minulla ole ongelmia naispappeuden tai muun etelän valopäiden aikaansaannosten kanssa. Sanon monesti itseäni myös ”naispapiksi”, vaikka on vain ”pappeutta”, mutta mielestäni termi ”naispappi” jotenkin ymmärrettävästi määrittelee sen asian, että olen nainen ja pappi ja kannan harteillani vuoden 1986 kirkolliskokouksen päätöstä ponsineen päivineen sekä mielenpahoituksineen.
Siihen janalle olen miettinyt kaksi eri ääripäätä, sillä janassa on vain kaksi päätä. Janan ehdoton valttikortti ei olekaan päiden määrä, vaan se, että siihen voi vetää ruksin, kumpaa päätä lähempänä kokee olevansa.
Toisessa ääripäässä voisivat olla sellaiset ihmiset, joille syyllisyys on ollut tavalla tai toisella kahlitseva asia elämässä. Siellä voisi olla paljon tunnollisia ja kilttejä ihmisiä, jotka yrittävät elää elämänprojektinsa kympin arvoisesti niin, että viimeisellä veräjällä Pietari palkitsee heidät hymypoika/tyttöpatsaalla. He yrittävät parhaansa mukaan ottaa huomioon kaikki ihmiset ja hukkaavat siinä samalla itsensä. Elämä on näyttäytynyt monenlaisina rajoituksina ja esteinä, sillä Raamattu ja lähimmäiset asettavat melkoisen miinakentän kympin tytölle ja pojalle. Kun sitten tunnollisuuden perikuva saa jonkinmoisen armonvilahduksen, se näyttäytyy hänelle ehkä rajoitusten poistumisena. Mahdollisuutena elää elämäänsä hajalla ja epäonnistuneena. Se on vapauden luksusta, johon ei enää mikään eikä kukaan voi tulla vetämään rajoja. Hän tarvitsee vapautta, sillä rajat kahlitsevat hänet ikuiseen syyllisyydentuntoon ilman toivoa armahduksesta. Hänen rakkain raamatunkohtansa voisi olla ”Vapauteen Kristus meidät vapautti” tai ”Pelkoa ei rakkaudessa ole”. Hänelle Raamattu on kirja, jonka sanoma avautuu vain vapaudesta käsin. Hän on liberaali, sillä latinan sana ’liber’ merkitsee ’vapaa’.
Toisessa ääripäässä voisi olla sellainen kansalainen, jonka elämä on ollut jollakin tavalla rajatonta. Joko niin, että hän on elänyt itse rajattomasti tai hän on kasvanut sellaiseen ymmärrykseen, että maailma on täysin rajaton ellei joku aseta rajoja. Rajattomuus on merkinnyt hänelle jollakin tavalla sellaista maaperää, joka ei ole ollut jalkojen alla kovin vakaa. Hän on myös saattanut elää täydellisen rajatonta elämää esimerkiksi päihteiden suhteen tai asettunut lain asettamien rajoitusten ulkopuolelle. Ei välttämättä kuitenkaan, hän voi olla myös raivoraitis ja lainkuuliainen. Rajojen ulkopuolella on siis olemassa tietty kaoottinen rajattomuus, relativismi, joka kahlitsee ihmisen kävelemään hetteisellä elämän suollaan kohti kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Hänelle armo on merkinnyt sitä, että on olemassa ikuisia totuuksia, jotka eivät muutu, vaikka kaikki muu ympärillä muuttuisi. Hän tarvitsee struktuureja ja ikuisia totuuksia, sillä ne jäsentävät kaoottisen maailman sopusointuiseksi. Rajat luovat turvallisuudentunnetta ja lujan pohjan, jonka päällä on hyvä kävellä. Hän ei voi ymmärtää, miksi joku toinen haluaisi kipata vanhat hyvät jutut laidan ylitse, ja suunnistaa määrätietoisesti kohti suota. Hän on konservatiivi, sillä ’conservare’ merkitsee ’säilyttää’.
Sinne janalle sitten voi laittaa ruksia siihen kohtaan, mihin ajattelee oman psyykensä rakenteen mukavasti solahtavan. Tarvitsenko vapautta vai tarvitsenko rajoja? Tarvitsenko uudistusta vai tarvitsenko säilyttämistä? Mita haluan säilyttää, mitä uudistaa?
Voi olla, että tämä ajatus ei pidä ollenkaan paikkaansa ja aivan ehdottomasti se varmastikin tarvitsee jatkojalostusta. Minulle itselleni kuitenkin se on avannut sellaisen ymmärryksen näkökulman, että toiselle osapuolelle voi olla psyykkisesti piinaavaa se, miten minä rusikoin uskomme perusasioita ja aivan kuin piruuttani kärrään kottikärrykaupalla kaaosta hänen maailmaansa. Ja toivoisin, että hän voisi nähdä, että minulle on psyykkisesti piinaavaa se, että minut yritetään kahlita sellaisiin rakenteisiin, joista juuri usko on minut vapauttanut.
Minusta ei edes sellaista, joka ei oman uskon mukaisesti asioita ymmärrä, pidä mennä keskustelussa käsittelemään natsivertauksin.
Raamattu normien normina on sekin asia, joka näyttäytyy kristityille eri tavalla. Konservatiivisempi lukee sieltä enemmän käytännön elämän ohjeita kuin liberaalimpi. Liberaalimpi etsii sieltä ydinsanomaa ja ymmärtää monet käytännön ohjeistukset kontekstisidonnaisina asioina. Konservatiivisempi ei välttämättä hyväksy historialliskriittistä raamatuntutkimuksen metodia tai ei ole siihen lainkaan edes tutustunut, liberaalimmalle se on lähtökohta, joka avaa ymmärrystä Raamattuun vallankumouksellisella tavalla (usein jopa siinäkin tapauksessa, vaikkei hän edes tietäisi mikä se on). Juuri ymmärrys Raamatusta on avain konservatiivisten ja liberaalien sovittamattomille ristiriidoille. Molemmat käyttävät Raamattua perusteluissaan, mutta täysin eri näkökulmista. Monet väittelyt voitaisiin käydä vain lätkimällä raamatunjakeita vuorotellen pöytään eikä yhteistä ymmärrystä tulisi siltikään koskaan. Sillä tavalla normien normi eli Raamattu aina myös kätkee jotakin ihmiseltä, vaikka samalla myös paljastaa Jumalan suuruuden.
Jos sanotaan, että uskonratkaisu on Jumalan työtä, voin jollakin tavalla yhtyä ajatukseen. On kuitenkin olemassa myös kasvukristillisyyttä, jossa ei tapahdu suuria elämänmuutoksia tai käännöksiä, vaan ihminen on kasvanut uskoonsa. Molemmille tavoille on esimerkkejä Raamatussa. Monesti muuten konservatiivien ja liberaalien taustat ovat tässäkin erilaiset: Usein konservatiivisemmat edustavat ratkaisukristillisyyttä ja ovat ehkä itsekin kokeneet merkittävän uskoontulemisen kokemuksen. Liberaalit usein ovat kasvaneet uskoonsa hitaasti eikä heillä välttämättä ole merkittäviä kääntymyskokemuksia. Nämä tietysti ovat yleistyksiä, eivätkä pidä välttämättä paikkaansa.
Helena Paalanne, kuinka evankeliumit tulee ottaa, eikö lapsenkaltaisesti uskoa ne?? Kun Jeesus Sanoo ettette voi löytää viinirypäleitä orjantappuroista niin uskotko sen?? Entä kun Jeesus samassa yhteydessä Sanoo ettette huonoa hedelmää tuottavalta opettajalta voi löytää mitään hyvää vaan häntä tulee kavahtaa niin uskotko myös tämän, lapsi uskoo??
Edelleen kehotan lukemaan Lutherin pimeistä teoista kuten esim ns ”uudestikastajia” kohtaan ja miettimään voiko häneltä löytää mitään hyvää?? Kuinka toimii lapsenkaltainen uskossa??
Viinirypäle ja orjantappura ovat kaksi erilajista kasvia, että uskon kyllä ettei orjantappuroista löydy viinirypäleitä. Sen sijaan en pelkää tai kavahda opettajia, jotka ovat minusta huonoja. Olen sentyyppinen ihminen, että totean hänen opetuksensa olevan huonoa ja jatkan matkaa.
Mitä tulee Lutheriin, niin Lutherilla on hyviä juttuja ja huonoja juttuja. Niin kuin suurimmalla osalla meistä. Minä olen luterilainen siitä syystä, että hänen perusajatuksensa uskonvanhurskaudesta on minusta vertaansa vailla. Pidän myös siitä, että protestanttiseen kirkkoon on sisäänrakennettuna jatkuvan uudistumisen ja keskustelun kulttuuri sekä suuri vapaus olla asioista omaa mieltään.
Ymmärrämme lapsenkaltaisuuden todella eri tavalla. Minusta lapsenkaltaisuuteen liittyy hyväntahtoinen naiivius ja ei-tietämisen eetos, pyhä huolettomuus ja luottamus siihen, että asiat ovat Jumalan käsissä.
Saan vaikutelman, että sinun näkemyksesi lapsenkaltaisuudesta on jotenkin sellainen, että pitäisi olla mustavalkoinen kuin lapsi. Että asiat ovat vain hyviä tai pahoja, mutta ei mitään siltä väliltä. Tai että sinun maailmassasi ihmiset lankeavat kahteen koriin, joko hyviin tai pahoihin riippuen siitä, millainen heidän uskonsa on. En ajattele ollenkaan noin, sillä minusta tuo on hyvin armoton ajatusmaailma. Minusta noissa asioissa kristityn kuuluu kasvaa aikuisuuteen ja ymmärtää, että meissä jokaisessa on hyvyyttä ja pahuutta, ja että meistä jokainen tarvitsee armoa.
Tuntuu siltä, että nuo sanat natsiretoriikka, natsikortti tms. ovat vain tapa siirtää vaikea fakta prosessoimatta syrjään. Natseilla tässä ei sinänsä ole kauheasti tekemistä, vaan tietyllä kirkkohistoriallisella hetkellä 1920-30-lukujen aikana. Kuten jo aikaisemmin sanoin, eivät kaikki uudistusmieliset Saksalaiset kristityt olleet natseja.
Hiukan samaa tapahtui Venäjän ortodoksisen kirkon historiassa ajalla jälkeen lokakuun vallankumouksen. Kirkon oli muutettava sanomansa edistyksmielisemmäksi ajan hengen mukaan, ei kirkon omien opintotuuksien mukaan. Kirkosta tuli suoraan Politbyroon politiikan käsivarsi. Onhan se selvää että kirkko joutui luopumaan omista periaatteistaan. Jotenkin vikisten meidänkin kirkkoamme nyt viedään.
Kasvatuskristilliisyys ei minun ymmärtääkseni ole poikkeava ns. ratkaisukristillisyydestä.
Myös kasvatuksen tuloksena uskoon tullut on tehnyt elämässään sen ratkaisun, josta Apologia Augustanaakin referenssinä käyttäen puhuin.
Kaikki ovat tehneet ns. ison parannuksen, jos sallitaan tuon rukoilevaisten tunteman termin käyttö tässä.
Pitäisikö nyt Arin esimerkiin mukaan tuomita kaikki vapaiden suuntien uskovat sen perusteella, että johtavaa 2-3 uudestikastjaa tuomittiin lukuisista murhista ja raiskauksista kuolemaan Saksassa?
Helena Paalanne, onko sillä merkitystä mitä minä tai sinä ajatellaan sen rinnalla mitä Jeesus opettaa??
Kun Jeesus Sanoo ettei jostain voi löytää hyvää niin kuka on se joka sanoo uskovansa ja seuraavansa Jeesusta ja päänänsä olevan Jeesus jos ei tee mitä Jeesus Sanoo??? Eikö tällainen ihminen ylennä itsensä Jeesuksen yläpuolelle ja yritä omalla järjellä erotella hyvää ja huonoa sieltä mistä Jeesus kieltää?? Jeesus opetti kuuliaisuuden merkityksen ja todella uskova on kuuliainen Jeesukselle Pyhässä hengessä.
jorma ojala, en minä siltikään ymmärrä tuota vertausta, vaikka yrittäisin prosessoidakin. Minusta meidän kirkkomme tämän päivän tilanne ei ole millään tavoin analoginen sodanaikaisten (tai -jälkeisten) totalitaaristen valtioiden valtiokirkkojen kanssa. Ennemminkin näen protestanttisen kirkon olevan sisäsyntyisesti kykeneväksi uudistumaan uusissa oloissa. Protestanttisessa kirkossa on dynamiikkaa, jonka voi nähdä myös positiivisena voimana suhteessa vaikkapa vanhojen kirkkojen staattiseen uskontulkintaan. Koko protestanttista kirkkoa ei olisi olemassakaan jos ei yksi henkilö olisi päättänyt ryhtyä kirkkoa reformoimaan.
Minun ymmärrykseni mukaan kasvukristillisyys ja ratkaisukristillisyys ainakin puheessa käsitteinä poikkeavat toisistaan. Ratkaisukristillisyyden korostus on kertaluontoinen kääntyminen, kasvukristillisyyden korostus on hidas ja joskus suorastaan näkymätön kasvu. Mutta ehkä sitä voi jollain logiikalla pitää ratkaisuna, että antaa itsensä kasvaa kristillisyydessä.
Ari Pasanen, on sillä ihan hirveän paljon merkitystä mitä sinä tai minä ajatellaan, koska koko Jeesuksen opetus suodattuu sen läpi. Omalla järjenkäytöllä on tässä maailmassa hirmu iso merkitys varsinkin niissä asioissa, joista Jeesus ei kuulopuheiden mukaan ole sanonut mitään. Kyllä se järkikin on ihan Luojan luoma vekotin ihmisen päässä. Mutta tarkemmin minun on tuohon vaikea ottaa kantaa, kun en nyt ihan ole perillä, mihin Jeesuksen sanomiseen tässä viittaat. Joka tapauksessa olen taipuvainen veikkaamaan, että aika harva meistä tekee niin kuin Jeesus sanoo. Ainakaan koko ajan. Siksihän on olemassa armo. Kuulisinpa kernaasti mitä se sinulle merkitsee, että Jumalan armo on rajaton
Moderni ihminen ei tietysti voi sulkea silmiään historiallis-kriittiseltä raamatuntutkimukselta. Tulisi kuitenkin muistaa, että usko ensisijaisesti on kaikkea muuta kuin mullan tai hiekan kaivamista erämaassa. Kiergegaard puhui ”hypystä”, joka tässä suhteessa on tehtävä, ponnistusalustana ”tosiasiat.”
Omalla kohdallani on kyse ennen muuta kasvukristillisyydestä, tosin pahoin pelkään, että konservatiivisempaan suuntaan. Ajankohtaisiin kysymyksiin argumenttejä etsittäessä tulisi itsestäänselvän Raamatun ohella myös kuunnella kirkon pitkää historiaa.
Helena Paalanne:
Otetaan ensinnäkin maailman puolelta armo eli vaikka murhaaja on kuolemaan tuomittu niin presidentti voi hänet armahtaa eli poistaa tämän kuoleman tuomion ja näin murhaaja on vapaa.
Mitä Jumalan edessä on jokaisen ihmisen tilanne, kuolemaan tuomittu, siis kenkään ei ole toista parempi tai huonompi. Nyt Jumala tahtoo armahtaa tästä kuoleman tuomiosta ihmiset kun he nöyrtyvät ja tekevät parannuksen, siis kääntyvät pois pahoilta teiltään, tämä on tietoinen teko KUN Jumala kutsuu, siis voima tähän parannukseen tulee Jumalalta kun Pyhä Henki näyttää synnin elämässämme, siis konkreettinen synti josta Jumala tahtoo ihmisen tekevän parannuksen, armo tulee nöyrille jotka tekevät Jumalan kutsuessa parannuksen. Tämä koskee kaikkia ihmisiä, ei juutalaisilla ole mitään hyötyä ympärileikkauksesta eikä pakanoilla sen vertaa mistään muusta. Kun nyt on tehnyt parannuksen ja uskonut evankeliumin tulee ihmisen ottaa kaste että vanha ihminen haudataan ja uusi luomus tulee tilalle ja saa Pyhän Hengen, Jumalan voiman elää Jumalan tahdossa, siis todellisen voiman, valehtelisin jos sanoisin ettei minulla ole joka hetki voimaa elää Jumalan tahdossa, se että elänkö on eri asia, mutta voima on niillä joilla on Pyhä Henki.
>>>Minusta meidän kirkkomme tämän päivän tilanne ei ole millään tavoin analoginen sodanaikaisten (tai -jälkeisten) totalitaaristen valtioiden valtiokirkkojen kanssa.>>>> H.P.
Nooh! En minä sellaista ole väittänytkään! Mutta analogia on silti selvä.
Miten muuten sinä ymmärrät käskyn ”koetella henget, ovatko ne Jumalasta….”
>>>Mutta ehkä sitä voi jollain logiikalla pitää ratkaisuna, että antaa itsensä kasvaa kristillisyydessä.>>>
En minä tällaista logiikkaa ole tarkoittanut!
Ei riitä se, että eletään kristillisessä kulttuurissa, uskovan perheen ja yhteisön keskellä.
Jokaisen on jossain vaiheessa tehtävä oma valinta. Usko muuttuu myötäjuoksemisesta
todelliseksi ja omakohtaiseksi. Se edellyttää ratkaisua. On koettava mitä parannus ja sovitus omalle kohdalle merkitsevät.
Koko protestanttista kirkkoa ei olisi olemassakaan jos ei yksi henkilö olisi päättänyt ryhtyä kirkkoa reformoimaan>>>>
Aivan, mutta Jumalan sanan pohjalta, mitä nyt ei tehdä..
Kuka uskaltaa sanoa ääneen olevansa karismaatikko tai helluntailainen ja täynnä Pyhää Henkeä, jossakin yleisötilaisuudessa tai työpaikalla. Eiköhän ne niitä toitota omissa rytmiryhmissään, kun harrastavat hengellistä vapaa-aikanaan. Kun on hengellisen työn tekijä, voi olla vapaasti kaikkea sitä, mitä maallikko ei voi ja monesti lähdetään seikkailemaan ulkomaille asti, että voidaan toteuttaa itseään ilman paineita stressivapaasti. Mennään Israeliin evankelioimaan, kun ei kotimaassa uskalla tai halua. Siellä voi töräyttää ihan kenelle vain joka vastaan tulee, että ” Jeesus on kuollut sinunkin syntiesi tähden” ja ” usko Jeesukseen niin pelastut” ja sitten: ”lue syntisen rukous”. Sitten voi uskoa, että sielu vilahti taivaaseen ja jeesuskiittää. Elämä on joillekin oikeasti tällaista.