On kummallista huomata, mitkä aiheet herättävät tunteenomaisia läikähdyksiä. Nostalgisia hetkiä herätti tällä kertaa tampereenkiälisen Lätsä – sarjakuvan lukeminen. Siinä Orvokki (Floora uudelleen nimettynä tamperelaisemmaksi) ilmoittaa mielipiteensä jalkapallopelin erotuomarista: ”Iriootti tuake” ja lähtee pois kantabaarin tiskiltä ilmoittaen ”meilloli semeet täällä, mutta tairan luistaa ny”.
Muistelisin, että tuo ’semeet’ – sana oli vähän vanhempaa kielikerrostumaa mutta tuttu se on. En ehkä itse koskaan ehdottanut kellekään ’tehrääks semeet’, mutta olisin ymmärtänyt sen merkityksen: sovitaan missä ja milloin tavataan.
Kotimaa24:ssä keskustellaan tällä hetkellä Johanna Korhosen joulutervehdyksestä ja herätysliikkeiden suhteesta eettisiin kysymyksiin. Korhosen joulutervehdys ei sisältänytkään totuttuja seimiä, paimenia, tähtiä ja tietäjiä, vaan inhorealistisen analyysin kirkon historiasta. Kirkon syntejä muistelemallaniko sydämeeni joulun teen?
Kielipeli on tärkeää ja liittyy myös tuohon herätysliiketeemaan. Lestadiolaisilla pitää olla uskomassa ja kysyä, saanko minäkin Jeesuksen nimessä ja veressä. Körttiläisillä pitää olla aralla tunnolla pienellä paikalla kyselemässä ja etsimässä. Ja voi sitä evankelista, joka Taivaanisän unohtaa. Karismaatikoilla pitää olla Henki mukana. Ja tietenkin tietyissä piireissä saa hengellisiä plussapisteitä morkkaamalla Irja Askolaa tai Kari Mäkistä pajatson tyhjentävää Heikki Räisästä unohtamatta.
Minun on vaikea uskoa, että sanankäytön ammattilainen Johanna Korhonen olisi tietämättään erehtynyt luodessaan hiippakuntatervehdystä. Minun on myös vaikea uskoa, että Jeesuksen syntymä olisi niin vähämerkityksinen asia kristikunnalle, että kysymykset parisuhteista tai adoptio-oikeuksista olisivat sitä tärkeämpiä mainittaviksi.
Tietenkin myös hengellinen syljeneritys on ärsyttävää. Ne iankaikkiset rauhantoivottelut, jouluvalmistelujen hehkuttaminen ja pappien valitukset joulukiireistä on jo kuultu niin moneen kertaan. Monena jouluna olen todennut pettyneeni molempien suuntien yrityksessä: en ole saanut aikaiseksi sitä perhettä, joka toisiaan rakastaen kokoontuisi notkuvan herkkupöydän ääreen viettämään ehdottoman perinteisiä menoja mutta en ole myöskään onnistunut yksin kuuntelemaan jouluyön hiljaisuutta niin, että syvä rauha hiipisi sisimpään ja on kuin oisin osa suurta kaikkeutta.
Haluaisin vahvistusta uskoon sellaiseen Joulun Lapseen, joka on enemmän kuin Katriina-järjestelmät ja Iit@-palvelimet. Enemmän kuin Lähetyshiippakunta ja Aholansaari. Että joskus olisi muutakin kuin rovastikuntauudistus ja eroakirkosta.fi – tilastot. Että puhuttaisiin oikeasti elämää suuremmasta eikä jäätäisi niihin kuuluisiin lillukanvarsiin.
Kristinusko on tässäkin paradoksien uskonto. Se perustuu köyhän äidin kyseenalaisissa oloissa synnyttämään lapseen, jonka isäkin herättää kiistelyä vuosituhansien ajaksi. Lapseen, jonka elämäntaival alkaa valtaapitävien julmien toimien vuoksi pakolaisena. Silloin Kristuksen kirkolla oli todella vähän valtaa. Voimaa ja valtaa vailla on kehto laupeuden, lauletaan virressäkin.
Silti jollain tavalla on ilmeisesti siinä samassa kehdossa, seimessä, Kaikkivaltias. Jotain, joka on suurempaa kuin uskomme tai ateismimme, puhumattakaan niiden rajalinjasta sisällämme. Vaikka hän ei kaikille puhuisikaan kuuskytluvun tamperetta, jollain tavalla soisi hänen tekevänsä semeet ihmisen kanssa. Voisiko se kohtaaminen johtaa katseen kohottamiseen sekä kauas että lähelle, pois näistä poliittisväritteisistä keskimatkan ohjuksista, jotka lisäävät vain haavoja ihmisen sisälle? Juhlittaisiinko oikeasti Vapahtajaa, ei sitojaa eikä kuormien sälyttäjää?
Elias: Korhosen ADVENTTItervehdys oli tarkoitettu kovakorvaisille ja huonokuuloisille (korho tarkoittaa huonokuuloista) ihmisille opiksi ja ojennukseksi.
Minä en ottanut tervehdystä vastaan. Mieluummin vedin herneen nenääni.
Piispa Askola vähän paikkasi tilannetta omalla maailmoja syleilevällä videoblogijoulutervehdyksellään.
Saarnojen ja juttujen vilpittömyys, teeskentelemättömyys ja tekopyhyyttömyys puhuttelee ja lämmittää mieltäni eniten. Kuten esim. Johanna Korhosen ja Juhani Huttusen adventtisaarnat ja tämä Elias Tannin blogikirjoitus. Kiitän, ihan vilpittömästi!
”Suuri taideteos ei ’tunnelmoi’ – se repii kappaleiksi ”
(Elmer Diktonius)
http://www.kirkkojakaupunki.fi/artikkelit/punkkarin-kotiinpaluu
Tämän palstan taso nousee kohisten! Eipä ole Tulenkantaja Elmer Diktoniusta ennen siteerattu. Arkkipiispa Mäkisen väitöskirja muuten käsitteli Tulenkantajia.
Juuri tuo, muun muassa, nykyajan pikkunäppärässä itseään täynnä olevassa ylimielisyydessä ärsyttää. Olivatko muka Dostojevski tai Kierkegaard tyhmempiä kuin me? Edellä mainituista tulee mieleen, kuinka ummehtunutta kristinusko on silloin, jos sitä tarkastelee yksinomaan yhden viitekehyksen sisältä.
Korjasin vähän asettelua ja lisäsin yhden puuttuvan predikaatin.
Asioiden ytimeen iskit monella rintamalla.
Minä asettaisin nämä Eliaksen ja Huttusen adventtitervehdykset eri puolelle rimaa kuin Korhosen hiippakuntatervehdyksen.
Mielestäni Eliakselta ja Huttuselta löytyy pyrkimystä konsensukseen eli yhteisymmärrykseen toisin kuin Korhoselta.
Nythän Stubbkin on konsensuspuheillaan ”ärsyttänyt” joitain tahoja mm. Antti Rinnettä.
http://www.hs.fi/politiikka/a1418789964347?ref=hs-art-new-7
Näkevätkö sekä Stubb että Korhonen, että sanelupolitiikka on oikea tapa hallita, niin valtiossa kuin kirkossakin?
”Kirkon syntejä muistelemallaniko sydämeeni joulun teen?”
Pysyvyys, jatkuvuus, instituutio, perinteet. Paras olisi. Kuulut instituutioon omalla nimelläsi omasta vapaasta tahdostasi joten vastuu menneisyydestä on väistämättä mukana. Auttaa tietysti jos miettii omia syntejä. Niillä pääsee vielä pidemmälle. Ei kai kirkon täydy olla rapsuttavaa nösnösnöötä. (Ei kai, kun katson miten esimerkiksi uskonnottomiin asennoidutaan pappisihmisten taholta säännönmukaisesti. Ei ole kuulunut kirkon linjauksiin tai tapoihin joten miksi nyt pitäisi aloittaa?)
Tosin koin tuolla viestinnällä ihan oikeasti positiivista lähestymistä instituutiota kohtaan. Ympäripyöreä pehmohöpötys joka peittää kristittyjen yleisen julman asenteen tuntuu kaksinaismoralistiselta petokselta. Se, että kaikkia hakataan avoimesti on sentään rehellisyyden verran parempi. Suosittelen kaikille.
Kliseistä tulee vähän samanlainen olo kuin eräästä mielipidekirjoituksesta. Ei ne kiinnosta. Ei niissä ole mitään innostavaa. Sitä myydään myönteisyytenä mutta se on oikeasti haukottavuutta. Sitä läpitunkevaa haukottavuutta jota kirkko myy tunnelmana muutenkin. (Yritin käydä kirkossa tilaisuudessa ja olla haukottelematta. Ei onnistu. Jollain konstilla lataavat ilman täyteen haukottavuutta.)
Ikävä kyllä evankelista Latteus on yhä monien puheiden ehtymätön lähde. Kristittyjen yleistä julmaa asennetta en kyllä allekirjoita – ihan tavallisia ihmisiä julmuudessaan ja hyvyydesssään ovat/olemme.
Evankeliumi Latteuden mukaan on jännittävä ilmiö. Ei ole pastorien vika. Kävin sisareni lapsen kastajaisissa. Itse rituaali oli varsin pitkästyttävä, mutta sitten ne jälkeiskahvit jne. olivat kiinnostavia. Pastorilla oli kiinnostavaa asiaa. Minäkin laitoin ihan suun kiinni jotta korvat olisivat auki.
Toisaalta taas mitä pahantekoon tulee, niin en todellakaan pidä ideologiaa kovin merkittävänä ihmisen käytöksen ohjaajana. Temperamenttityyppi vaihtuu ja kliseen mukaan entisistä paasaaja-ateisteista tulee paasaajauskovaisia. (Ja toisin päin.) Mutta vain evankelis-luterilainen kirkko – nimetty Martti Evankelis-Lutherin mukaan? – osaa nimittää näitä pahoja puolia rikkaudeksi ja moniäänisyydeksi.
Ehdottomasti kyse on enemmän tempperamenttityypeistä ja muista luonteenpiirteistä kuin vakaumuksista.
Ja se evankeliumi on ihan syystä siinä kirkon nimessä – hyvä sanoma siitä, että kelpaat.
Miksiköhän tuo vastaa kenties vähiten kokemustani? Tuo ”kelpaat”. ”Rikkaudeksi” kelpaavat käytännössä fundamentalistit. Tavallisen ajatellaan olevan hiljaa kun kannanottojen provokatiivisuuden puute määritellään samaksi kuin hiljaisuus. (Toisaalta olen itse provokatiivinen kyllä.)
Tuntuu joskus että menee kirkollisilta teologiat ja faktat sekaisin. Heille tietyt asiat eivät kuulu kristillisyyteen koska teologia. Heille ”some -riitely” ei ole konkretiaa vaikka tosiasiassa valtaosa ihmisten ajasta menee ”online” ja kirkko on, kuten muutkin aatteelliset asiat, hyvin merkittävästi tätä puolta.
—
Konkretian kautta:
Teologisesti luterilaiset pääsevät Taivaaseen yksin armosta ja yksin Jeesuksen tähden. Näin ollen heidän ei tarvitse raataa niska limassa kardinaalin antamia sovitustehtäviä vaan he voivat ottaa rennosti. Tämän onnellisen joutilaisuuden he ovat jotenkin jalostaneet muotoon, joka nykyään tunnetaan nimellä luterilainen työmoraali, johon kuuluu kaksinkertainen raataminen niska limassa.
Vaikka luterilaisten ei tarvitse tehdä taivaspaikkansa eteen periaatteessa mitään, he jostakin mielen oikusta pelaavat varman päälle ja viettävät harmaata jumalanpalveluselämää kirkoissaan, joista on poistettu kaikki kiiltävä ja korea, ettei Jumala vahingossakaan näe heidän hymyilevän.
Luterilaisuuden mielenkiintoisimmista opillisista rakenteista on ajatus yleisestä pappeudesta. Tämä tarkoittaa, että kaikki tavalliset ihmiset, paitsi paavi, naiset ja ei-luterilaiset, voivat tulkita vanhoja tekstejä tarkasti ja erehtymättä. Pastorit ovat silti jostain syystä uskonasioiden asiantuntijoita ja kirkkoon pääsee papiksi vain jos on valmistunut yliopistostsa, jossa on opiskellut kirkon käytännön työn ja kohtaamisen kannalta relevantetja asioita kuten muinaishepreaa.
Tämän yleisen pappiuden ansiosta luterilainen kirkko kuitenkin tunnetaan iloisista keski-ikäisistä maanviljelijöistä, jotka viljan kasvamista odotellessa lähtevät kylille tulkitsemaan. Kun nämä viljelijät saavuttavat kriittisen massan, he huomaavat olevansa ajatuksiltaan huomattavasti modernimpia kuin vanha ja maallistunut emäkirkko. Tällöin he perustavat kolmannen luterilaisuuden mielenkiintoisista virityksistä: herätysliikkeen. Herätysliikkeen idea on lyhyesti se, että heränneet naulaavat ikkunat umpeen, sulkevat televisiot ja peruuttavat lehtien tilaukset, jolloin he voivat jäädä keskenään vellomaan omaan edistyksellisyyteensä ja antaa muun maailman jatkaa rapistumistaan. Tätä edistymistä kutsutaan virallisen kirkon puolella rikkaudeksi. Mutta herätyslike suhtautuu tähän herrojen kotkotukseen epäilyksellä. Sillä ovathan ne papit jotenkin paavinmakuisia.
Paljolti noin, mutta pari kommenttia:
Ensiksikin ’luterilainen työmoraali’ on kyllä megaluokan mittavirhe. Luther piti kyllä työntekoa Jumalan lahjana, mutta myös rentoutumista ja perhe-elämää siihen verrattavana jumalallisena elämänsisältönä. Lutherin oma esimerkki ajanvietosta ystävien, oluen, makkaran, musiikin ja perheen parissa on jotain ihan muuta kuin kaksinkertaisen predestinaation opista johtuva, virheellisesti luterilaisena mainittu, kalvinistinen työmoraali.
Kirkoistamme poistettu kaikki kiiltävä ja korea? Koskas viimeksi kävit Helsingin tai Tampereen tuomiokirkoissa?
Yleinen pappeus taas perustuu siihen, että pappeus on lähtökohtaisesti maallinen virka, ei sakramentti. Pappia tarvitaan yhteiskunnassa kuten tarvitaan maanviljelijöitä, sairaanhoitajia, lakimiehiä… siksi on tärkeää, että kukin ammattikunta osaa asiansa. Enemmän minua hirvittää huonosti hepreansa osaavien pappien joukko kuin heidän liiallinen teologinen sivistyksensä.
Mitä luterilaiseen työmoraaliin tulee, tiedän että asia on teologinen virhe. Mutta olemmekin suomessa de facto kalvinisteja. Etenkin fundamentalistit jotka copy-pasteavat kreationismia USA:sta. Näitä kutsutaan raikkaiksi tuulahduksiksi. Kuitenkin jos on olemassa hyvä syy kääntyä täysateistiksi, niin se syy olisi kyllä se että se teismi olisi kalvinistista.
En minäkään pelkää sitä että papit osaavat hepreaa. Vaan sitä että työssä tarvitsevat kaikkea muuta. Ja tämän puutteesta olen enemmän huolissani. Puute tässä on pahempi kuin lukutaidottomuus. Se on lähes yhtä paha kuin täysverinen kalvinisti.
Itse olen käynyt Helsingissä tuomiokirkossa pari kuukautta sitten. Tampereen tuomiokirkossa käymisestä on jotakuinkin kuusi vuotta. Koska itse vierailit vaikkapa Järvenpäässä? Oletko käynyt ortodoksisissa kirkoissa? Nähdäkseni olisi aika inaisen pitkä matka jos kaikkien suomalaisen pitäisi mennä koristautumaan Helsinkiin. No, tässäkin meillä on sentään asiat paremmin kuin kalvinisteilla.
Olen asunut Järvenpäässä ja käynyt siellä kirkossa. Se on jännä, kaikissa arkkitehtien jutuissa se nostetaan huippuhienouden esimerkiksi ja kaikkien kirkkojen keulakuvaksi, kun taas lähes jokainen ei-arkkitehti nostaa sen tyyppiesimerkiksi kauhistuttavan rumasta piruntorjuntabunkkerista. Olen ehkä puolivälin keskipaikkeilla, koska näen siinä tiettyä jylhyyttä. Joskus tamperelaisena pidin rumina sekä Tuomiokirkkoa että Kalevan kirkkoa, mutta nykyään näen molemmissa sellaista majesteetillisuutta, jota kirkossa kuuluukin olla.
Ortodoksikirkoissa olen käynyt kymmenissä. Suututtaa vain se, etteivät päästä luterilaista ehtoolliselle, joten messuista pysyn poissa. Jostain syystä kuitenkaan ortodoksisten kirkkojen tavarapaljous ei ärsytä silmää eikä mieltä, toisin kuin joskus roomalaiskatolisissa kirkoissa ulkomailla käydessä tuppaa käymään. Haiskahtavat siellä tingeltangelilta ja kitschiltä ne.
Joulu ei tule kenenkään sydämeen muistelemalla kenenkään syntejä. Joulu tulee sydämeen uskomalla herraan Jeesukseen ja vastaanottamalla Hänen tuomansa pelastus omalle kohdalle.
En tarkoita tätä Salmelle henkilökohtaisesti, mutta olen tätä Jeesus-hössötystä kurkkua myöten täynnä, yleensä aina, mutta erityisesti jouluna.
Ihan pakko lisätä tähän lyhyt siteeraus Jaakko Eleniukselta vuodelta 1983. Ensin Elenius kertoo, kuinka ei koskaan kuullut isänsä päästävän suustaan sanaa Jumala, vaikka uskonnollinen ihminen olikin. Elenius jatkaa:
”Silloin kun lähestytään Pyhää ja kumarrutaan, niin silloin joudutaan vaikenemaan, sanat loppuvat, ei oikein edes uskalla. Tämä on aivan toisenlainen kristinuskon muoto kuin on sellainen ”hölöuskonnollisuus”, jota me hyvin paljon näemme ja jossa joka toinen sana on Jeesus…”.
Tämä on herännäisyydessä tajuttu just sillä tavalla kuin minäkin sen koen.
Körttiläisyydessä on vaan se vika tällä hetkellä, ettei uskalleta (ainakaan kaikkialla) olla vaikenemisen tilassa, vaan aletaan Jumalasta vaikenemisen sijaan saarnata (paasata) lakia ympäristönsuojelusta, ihmisoikeuksista, monikulttuurisuudesta… siis tärkeistä asioista, mutta joista paasaamisen paikka on jossain muualla kuin siellä, missä kohdataan Kristus. Ymmärtäköön sitten kukin tuon kohtaamisen kohteen miten tahansa ja johtakoon ihan mihin tahansa tai olkoon johtamatta ja ymmärtämättä. Ei armo ihmisen kovapäisyydestä kulu.
Olen tuosta kyllä täsmälleen samaa mieltä. Herännäisyydessä on jokin sellainen elementti, joka tekee sen kovin alttiiksi erilaisille aatteellisille virtauksille, mikä sinänsä ei aina tosin ole huono juttu. Ehkä se sisäänrakentui liikkeeseen jo W. Malmivaaran aikana, jolloin herännäisyydestä tehtiin fennomanian voimalla eräänlainen kansallisuskonto. Toisaalta Etelä-Pohjanmaalla körtti(apu)pappien liperit vaan lakeuden tuulessa hulmusivat, kun he joukkopaon omaisesti siirtyivät beckiläisyyteen, joka tarjosi paremmat kirkolliset etenemismahdollisuudet kuin silloin vielä, eli 1850-luvulla, kirkollisesti karsastettu ja kartettu körttiläisyys. Vähän samaa ilmiötä oli niiden vanhoillislestadiolaisten pappien (2/3 liikkeen papeista) keskuudessa toisen maailmansodan jälkeen, jotka 1960-luvun alussa perustivat elämänsanalaisuuden: piispoja ja kirkkoherroja ja professoreja tuli siitä porukasta monta.
Niin, makukysymyksiä ehkä. Minun mielestäni Jeesuksesta ei voi koskaan puhua liikaa, ainakaan kristittynä, sillä Jeesus on koko kristinuskon ydin. Tietysti ei tarvitse paasata eikä hölöhölöttä. Puhua voi tekojenkin kautta.
Onko se juuri tuo uskon ja etiikan erottaminen? Eli kun usko ja etiikka ovat erillään, on tavallaan vapaus valita, mitä aatetta alkaa saarnata ja oikein ”luvan” kanssa…. Körttiläisyyden historia ei todellakaan ole puhdas. vaikka lumivalkoinen onkin, sen – tai sen kannattajien – sekaantumisesta politiikkaan aikana ennen II maailmansotaa.
Lestadiolaisuudessa on varmaan pidempään annettu ymmärtää, mitä uskomassa olevat eivät ”halua” tehdä. Vasemmistolaisten liikkeiden kannattaminen ja osuuskaupassa käyminen taisivat ainakin kuulua näihin.