Busanin konferenssikeskuksen eteen on kokoontunut pieni mielenosoittajien joukko. Lippalakeissa lukee NO WCC eli ei Kirkkojen maailmanneuvostolle. Koolla eivät ole paikalliset vapaa-ajattelijat vaan keski-ikäinen korealainen nainen kertoo olevansa presbyteeri. Hän puhuu minulle kiihkeästi, jopa vihaisesti.
Hän kyselee, miksi Kirkkojen maailmanneuvosto pilkkaa Kristuksen verta ja miksi buddhalaiset kutsutaan mukaan rauhan nimissä. Miksi heidät on jätetty ulkopuolelle eikä paikallinen kirkkojen johto ole halunnut osallistua heidän keskusteluihinsa. KMN välittää Jumalasta, mutta ei Jeesuksesta.
Mielenosoitus heijastelee Etelä-Korean kirkkojen tilannetta. Keskusteluyhteyttä tarvitaan, jotta kirkot eivät olisi toistensa kilpailijoita vaan tuomassa merkitystä materialismin keskelle. Taloudellisen buumin ohella hengellinen herätys on koskettanut ihmisiä.
Modernit, suuret kirkkorakennukset valaistuine punaisine risteineen näkyvät vahvasti kaupunkikuvassa. Kirkkojen maailmanneuvoston kokous herättää kysymyksen kirkkojen välisestä yhteydestä, tarpeesta kuunnella toista ja luoda foorumit, missä käydä keskustelua.
Suomalaisten osallistujien joukko piispa Simo Peuran johdolla tapasi eilen Soulissa Suomen suurlähettiläs Matti Heimosen. Heimonen kertoi tilannekatsauksessaan maan pitkistä työpäivistä, myös naisten korkeasta koulutustasosta, korkeista avioeroluvuista, pienestä syntyvyydestä, lasten kilpailusta parhaista koulupaikoista ja eläkeikäiste
n olemattomasta sosiaaliturvasta tai eläkkeestä.
Tänään alkoivat naisten, miesten ja nuorten omat esikokoukset ja huomenna itse yleiskokous.
Kirjurina Iiris Kivimäki, Kirkon tiedotuskeskuksen tiedotuspäällikkö. Blogia päivitetään säännöllisesti.
Tämä muistuttaa ikävästi inhimillisestä taipumuksesta riidellä kiihkeästi lähinaapurinn kanssa. Se on ilmaistu vaikka vanhassa Radio Jerevan -vitsissä: ”Kansojen välinen ystävyys on sitä, että armenialaiset, venäläiset, amerikkalaiset, saksalaiset, kiinalaiset, japanilaiset, kenialaiset, kongolaiset ja kaikki maailman kansat kulkevat käsi kädessä ja tappavat kaikki gruusialaiset.”
Tulee vain ikävästi mieleen, että onkohan samanlaista edessä Suomen luterilaisessa kirkossa muutamien vuosien kuluttua. Skisma Luther-säätiön kanssa näyttää vain pahenevan. Olen kuullut sanottavan, että tässä skismassa ei enää ole paluuta takaisin yhteyteen. Toivottavasti tämä arvio osoittautuu vääräksi.
Tämä kehitys tuntuu samalta kuin seurata veljesvihaa sivusta. Kunnon ihmisten välinen riitely surettaa aina.
Luther-säätiön tilanteessa on vaikea nähdä mitään veljesvihan kaltaista. Enemmän se muistuttaa soutamista ja huopaamista. Säätiö ja Lähetyshiippakunta yrittävät yhtaikaa lähteä ja jäädä.
Jos itsuttaisiin hiljaa ristiinnaulitun Jeesuksen Kristuksen edessä yhdessä, odottaen kunnes anteeksianto ja rauha saisivat sijaa, voitaisiin siunata eikä opinkaan 100% täydellisyydellä olisi enää niin merkitystä. Tosin Jeesus on Sana joten ei Sanan ulkopuolelle voisi mennä. Kuitenkin palvonnan kohde olisi vain Jeesus, ja anteeksianto ja sanoma jota viedä myös muille. Budhismi tai Islam tuskin jäisi ristin juureen, New agesta ja muista puhumattakaan. Juuri siksi Jeesus on vedenjakaja Kristillisessä uskossa aina, ja KMN on kyllä hipomassa tiettyä rajaa Jeesukseen nähden.