Maailmansodat ja niiden myötä syntynyt totaalisen sodan käsite sekä ennen muuta ydinpommin pudottaminen Hiroshimaan ja Nagasakiin osoittivat, että ihminen ei enää ole tekniikkansa harra. Niinpä jo I MS:n jälkeen mm. Oswald Spengler kirjoitti Länsimaiden perikadosta (1918,1922), ja Jumalan toisenlaisuutta korostava dialektinen teologia sekä Lutherin jumalakeskeinen ajattelu herättivät jälleen uutta kiinnostusta. Toisen maailmansodan jälkeen monet filosofit ja kriitikot ilmaisivat huolensa, suorastaan apokalyptisen pelkonsa atomipommin varjossa elämisestä: mm. Günther Anders ja Karl Jaspers Saksassa ja Alber Camus sekä Georges Bataille Ranskassa. Natsisympatioidensa vuoksi huonoon huutoon joutunut filosofi Martin Heidegger profiloitui teknokratian kriitikkona ja tekniikan filosofina kielifilosofisten pohdintojen ohella. Hän näki ihmistä vieraannuttavan teknisen kehityksen pessimistisesti etenevän vääjäämättömän deterministisesti.
Monet teologit ovat kuitenkin teknologisen kehityksen suhteen olleet varsin hiljaa. On ehkä hieman helppohintaisesti katsottu, että tekniikka on itsessään neutraalia ja väistetty asiaan tarttumisen vastuu ja jätetty se poliitikoille ja tekniikan alat ihmisille. Eivät kuitenkaan kaikki teologit. Vastaukset ovat vaihdelleet teknologian mahdollisuuksiin luottavasta tai suorastaan ihailevasta suhtautumisesta äärimmäiseen pessimismiin. Totuus lienee jälleen kerran jossain tässä välissä, koska kulttuurin hyvistä hedelmistä nauttiminen kuuluu luomistyön luonteeseen, kunhan ne palvelevat kestävällä tavalla kokonaisuuden hyvää.
Dietrich Bonhoeffer (1906-45) kuuluu ensimmäisiin ja terävimpiin tekniikan merkityksen arvioijiin teologisesta näkökulmasta. Anti-intellektualismin aikakaudella – joka on jälleen voimissaan – hän alleviivasi yhtäältä rehellisen ja puhtaan järjenkäytön sekä älyllisen rehellisyyden merkitystä totuudellisuuden nimissä. Näin vaikka ymmärryksen kirkkaus voi joskus pimentää todellisuuden syvän ymmärtämisen. Uuden ajan luonnontieteessä hän näkee kuitenkin tapahtuneen käänteen, kun ajatuksen lakien ja luonnonlakien välillä löydettiin vastaavuus ja ratiosta tuli työhypoteesi, heuristinen periaate, joka johti tekniikan ennennäkemättömään nousuun. Tapahtui historiallinen käänne, eikä tekniikka enää ollut entisessä palvelijan asemassa. Kirjassaan Ethik DB kirjoittaa 1940-luvun alussa, kuin nykyistä ekokatastrofia ja globaalia digikulttuuria ennakoiden: ”Uuden ajan länsimaiden tekniikka on vapauttanut itsensä kaikesta palvelijan asemasta. Sie ei ole enää oleellisesti palvelua, vaan herruutta, herruutta luonnosta. Se on täysin uusi henki, jota se edustaa ja jonka sammumisen myötä se jälleen loppuu, luonnon väkivaltaisen alistamisen ajattelevan ja kokeilevan ihmisen alaisuuteen. Tekniikasta tulee itse tarkoitus. Sillä on oma sielu. Sen symboli on kone, hahmon saanut luonnon raiskaus ja hyväksikäyttö. Uuden ajan tekniikkaa vastaan kääntyy ymmärrettävästi naiivin uskovaisuuden henki. Se aavistaa siinä inhimillisen ylpeyden, joka haluaa pystyttää Jumalan luomaan maailmaan vastamaailman ja näkee ajan ja paikan ylittävässä tekniikassa jumalanvastaisen hankkeen. Tekniikan hyvät teot kalpenevat sen demonien edessä… Tekniikan voittokulkuun johti järjen vapautuminen luomakunnan herruuteen. Tekniikan aikakausi on meidän länsimaisen historiamme aito perintö, jonka kanssa meidän tulee käydä rajaa ja jonka taakse me emme voi palata.”
Taustalla Bonhoeffer näki tässä kehityskulussa kristillisen perinteen, kuten Lutherin ajatus kristityn vapaudesta ja katolinen luottamus ihmisen hyvyyteen, väärinkäyttöä. Ranskan vallankumous soitti sitten alkutahdit ihmisen jumaloinnille, joka johti paradoksaalisesti nihilismiin, ihmisen halveksuntaan, mikä hänen aikansa Saksassa paljasti erityisellä tavalla irvokkaat kasvonsa. Myös teologialle on ollut peiliin katsomisen paikka, mistä kertoo II MS:n jälkeinen käänne kohti teologian juuria ja lähteitä, uskoa, toivoa ja rakkautta sekä kokonaisvaltaista, kolminaisuusopin horisontista ponnistavaa ajattelua kohti.
Nykyisin teknologinen imperatiivi ei enää ole vain länsimainen ilmiö. Edelleen voidaan kuitenkin kysyä, miksi ihmeessä sen, että jokin on teknisesti mahdollista, tulee johtaa siihen, että idea pitää käytännössä myös toteuttaa. Useinhan on kyse rahasta ja kunniasta. Myös ajatellen esimerkiksi transhumanismia tai tekoälyä eli koneoppimista on edelleenkin syytä muistaa, että on tehtävä selkeäksi ero koneen ja ihmisen välillä. Kaikkea – kuten vaikkapa Suomen negatiivisia väestöennusteita – ei voida myöskään arvioida putkikatseisen ekologisesti. Kova antihumanismi tai periaatteellinen tekniikanvastaisuus ei johda mihinkään rakentavaan. Hans Jonas on aiheellisesti huomauttanut, että mopon karkaaminen käsistä on ennennäkemättömästi herättänyt huomaamaan myös vastuumme maailmasta. Teologian tulee tuoda keskusteluun oma panoksensa, kun tarkastellaan tekniikan päämääriä ja perimmäistä tarkoitusta sekä sen suhteesta ihmisen toimintaan ja vastuuseen. On otettava vakavasti myös se, että teknologia ei lähtökohtaisesti tuo pelkkää kirousta, vaan sillä voi olla myös aito palvelutehtävä. Meidät on kutsuttu rakentamaan toivon tulevaisuutta myös maan päällä, vaikka odotamme tulevaisuuden ja toivon täyttymystä täydellisenä vasta aikojen lopulla. Toivon rakentamisessa ja esillä pitämisessä tarvitaan niin kristillisen uskon, kirkon ja teologian kuin maallisen teknologian ja kaikkien hyvän tahdon ihmisten yhteispanosta. On aika jatkaa sen pohtimista ja kokeilemista, mitä tämä voi käytännössä tarkoittaa. Aika on.
