Äskettäin julkaistiin Helsingin seurakuntayhtymän sivulla Jehovantodistajien Jeesus-kuvaa muistuttava luoma, jossa taivaaseenastujalla oli molemmissa käsissään Runebergintorttu.
Asia on kiihottanut keskustelua somessa , ja kokenut kirkollinen journalisti Hannu Kuosmanen oni kirjoituksessa Vartija -lehdessä tarkastellut asiaa vähäeleisen kriittiseen ja kyselevään tyyliinsä.
Tuumailin, että näitä on nähty ja sattuu sitä paremmissakin piireissä. Heitin asian mielessäni humöörin puolelle.
Sikamessiaasta ylösnousseen torttuihin ei ole erityisen pitkä tyrmistyksen matka. Tyrmistyneille luonnollisesti todetaan, että he ovat henkisesti rajoittuneita ja laajempaa näkökulmaa omaksumattoman tuomiohenkisyyden piiriin jämähtäneitä.
Ongelma liittyy kahteen asiaan: ensinnäkään ylösnouseva ei luvannut molemmilla puolillaan oleville paikkaa Paratiisissa ja toisekseen ylösnousemusruumiin uskominen tortuksi on yhtä hankalasti todennettavissa kuin se Paavalin kirjeiden glossa, jossa luki, että kissat pelastuvat ja jonka seurauksena syntyi liike, joka ryömi kaislikossa ja naukui.
Läppä mikä läppä ja eipä siitä sen enempää.
Juontui kuitenkin mieleen tämänkaltaisen viestinnän muuan ongelma.
Yleensä kyse on evankelikaalisesta asenteesta: pyritään, myös erilaisin ”kevennyksin”, lähestymään väestöä, josta oletetaan, että tällä ei ole suhdetta tarjottavaan perinteeseen.
Tämän kustannuksella viesti muotoutuu juuri tämän suhteen katkeamisen pohjalta.
Se on ”sanoitusta” niille, joille itse asialla ei ole merkitystä, mutta joista toivotaan, että sillä olisi sellainen
Se jää ”sanoitukseksi” siinä merkityksessä, että sanoilla ei ole totuusarvoa. Lauseilla olisi, mutta niitä on vaativampaa laatia. Sanoja sanoja sanoja keksii joka suu.
On hieman kuin Paavo Väyrysen lausumassa: Kirjassani on joka sana totta. Voi olla, mutta silti jokainen lause voi olla väärin, sillä totuus on lauseiden, ei sanojen ominaisuus.
Tämän seurauksena itse viesti katkaisee yhteytensä siihen sisältöön, jota se tahtoo välittää.
Ilmiö on tyypillinen erityisesti useille uusille virsille eli hengellisille lauluille, joita aloitettaessa poistun paikalta heti niiden ylimaallisen rakkaudellisen, kaikkia musiikin ja kielen vivahteita murskaavan uskonlyriiikan ja muzakin alkessa jyrätä. Ne synnyttävät minussa pahanolontunteen kertoessaan kaikkialle levittäytyvän infantiilin hunajaisen mesitsin muodoin, miten kaikille on tilaa ja paikkoja, kukaan ei suutu ja syli on avara.
Ilmeisesti monin muinkin muodoin viestinnässä on tätä samaa kamaa, läppää ja irtoamista siitä, mitä itse edustaa, sillä kielellä ilmaisemista, joka on täysin ulkona läpän heittäjän taustasta.
Paradoksaalisesti tämä kiihdyttää niin sanottua maallistumista. Taustatekijät häipyvät unholaan ja jäljellä on vain se stoori ja image, joka on muokattu siitä näkökulmasta, jolla ei oleteta yhteyttä sanomallaan kosiskelevan tahon taustaan. Loogista sinänsä.
Maallistumisen lisäksi artifikiaalisuus kasvaa. Ilmaisumuodot saavat samoja muotoja kuin tekokukkien suhteella on eläviin kasveihin tai vaikkapa Juhani Palmun maalauksilla kuvataiteeseen – tai ottaakseni esimerkiksi musiikin alalta – Vanessa Mayn viulunsoitolla viulunsoittoon.
Kaikkialle leviää artifikiaalinen, hengetön, kuollut tuote, joka on tarkoitettu niille kuluttajille, joilla ei ole suhdetta itse asiaan, mutta jotka ymmärtävät, että kodissa tarvitaan myös kukkia, tauluja ja musiikkia, siitäkin huolimatta, että asialla ei ole henkilökohtaista merkitystä ja tarvetta.
Näiden asioiden korvaamiseksi on paikallaan ostaa hieman pintaa ja korviketta, edustavat brändituotteet, ja samalla näiden tuottajan markkinaintressi muuttuu tarpeen täyttämiseksi – tämähän on hyvä pisnesidea ja moraalinen lähtökohtakin – kuitenkin siten, että tuottaja menettää kosketuksen omaan alkuperäiseen sisältöönsä.
Jäljelle jää Jeesus-läppä ja bileet ainakin seuraavaan aamuun asti. Jaxuja!
