Sukututkimus on mukava harrastus. Sen kautta ymmärrämme aika tavalla sitä, mistä olemme tulleet ja miksi olemme sellaisia kuin olemme.
Oma sukunimeni on vuodelta 1906, jolloin isoisäni isä suomensi savolaisille vaikean Redsvenin.
Sukulaiseltani Mirja Karjalaiselta sain ostaa tuoreen sukukirjan, ja siinähän kävi kuin Runebergin kuvaamalle nuorelle ylioppilaalle: ”Mä luin rivin, luin kaks’, vereni tunsin kuumemmaks’.” Suvun vanhoilta kuullut hajanaiset jutunpätkät jäsentyivät osaksi kokonaisuutta.
Olin kuvitellut, että jäljet päättyisivät Enonkosken sahan työmiehiin 1800-luvun alussa, mutta mitä vielä. Äkkiä oltiinkin 1500-luvun alussa ja kuninkaan voudin Lars Redsvenin kanssa Olavinlinnassa.
Pojanpoika Ambrosius Henrikinpoika Redsven kunnostautui savolaisen ratsuväen kanssa valtaamalla Käkisalmen ja pitämällä sitä hallussaan toistakymmentä vuotta. Hän pani kovasti pahakseen, kun se Täyssinän rauhassa 1595 vielä luovutettiin venäläisille.
Mutta ei hätää, uusi sota odotti Puolassa. Ikävä kyllä siinä tuli turpiin oikein kunnolla, ja Ruotsi-Suomen armeijan rippeet perääntyivät Tallinnan seudulle asti. Tuntemattomasta syystä ruotsalaiset teloittivat Ambrosiuksen siellä vuonna 1602. Mielikuvituksessani näen Savon huvenneen joukon pyytävän päästä vuosikausien sotimisen jälkeen käymään kotona, minkä uusi ruotsalainen ylipäällikkö tulkitsi kapinaksi ja maanpetokseksi. Ei kun päälliköltä pää poikki.
Seuraavat sukupolvet tuottivat lukuisan määrin Brusiuksia, Ruseja, Rosseja ja muita Ambrosiuksen johdannaisia. Oli sotilaita ja kartanonherroja, kunnes ruptuurisota toi venäläiset kotikonnuille polttamaan ja ryöstämään kaiken. Turun rauha 1743 pirstoi suvun kahta puolen rajaa.
Selvisi myös sukunimen merkitys. Todennäköinen johto on red(skaps) sven, joka oli eräänlainen tarpeistosta vastaava, varastojen herra. Sven tarkoitti tuohon aikaan nuorta miestä, ja ainakin Tukholmassa redsven oli ammattinimike, ei sukunimi. Lukemattomia kirjoitusasun vaihteluita tunnetaan: Redshuen, Rothwen, Ruthwen… tai savolaisittain Reisvänni.
Olipahan mielenkiintoista luettavaa! Muistanet Olavi Castrenin ja hänen persoonalliset filosofian peruskurssinsa, joissa opimme jonkin asian olevan tietynlainen ”jonkun mukaan”. Tähänkin voitaneen siis sanoa ”kirkonkirjojen mukaan”. Lisää samankaltaisia blogikirjoituksia sinulta odottaen.
Kiitos Marja-Sisko mielenkiintoisesta blogista. Sinä olet päässyt pitkälle tutkimuksissasi. Itse joitain vuosia sitten aloin etsiä Viipurin juuriani, joista ei ollut mitään tietoa. Löysin onneksi elossa olevan sukulaisnaisen, jota haastattelin ja jonka Viipurin valokuvat skannasin.
Oli aika äimistyttävää materiaalia! Sittemmin löytyi sukufoorumilta sukulaisia ja vaihdoimme kuvia ym. Niin vaiettuja muistoja Viipurin ajoilta, ettei kukaan ollut meille kertonut, mutta jotka löysin mm. urheiluhistorian parista.
Kyllä ne antoivat pohjaa. Kaikkea hyvää, josta meille ei oltu kerrottu. Oisko olleet heille liian kipeitä muistoja menetetystä. Näin kait. Mutta ymmärrystä ja iloa on tuonut minullekin omien juurien tutkimus.