Terroristeissa on jotain samaa kuin itsensä uskolle alistavissa ihmisissä. Samaa ehdottomuutta ja kaiken pois antamista. Kumpikin luottaa kutsumukseen, sisäiseen vakaumukseen lähteä tuntemattomalle tielle. – Tietenkään kyse ei ole täysin samasta asiasta, mutta samaa sisäistä dynamiikkaa kummassakin on.
Saksalainen terrorismi, sen aatteellisuus ja psykologia ovat kiehtoneet minua siitä saakka kun RAF ja Baader-Meinhof olivat julkisuudessa 1970-luvulla. Olen monesti miettinyt, mikä ilmiössä jaksaa pohdituttaa yhä. Muuta vastusta en ole löytänyt kuin tämän: ehdottomuus. Ja elämän antaminen pois, toisiin käsiin.
Kävin juuri katsomassa leffateatterissa dokumentin In the Darkroom – pimennossa. Se kertoo saksalaisen Magdalena Koppin tarinan Carlosina ja Shakaalina tunnetun venzuelalaisen terroristin puolisona.
Israelilaisen Nadav Schirmanin dokumentti on hyvin kerrottu ja synnyttää toisaalta ymmärrystä Magdalena Koppin valintoja kohtaan. Mutta valintoja myös kritisoidaan. Dokumentoin lopussa päähenkilöksi nousee tytär Rosa ja ilmiö hieman banalisoituu (koska sama on nähty tv-dokkreissa ja -relityissa monesti): tytär etsii isäänsä – ja käy tapaamassa tätä vankilassa. Kamera ei pääse mukaan. Katsojaa saa kuitenkin tietää mitä isä ja tytär puhuivat – ja mitä eivät.
Dokumentin yksi viesti on, että ihminen tekee elämässään ratkaisuja, joita tehdessään hän ei tiedä mihin ne vievät. Jälkikäteen on helppo sanoa, että tekisi nyt erilaisen ratkaisun. Mutta mikä esti alun perin valitsemasta toisin?
P.S. Bloggasin viime vuoden loppupuolella teatteriesityksestä, joka käsitteli yhtä Baader-Meinhof-ryhmän jäsentä, Gudrun Enssliniä.- Blogi täällä.
P.P.S. Ylläoleva teksti kirjallisella näkökulmalla varustettuna Vielä palaa lukulamappu –blogissani.
Kuvassa terroristin perheidylliä. Carlos alias Ilich Ramírez Sanchéz ja Magdalena Kopp ja heidän tyttärensä Rosa.
Vielä ajatus No True Scotsman-argumentista. Jos vaikka puhutaan areiolaisista, pelagiolaisista, Jehovan todistajista, mormoneista tai muista tällaisista ryhmistä niin nehän on määritelty kuuluvaksi kristinuskon ulkopuolelle. Samoin voidaan ymmärtääkseni ajatella niin, että jos joku on terroristi niin hänen toimintansa ei ole kristillisen eetoksen mukaista. Otaksuisin näin ollen, että No True Scotsman-argumentti ei sovellu tähän tilanteeseen. Terroristi ei voi olla kristitty kuten eivät ole areiolaiset jne.
Toisaalta käytännössä ongelma on hankalampi kuin näin teoriassa esitettynä. Edellä moni kertoi siitä, että kristityt ovat aiheuttaneet heille paljon harmia. Sen voin hyvin uskoa myös omasta kokemuksestani. Nähdäkseni näissä kysymyksissä on kuitenkin aste-ero. Jos joku on terroristi niin silloin hän on astunut jo ihmisyyden tms. rajan ylitse toteuttamaan vain vihaa.
Kyse on ristiriidasta oman ja toisen antaman määrittelyn välillä. Jehovantodistajat ovat hyvä esimerkki siitä, että he eivät missään nimessä haluakaan tulla mainituksi esim.ortodokseina, luterilaisina tai helluntailaisina. Eli eivät halua kuulua kristilliseen kirkkokuntaan, vaikka itse kuinka määrittelisivät itsensä kristillisiksi. Julkisen ryhmän opin kohdalla tällainen erottelu on mahdollinen, mutta entä yksilön?
Tällaista johdonmukaisuutta, Daavid tappoi ihmisen ja syyllistyi aviorikokseen, siis kristitty tappoi ja syyllistyi aviorikokseen. Poliisi raiskasi. Poliisit raiskaavat ja kun poliisi raiskaa hän raiskaa poliisina? Lakimies pettää vaimoaan. Avion rikkominen johtui siitä, että mies on lakimies??
Pitää kysyä tyhjentyykö ihmisen koko identiteetti kristittynä olemiseen? Näinkö; Daavid tappoi siksi, koska hän oli kristiitty? Oliko tapon takana kristityn identiteetti? Tämä on se oleellinen kysymys. Entäpä jos tapon tekikin israelilainen, ihminen, kuningas, mies, sotilas tai syntinen Daavid, ihmisellä kun voi olla useampia identiteettejä? Ei ihme, että Kristus ristiinnaulittiin, hänet nähtiin kaiken kurjuuden ja hengellisen paha olon lähteeksi.
Jumala ei tietääkseni ollut kehottanut Daavidia tappamaan ja tekemään huorin. Eiköhän se tullut ihmisestä itsestään, syntisestä lihasta ilman että kenenkään tarvitsi siihen erikseen kehottaa? Jos väitetään, että kristityt tappavat, se edellyttää, että kristityn identiteetin sisältää tahdon tappaa. Siis että Jumalan persoonan, hänen itsensä ja kristinuskon perusopetukseen ja ohjelmaan kuuluu halu tappamiseen ja siihen kehottaminen.
Mistä tällainen ohjelma löytyy?
Me puhumme nyt sellaisesta uskosta, joka ei ole mikään joutava aate, vaan joka vapauttaa kuolemasta, synnyttää sydämissä uuden elämän ja on Pyhän Hengen työtä. Tällainen usko ei esiinny rinnan kuolemansynnin kanssa, vaan missä sellaista on, se saa aikaan hyviä hedelmiä, kuten tuonnempana tulemme osoittamaan. (Augsburgin tunnustuksen puolustus, 4.)
Tällaisessa uskossa ei suunnitella toisen ihmisen tappamista tai vahingoittamista.
>>>inkvisitiolla oli hurskaat motiivit, sielujen pelastaminen, terrorisminsa takana. Haluat vain sulkea silmäsi siltä.>>
Eihän hurskaus ole sama asia kuin usko, tiedämme jokainen varmaan hyvin! Motiiveista en menisi sanomaan, kenties suurin oli valta.
Mitä muuta voisi sanoa esim. niistä, jotka poltettiin roviolla pelkän Uuden testamentin omistamisen tähden.
Aika moni varmaan tietää kuka oli Dietrich Bonhoeffer. Kun tuossa Jorma Ojala kirjoittaa että
niin on hyvä muistaa että Bonhoeffer suunnitteli Hitlerin salamurhaa. Aikion Janne kirjoittaa hyvin siitä, että ei voida ajatella että ihmisen koko persoona tyhjentyisi uskoon (jos nyt oikein sen intention siinä ymmärsin). Ja kun tarpeeksi hoetaan sitä, että tosi skotti eikun kristitty ei tapa eikä satuta eikä varasta eikä valehtele eikä vihaa eikä sano rumasti eikä loukkaa eikä mitään sellaista ikävää niin päästään tilanteeseen jossa kukaan ei ole tosi skotti eikä kristitty sen puoleen.
Tässä oli kyse siitä, että jos heittää koko persoonansa ja elämänsä vietäväksi (kuten moni sanoo että tosi skotin eikun kristityn tulisi tehdä) niin sitä tekee niin kristitty kuin terroristikin, ja siinä on jotain samankaltaista. Olen kyllä justiinsa samaa mieltä, ja se asia voi oikeastaan olla mikä tahansa. Jos antaa jollekin kaiken, ei jää enää itse jäljelle.
Kannattaako tätä pohdintaa jatkkaa? Pari viisasta kirjoittajaa on sitä mieltä, että usko ja Kristuksen opetuslapseus eväti muuta ihmistä millään tavalla. Ovat sitten Paavali ja Berija samoissa tuntemuksissa….
Pauli L. ei tainnut huomata, etten suinkaan epäloogisella tavalla perustanut näkemystäni uskosta ja uskon hedelmistä Bonhoefferin tekemisiin ja heikkouksiin, vaan Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseemme.
Ei millään pahalla, nuo kommenttis lankeavat taas hiukan yläviistoon alas, ja jollakin tavalla ne mielestäni ohittavat sen asian, mitä usko todella on: >kristitty ei tapa eikä satuta eikä varasta eikä valehtele eikä vihaa eikä sano rumasti eikä loukkaa eikä mitään sellaista >>>
Miten tämä asia voidaan tuoda esiin näin uskosta ikäänkuin vieraana?
Onhan kosto ja viha, murhan ja lukemattomien ihmisten murhaaminen vallan muuta kuin temperamentin tuoma pikaistus tai vaikkapa ystävälle lausuttu vihainen sana taii vaikkapa valhe.
Huomasin joo. Sillä perusteellahan Bonhoeffer ei sitten ollut ”sellaisessa uskossa”, koska hän selvästikin suunnitteli toisen ihmisen tappamista.
En tiedä B.:n tuntemuksia ja ajatuksia ja suunnitelmia voidakseni sanoa niistä tässä mielessä jotain. Joka tapauksessa vankilassa olo oli B.:lle iso muutos myös hengellisesti. Hänen asenteensa muuttui. Se puoli ei tule esiin hänen elämäkerroissaan.
Muistaakseni Risto Santalalta oli ennen muinoin kirjanen missä asiaa pohditaan.
Saksassa ei heinäkuun 20. päivän muistoa ole vielä kumminkaan pantu samanarvoiseksi terrorismin kanssa.
Luterilainen etiikka on ymmärtääkseni situaatioetiikkaa. Ajatus Bonhoefferin yhteydessä on merkittävä. Ymmärtääkseni hän pohti sitä onko parempi, että yksi saksalaiset tuohoava diktaattori kuolisi kuin se, että koko kansa tuhoutuu.
Laurin linkistä: Teoksessaan ”Etiikka” Bonhoeffer sanoo, että kristitty voi joutua tilanteeseen, jossa kuuliaisuus evankeliumille ja Jeesuksen sanoille pakottaa hänet tekemään syntiä. Rakkaus ja totuuden seuraaminen voi johtaa hänet tilanteeseen, jossa hänen on pakko rikkoa Jumalan käskyjä vastaan, varastaa, pettää, valehdella ja jopa murhata.
Mielestäni ajatus ei kuitenkaan muuta areiolaisesimerkkiä tai sitä, että kirkossa tai kristittyjen riveissä on aina ollut teeskentelijöitä ja valehtelijoita tai juudaksia. Paulin esimerkissä kysymys on koko Euroopan turmelleesta pahasta ja siihen suhtautumisesta.