Luento, Jouko Talonen; aiheena edesmennyt vanhoillislestadiolainen saarnamies Matti Suo. Mielenkiintoinen ilta; ”ois jospa oisit saanut olla mukana…!”
Ensinnäkin tuo luentopaikka! Se oli seinän takana Helsingin vanhasta Rauhanyhdistyksestä (Fredrikinkatu 61 A) ja olikin sen lähes täydellinen peilikuva ja sekös nostatti nostalgisia ja mukavia muistoja mieleeni. Löysinhän sieltä aikoinani miehenikin. Muistoihini hiipi myös hetimiten tuttu säestäjä urkuparvelta ja kääpiökasvuinen esilaulaja hänen viereltään ja heti seuraavaksi lämmin ja mukava pariskunta myymässä SRK:n tuotoksia pöytänsä takana ennen yleisöparvea.
No mutta silloin vuosina 1983 ja -84, viereiseen porttikongiin ja sen takana olevaan eriseuraisten, uusheränneitten ja rauhansanalaisten ”rukoushuoneelle” ei sopinut edes vilkuilla. Kuinka typerä olinkaan, kun uskoin moista pelottelua! Olisinpa käynyt avoimin mielin jo silloin tutustumassa paikkaan ja niihin ihmisiin, joissa koin nyt sitten eilen paljon tuttua, jopa hengenheimolaisuutta; heitä voisi ihan hyvin luulla vanhoillislestadiolaisiksi olemuksineen ja tervehdystyylineen.
Myös nuoriso muistutti vahvasti heitä ja miten tuttu näky oli, kun luennon ja kahvituksen jälkeen nuoret kokoontuivat pianon ympärille laulamaan laulujaan.
Luentoa en ala enempäänsä avaamaan tässä, muuta kun toteamalla, miten älyttömiä ja turhia lestadiolaisuuden hajannukset ovat olleet ja ehdotankin heille kaikille rauhanpiipun leppoisaa polttamista ja yhdistymistä takaisin yhdeksi laumaksi. En näe siihen ihan mitään estettä. Vielä parempi ehdotus olisi se, että ne kaikki menisivät kirkon helmoihin aktiivisiksi jäseniksi, ”luterilaistuisivat” kaikesta hömpästä irti ja keskittyisivät uskon olennaisiin kysymyksiin epäolennaisten sijaan. Olennaiset asiat yhdistävät ja antavat kunnian ”sille, jolle kunnia kuuluu” ja epäolennaiset hajaannuttavat ja antavat kunnian ”sille, jolle se ei kuulu”.
Mutta. Vieläkin ihmettelen sitä, kuinka minullekin on aikoinani syötetty ajatusta, jonka mukaan ”eriseuraiset” ovat niin pahoja ja saastaisia ihmisiä, suorastaan ihmissusia, ja kun tutustun asiaan, siinä ei ole kertakaikkisesti ihan mitään perää; sama kuin olisi käynyt kolmisenkymmentä vuotta sitten seinän takana seuroissa. Suosittelen kaikille vanhoillislestadiolaisille tutustumiskäyntiä Fredrikinkatu 61 B:hen toteamaan tämä asia omakohtaisesti. Siellä järjestetään sunnuntaisin ihka oikeita seuroja!
Ja teille vanhoillislestadiolaisille, jotka olette paljosti pettyneet liikkeenne hoitokokouksiin ja muihinkin vääryyksiin (esimerkiksi hiljattain Kalevan yleisöosaston mielipidekirjoituksen takana olleet nuoret), teille tuo rauhansanalaisuus saattaisi olla hyvä vaihtoehto hengelliselle kodille jos sellaista mietitte tilalle mahdollisen irtiottonne jälkeen vl-liikkeestä. Ihan tosi! Ette oikeasti tipahtaisi edes matonreunalta lattialle, niin paljon tuttua on tuossa yhteisössä verrattuna liikkeeseenne. Niin moni liiikkeestä irtaantumista harkitseva miettii syvällä sydämessään sitä, mihin sitten menee jos vl-liikkeen jättää, mitä tilalle? Siinä on oikeasti hyvä vaihtoehto; rauhansanalaisuus! Menkää sinne, jos uskonyhteisöä kaipaatte. En ole kuullut, että siellä on samanlaista hengellistä väkivaltaa kuin vl-liikkeessä. Terveempi yhteisö?
Suhtautumisesta Schmittin ja Heideggerin intellektuaaliseen perintöönhän on väännetty kättä filosofiassa ja politiikan tutkimuksessa toisesta maailmansodasta lähtien. Kummatkin olivat sekä natseja että vahvoja liberalismin kriitikkoja. Schmitt peräänkuulutti vahvaa poliittista johtajuutta, ”suvereenia”; Heidegger näki juutalaisissa moderniteetin ilmentymän ja ”varsinaisen” olemisen antiteesin, mikä on korostunut vasta julkaistuissa Black Bookien uusissa niteissä (ks. esim. http://jewishreviewofbooks.com/articles/993/national-socialism-world-jewry-and-the-history-of-being-heideggers-black-notebooks/).
Silti molemmilla on myös jättimäinen intellektuaalinen perintö, josta ammentaminen ei edellytä edes etäistä kansallissosialismin oppien kannattamista. Suuri osa Heideggerin filosofiasta liittyy husserlilaiseen perinteeseen, jolla ei ole mitään tekemistä natsismin tai edes politiikan kanssa. Schmitt puolestaan oli myös politiikan teorian (esim. Thomas Hobbesin) tutkija, oikeusteoreetikko ja harras katolilainen, jonka ajattelu usein kytkeytyi uskonnolliseen vakaumukseen (juuri katolilaisuutensa takia Schmitt joutui natsipuolueessa sivuraiteille vuonna 1937). Toisin sanoen: molempien ajattelijoiden poliittisista valinnoista pitää olla tietoinen ja niistä pitää tarpeen vaatiessa sanoutua ponnekkaasti irti, mutta tämä ei estä kummankaan filosofian ja historiallisen tutkimuksen analyysia ja hyödyntämistä. Aikaisemminhan Schmittin tieteellistä työtä ovat kommentoineet ja hänen kanssaan vuoropuhelua käynneet muun muassa sellaiset natsismista mahdollisimman kaukana olevat ajattelijat kuin Hannah Arendt, Leo Strauss, Jurgen Habermas, Jacques Derrida jne. jne.
Jos Schmitt karsastuttaa, mikä on tietysti ymmärrettävää, ihan toisenlaista poliittisen teologian traditiota edustaa Johann Baptist Metz. Hän on Schmittin tapaan katolilainen, mutta muuten lähtökohdat ovat ihan toiset.
Joo, Scmittin kansallisssosialismiin ja Tutkijaliiton vasemmistolaisuuteen viitannut kommenttini oli siltä(kin) osin lähinnä heitto. Sitäpaitsi tulisi muistaa ihan noin aatehistoriallisessa mielessä, että kansallissosialismi sekään ei ollut, ainakaan Saksan ulkopuolella, yhdestä puusta veistetty ilmiö.
Esimerkiksi Italiassa fasisteihin lukeutui paljon juutalaisia, ja juutalaisia oli jopa 1920-luvulla Italian fasistipuolueen edustajina parlamentissa. Antisemitismi ja rotuteoriat tulivat mukaan Italian fasistipuolueeseen paljon myöhemmin, ja ikäänkuin ulkoisesta eli saksalaisesta paineesta johtuen. Historian viekkautta osoittaa se, että Mussolinin taustalla oli muun muassa lukuisa määrä futuristisia ja avantgardistisia taitelijoita.
Hyviä huomioita. Jos soveltaa keskusteluumme suomalaisista uskonnollisista kansanliikkeistä, voi todeta, että poliittinen on enemmän kuin puoluepoliittinen ja yhteiskunnallinen on enemmän kuin poliittinen. Henkilökytkökset ja puoluekannatukset kertovat vain aika ohuesti liikkeiden yhteiskunnallisesta vaikutuksesta. Merkittävämpiä asioita ovat vaikutus arvoihin ja mentaliteettiin niiden kannatusalueilla. Lestadiolaisuuden kohdalla tulee nieleen valmius kansalaistoimintaan, maallikkoaktiivisuuteen ja toisaalta esivaltauskollisuus. Ensiksi mainitut ovat niitä harvoja asioita, jotka yhdistävät lähes kaikkia herätysliikkeitämme. Niiden piirissä on osallistuttu yhteiskunnalliseen toimintaan niin paikallisella kuin valtiollisella tasolla. Mistään maailmasta vetäytymisestä ei ole ollut ajatustakaan.
Eräänlainen ”maailmasta vetäytymisen” käänteinen ennätys taidettiin tehdä Fagerholmin kolmannessa hallituksessa 1958-1959. Siinä oli samanaikaisesti kolme lestadiolaista ministeriä: Eeli Erkkilä, Kustaa Eskola ja Martti Miettunen.
Korjaus tuohon edelliseen: Eeli Erkkilä taisi olla vasta seuraavassa eli Sukselaisen kakkoshallituksessa. Jos näppituntumalla pitäisi arvioida, niin herätysliikkeistä eniten ”maailmanrakastamista” vieroksuva lestadiolaisuus, ja erityisesti vanhoillislestadiolaisuus, on samalla ollut myös eniten edustettuna valtiollisella tasolla. Olihan liike myös Kekkosen hengellinen koti ainakin jossain mielessä, vaikkei UKK liikkeen jäsen ollut.
Vanhoillislestadiolaisuuden ”maalaisliitto/kepulaisuudesta” saatu kuva on ehkä turhan yksioikoinen. Vaikka J.Juhani Kortesalmi teki aikoinaan eduskuntakyselyjä, kun oli kuullut SRK:n kehoittavan, että ”vain keskustapuoluetta äänestämällä pääsee taivaaseen,” niin tämä ei pidä paikkaansa.
Armas Leinonen toimi SRK:n puheenjohtajana ja oli kymmeniä vuosia keskeinen maallikkovaikuttaja vanhoillislestadiolaisuudessa, ja yhteensä peräti 17 vuotta kansanedustajana, ensin Suomen Kansanpuolueen ja sitten Liberaalisen kansanpuolueen edustajana. Jälkimmäisessä vieläpä samaan aikaan, kun Mikko Juva oli puolueen puheenjohtaja. Martti Linna edusti SKDL:ää. Se täytyy tosin myöntää, että Linnan suhteen uskonveljet taisivat pitää muutaman melko pitkään jatkuneen ”sielunhoidollisen neuvonpidon”, tosin turhaan.