Tässä päivänä muutamana tulin kyselleeksi joukolta nuorukaisia, tietävätkö he, mikä tiimalasi on. Ei ollut tuttu asia. Tuli monta pään pudistusta. Joku ehdotti, että kai se jonkinlainen juomalasi on. Helpotin tilannetta: Tiedättekö sitten, millainen on tiimalasivartalo? Nyt yksi jos toinenkin nuori mies osasi näyttää käsillään ihailevan vihellyksen kera, millaisista muodoista oikein oli kyse.
Tiimalasi on paitsi vanha ajan mittari myös elämän katoavaisuuden vertauskuva, joka etenkin uutenavuotena tahtoo muistuttaa erityisesti elinaikamme kulumisesta, vähenemisestä. Vähiin käy ennen kuin loppuu. Hautamuistomerkeissä ja vanhojen kirkkojen saarnatuoleissa tuota symbolia on käytetty jo yli 1300 vuoden ajan. Heprealaiskirjeen kirjoittaja varoittaa kirjeensä lukijoita olemaan paaduttamatta sydämiään. Ihminen, joka luulee, että hänellä on vielä yllin kyllin aikaa parannuksen tekoon, pettää itsensä. Itsepetoksen kaava on seuraavanlainen:
Erityisesti muistutus ajan kulumisesta kuuluu uudenvuoden aattoiltaan. 1980-luvulla Helsingin Vanhassa kirkossakin pidettiin tuolloin hartaushetki, jonka perussävy oli kahtalainen: toisaalta ilo (”Tähän asti on Herra meitä auttanut”), toisaalta katumus menneen vuoden synneistä (”Herra, älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa”). Seurapuhujina toimivat yllättävän usein lehtori Raili Vihonen ja päällekirjoittanut.
Raili on jo aikaa sitten päässyt perille eikä meikäläinenkään enää riuhdo virkavaljaissa, mutta minua jaksaa ihmetyttää, miksi tänä päivänä ei uskalleta / välitetä / osata puhua synnistä, saatanasta, kuolemasta saati Jeesuksesta ja pelastuksen välttämättömyydestä. Ei meitä mikään humanismi, tasa-arvo, demokratia tai sukupuolineutraliteetti pelasta, vaan ajasta aikaan me olemme Jumalan armon varassa. Parempi kuin uskoa tekniikkaan ja kehitykseen on luottaa Jeesus-nimeen. Siihen uskotaan, siinä rukoillaan, siitä kiitetään, siinä pelastutaan.
Kun aikamme täällä maan päällä päättyy, kun meille itse kullekin annettu aika on täyttynyt, ei lähtöpaikalla ole enää paljonkaan väliä. Itselläni oli työaikana sellainen fantasia, että saisin lähteä messussa, keskeltä minulle rakkaaksi käynyttä seurakuntaa, mutta vielä tuolloin ei ollut aikani. Toinen hyvä paikka olisi nukkua pois omassa vuoteessaan lähimpien ihmisten seisoessa ympärilläni. Tämä maailma on kuitenkin nyt ja tulevaisuudessa niin hektinen paikka, että todennäköisempää on menehtyä liikenteessä tai sairaalassa.
Jos tekisin uudemman gallup-kyselyn ja tiedustelisin ihmisiltä, mitä heille tulee mieleen sanasta Heteka, niin uskoisin monen keski-ikäisenkin epäröivän. Eivät osaisi arvata, että kyseessä on lyhenne firman nimestä, nimittäin Helsingin Teräshuonekalutehdas Oy:stä, jonka tunnetuimmasta tuotteesta,verkkopohjaisesta metallirakenteisesta sänkytyypistä tuli yleisnimitys.
Heteka nautti suurta suosiota 1930-luvulta 1950-luvulle asti. Niitä valmistettiin kaikkiaan kaksi miljoonaa kappaletta ennen kuin Helsingin Teräshuonekalutehdas lakkautettiin vuonna 1964. Voi siis sanoa, että Heteka löytyi lähes jokaisesta suomalaisesta kodista.
Itsekin hetekalaisen lemmen tuloksena takatöölöläisessä 14 m2:n vuokrayksiössä alkuni saaneena diggaan näistä Heteka-asioista rutosti. En voi olla mainitsematta, että Vanhan kirkon sakastissa on yhä edelleenkin yksi Heteka, jossa nukkuminen saati lapsenteko olisi sangen vaikeaa. Kyse on näetsen korkeasta kassakaapista. Eikä lapsia sisäpaisti tehdä, ne saadaan, jos Jumala suo.
Tätä nykyä ani harva voi päättää päivänsä Hetekassa. Jos Luoja suo, minun kuolinvuoteeni on mallia Tempur. Ja jos saisin vielä valita kuolinsyynkin, niin nauruun kuolemista parempaa vaihtoehtoa en itselleni osaisi edes uneksia. Ilotonta loppua en toivo kenellekään, vaan pikemminkin loputonta iloa.
Oletko Hannu koskaan tuumannut sitä, että ehkäpä tiimalasissa hiekka ei vähenekään vaan kertyy. Siis alaosaan. Ja että se olisi ihmiselämän vertauskuva. Nimittäin, emme me tiedä, kuinka paljon siellä yläpuolella on hiekkaa. Mutta sen me tiedämme, paljonko alapuolelle on kertynyt. Ja se kertyminen kaikkineen on osoitus Jumalan huolenpidosta. Vaikeista hetkistäkin on selvitty. Eikä meille ole luvattu elämää ilman vaikeita hetkiä. Joskus se hiekka loppuu, mutta ehkä se pelottava tunne ei ohjaakaan meitä kuoleman voittajan turviin. Eikö ehkä paremmin sana anteeksiannosta, rististä, avatusta taivastiestä. Siis Jeesuksesta.
Oikein hyvä pointti, Pekka. Näkökulman muuttamisen taito on jalo laji. Jos koulussa sai kokeesta seiskan, niin huomiota kiinnitettiin siihen, että kolme vastausta oli väärin sen sijaan että olisi iloittu seitsemästä oikeasta vastauksesta.
Tämän blogin kirjoittamisen aloitin muuten poikkeuksellisesti noista kolmesta kuvasta, jotka minulla oli ennen kirjoituspuuhaan ryhtymistäni. Yleensähän kuvat etsitään tukemaan tekstin sanomaa.
Liikenneonnettomuus 2012 Nizzassa oli 2 nopeaa kovaa rysäystä 110 kilometrin vauhdissa moottoritiellä, – toinen auto työntää automme vasemmalle kaiteeseen, josta syöksymme tien oikealle puolelle kaiteeseen ja peräämme 7 autoa vinksin vonksin. Koin tapauksen hitaana, ehdin miettiä monta asiaa, pidin miestäni kädestä ja päässäni soi laulu: jokaisella kerran on hetki viimeinen, eletty on elämä pienen ihmisen…
Olin 10 vuotias, kun näin 60-vuotiaan isoäitini kuolevan ja 14, kun isoisäni lakkasi vuoteessaan hengittämästä. Kummipoika hautaan 5-vuotiaana ja lasteni kaveri 17-vuotiaana. Tämä on opettanut elämään kuin viimeistä päivää. Tärkeät asiat on tehtävä tänään, nyt. Kuolemaan suhtautuminen pelotta, osana elämää on kulkenut aina mukanani. Hetekasta en sano mitään, tuttu vekotin.
May, sinullahan on ollut kuolema kintereilläsi lähes tulkoon koko maallisen vaelluksesi ajan!
Tekstissä mainitun Railin kanssa tuli vuosien varrella jutelluksi paljon. Jostakin uudenvuodenpuheestaan jäi mieleeni muuan ajatus, joka ei ole koskaan jättänyt minua rauhaan: Meille kullekin on annettu tietty elinaika. Tuota aikarajaa emme millään konstilla onnistu ylittämään, mutta alittamaan pystymme, ikävä kyllä.
Minulle tuo ajatus, että meille kullekin olisi annettu tietty elinaika, tuntuu vieraalta. On mielestäni ero ennalta määräämisen ja ennalta tietämisen välillä. Ja minusta tuossa on aika lähellä ajatus ennalta määräämisestä.
Pekka: Kuinkas nyt noin? Kaikilla asioilla auringon alla on oma aikansa.
Predestinaatiota en minäkään kannata, mutta miten olet onnistunut lukuisia ruumiita siunanneena väistämään tätä psalmin ajatusta:
Herra, anna minun muistaa,
että elämäni päättyy,
että päivilleni on pantu määrä?
Minusta tuo päivien määrän paneminen ei ole ajanlaskuun liittyvä asia, vaan sen toteaminen, että jokainen on kuolevainen. Jokaisen elämä päättyy. Mutta vieras on ajatus, että Jumala olisi pannut minun elämäni sillä tavoin raameihin, että nyt minä synnyn ja sitten elän xvuotta xkuukautta ja xpäivää, ehkä siitä vielä tunnit ja sekunnit. Enkä voi sille mitään. En ajattele, että Jumala on näin minulle määrännyt. Hän voi sen tietää, mutta määrääminen on eri asia.
Kiviranta: ”Jokaisen elämä päättyy.”
Niinpä, kerran se vain kirpasee ja se on siinä sitten sanoi Heikki Räisänen vainaakin aikoinaan.
Minusta juuri se kuulostaa oikein hyvältä. Asenteen ehkä ratkaisee se , millainen se on Jumalaa kohtaan.
Kun on jo oikein kyllästynyt tuohon vanhaan ihmiseeni, joka jatkuvasti on vastahakoinen kaikelle sille hyvälle mitä Jumala tahtoo vaikuttaa, niin kuoleman jo kokee suurena auttajana, joka vapauttaa minut raskaimmasta taakastani. Mikä voisi olla kristitylle raskaampaa, kuin se että aina on vastustamassa Hyvän Jumalan suunnitelmia. On hienoa, kun saa elämässä nähdä miten tarkasti ja hienosti Jumala osaa suunnitella kaiken. Huomaa usein miten Hänellä ei ole minuutti suunnitelmia, vaan sekunti suunnitelmat . Niinpä on hyvä tietää, että elämänikin on tarkasti suunniteltu ja se on sekunnilleen juuri sopivan mittainen.
Pekka P: Näkökulmaeroja taas: Nuorena kuolleesta pruukaamme sanoa, että hänen elämänsä jäi kesken, vanhuksesta taas, että hän lähti elämästä kyllänsä saaneena. Me teemme omia tulkintojamme toisten elämästä ja kuolemasta, mutta vain sillä on merkitystä, mitä Jumala niistä tuumaa.
Pekka: ”On hienoa, kun saa elämässä nähdä miten tarkasti ja hienosti Jumala osaa suunnitella kaiken. ”
Juu, kuten hirmumyrskyt, tsunamit, maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset, tulvat jne. jne.
Tosi mukava heppu se hyvä isä-Jumala.
Lutherin ajatus ja rukous: ”Varjele meitä äkkikuolemalta” kuulostaa monen nykyihmisen korvaan oudolta, koska ihminen haluaisi lähteä äkkiä ja kitumatta.
Itseäni tuo Lutherin rukous on alkanut puhuttelemaan, sillä toivoisin saavani hyvästellä rakkaat läheiset ennen viimeistä henkäystä. Olen myös kallistunut ajattelemaan, että jokainen sydämmenlyönti on ohjelmoitu minuun ja etukäteen Taivaassa, syntymäni ei ole sattumaa, eikä elämäni, ei kuolemani, vaan Rakastavan Jumalan käsiin on piirretty jokainen hetkeni. Turha vaellukseni voi myös päättyä ennenaikaisesti, jos Jumala sen sallii.
Vakaasti myös uskon, että täällä eletty elämän hiekka valuu ja taas tulee täyteen vasta Taivaassa, jossa se saa uuden alun… Millaisen? Muuan Juutalainen sanoi kerran, jotenkin näin: Elävä elää aina eikä koskaan häviä, kun taas kuollut ei koskaan voi elää.
Ismo: Lutherin aikana äkkikuolemaa pidettiin pahana siksi, että kun lähtö tulee äkkiä, ihminen ei välttämättä ole ehtinyt katua syntejään, tehdä rippiään.
Toisaalta Lutherin aikana kuolemaan suhtauduttiin haudanvakavasti: Kirkko opetti kuolemisen jaloa taitoa, Ars Moriendia. Jokaisen ihmisen tulisi meditoida tunnin verran omaa kuolemaansa joka päivä. Ihanne oli, että ihminen olisi tehnyt tilinsä selviksi lähimmäistensä ja Jumalan kanssa niin, että olisi valmis lähtöön milloin vain.
Tätä samaa ihannetta suosittelen niin itselleni kuin kaikille muillekin.
RR: ”Ihanne oli, että ihminen olisi tehnyt tilinsä selviksi lähimmäistensä ja Jumalan kanssa niin, että olisi valmis lähtöön milloin vain.
Tätä samaa ihannetta suosittelen niin itselleni kuin kaikille muillekin.”
Eikös homman voi hoitaa vasta sitten kun on astuttu Tellukselta ns. ”tuonpuoleiseen”. Eihän noissa uskonhommeleissa sovi hötkyillä ennen kuin voi omin silmin todeta, että koko hommassa on yleensäkään jotain perää.
Sitä puhutaan nykyään kaikenlaista. Ota noista nyt sitten selvää mikä on totta ja mikä ”fake news”.
Lisäys edelliseen: Kun Ars Moriendista puhutaan, niin kannattaa ehdottomasti muistaa, että keskiajalla kaikki oli aivan toisin kuin nykyään. Toimittaja Vuokko Vänskä kertoo:
”Kuolema oli keskiajalla läsnä konkreettisesti, sillä ihmisten oletettu keskimääräinen elinikä oli vain 28 vuotta. Lapsikuolleisuus oli korkea. Vain yksi kolmesta lapsesta saavutti yhden vuoden iän. Kulkutaudit, muut sairaudet ja köyhyys verottivat ihmiselämää. Siksi kuolemisen taito, ars moriendi, oli asia, johon kiinnitettiin erityistä huomiota – eikä vähiten kirkossa. Kirkko oli pelastuslaitos.”
Tuo on hyvä muistaa. Kuolema on vakava asia ja siksi myös Kirkko muistuttaa, että voimme ilota Kristuksessa, koska kuolema on voitettu Hänessä.
Ismo: ” Kuolema on vakava asia”
Miksi kuolema on muka vakava asia? Ei se sitä ainakaan kuolevalle itselleen sitä ole. Kristityt uskovathan pääsevät elämään taivaallisissa iloissa ja riemuissa iankaikkisuutensa loppuun asti mihin ovat aktiivisesti pyrkineet jo koko Telluksella tallustelunsa ajan. Pakanat taas saavat kaipaamansa rauhallisen tiedottomuuden, kun hermojärjestelmä lakkaa pelaamasta ja lamppu vintiltä viimeisen kerran sammuu. Ei tarvitse kuunnella edes harppuorkesterin plimputtelua eikä enkelien vaskiseitsikon pasuunoitten törinää.
Jos kuolema nyt yleensä joillekin on vakava ja surullinen asia, niin jälkeen jääneille (enkä tällä tarkoita kehitysvammaisia) se sitä voi korkeintaan olla. Suru voi tulla puseroon luopumisen pakosta – oikeastaan ihan itsekkäistä syistä. Äkkiä sekin (murhe ihmisen menetyksestä) kuitenkin ohi menee, kunhan on saatu perukirjat tehtyä ja saalis jaettua.
Aurinkokuntamme läpimitta on noin 14 miljardia kilometriä ja ’aurinkokuntia’ on linnunradassamme
400 miljardia ja ’linnunratoja’ eli galakseja on universumissa mahdollisesti jopa 2000 miljardia.
Tässä käsittämättömässä valtavuudessa mitättömän maapallon asukkailla on tuskin höpönpöpönkään merkitystä. Eli suhteellisuudentajua peliin.
RR: ”miksi tänä päivänä ei uskalleta / välitetä / osata puhua synnistä, saatanasta, kuolemasta saati Jeesuksesta ja pelastuksen välttämättömyydestä.”
Jos jotain ilmiötä ei osata (vielä ) tieteen voimin selittää, on ihmisen (ollut) pakko luoda itselleen selitykseksi jonkin sorttinen yliluonnollinen tekijä (Jumala), johon uskoa ja joka on kaiken aikaansaanut ja joka tarkkailee jatkuvasti Telluksella tallustelevien ihmispolojen taivallusta, syntisäkkien painoa ja heittää heidät lopulta vastavoimansa Saatanan valtakuntaan helvetin tulimereen kitumaan iankaikkisesti, elleivät he usko häneen (Jumalaan ja poikaansa Jeesukseen).
Lisäksi vielä kaikki tuhannet eri uskonnot hämmentävät omalta osaltaan soppaa ja toitottavat oman oppinsa oikeellisuutta ja paremmuutta, eikä koko sotkusta ota selvää meidän erkkikään.
Jos tänä päivänä kysytään miksi ei uskalleta / välitetä / osata puhua synnistä, saatanasta, kuolemasta saati Jeesuksesta ja pelastuksen välttämättömyydestä, niin yksiselitteinen vastaus kysymykseen on, että länsimaisen sivistyksen tuottama ja alituisesti itseään korjaava tieteellinen tieto on jo aikoja sitten ajanut henkimaailman uskomusten ja muuttumattomiksi luutuneiden luulojen ohi.
Olen varsin hyvin perillä siitä tosiasiasta, että maailma ei tule valmiiksi eikä “kaiken käsikirjaa” kirjoiteta minun, eikä kenties vielä satojen tulevienkaan sukupolvien aikana, mutta sitä mukaa kun tutkimuslaitteistot ja mittausmenetelmät kehittyvät, myös oikea tieto lisääntyyy, sivistys sivistyy, kehitys kehittyy ja kaikenlaiset uskonnot, uskomukset ja taikuus vaipuvat tarpeettomina ja aikansa eläneinä kiihtyvällä vauhdilla historian hämäriin. Niin on tapahtunut ja tulee aina tapahtumaan, niin kauan kuin Tellus tähteään kiertää.