Tänä kesänä on noussut kauhea älämölö Suomen Lähetysseuran kahdesta toisiinsa liittyvästä rekrytointipäätöksestä. Päätös vastaa 100%:sti sitä, mitä SLS ilmoitti, kun kysyttiin sen kantaa homoseksuaalissa suhteessa elävän rekrytointiin:
Suomen Lähetysseuran kotimaantyön johtaja Markku Laine uskoo, että järjestön ulkomaisen työn osalta parisuhde samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa voisi olla rekrytointia heikentävä tekijä. Tämä taas johtuu siitä, että henkilön työhön ottaminen on yhteistyökirkon päätös. Sen sijaan kotimaisessa työssä se ei Laineen mukaan voi estää työllistämistä. Lakia ei voi rikkoa. Rekrytoinnissa ei kysytä, millaisessa parisuhteessa työnhakijat elävät.
– Enemmän vaikuttavat muut tekijät, tämä asia ei voi olla ratkaisuperuste työsuhdetta puntaroitaessa, Laine sanoo.
Lähetysseuran ulkomaantyön johtaja Rolf Steffansson selventää, että ulkomaan työntekijät toimivat suoraan yhteistyökumppanin alaisuudessa. Koska kumppanin pitää hyväksyä lähetystyöntekijä, homoparisuhteessa eläminen voisi nousta rekrytointiin vaikuttavaksi tekijäksi. Steffansson sanoo, ettei Lähetysseura kysy ulkomaan työhönkään rekrytoitaessa henkilön parisuhteesta. Hän kuitenkin toivoo, että työnhakijat olisivat avoimia asiassa. Tämä taas johtuu hänen mukaansa siitä, että joissakin maissa homoparisuhteessa eläminen voisi koitua vaaraksi työntekijälle. (Kotimaa24 22.10.2011)
Miksi silloin ei nostettu meteliä siitä, että SLS jätti oven auki parisuhteensa rekisteröineiden rekrytointiin? Silloin myös työntekijät, joihin Simojoki viittaa, olisivat voineet nostaa kissan pöydälle. Tuntuu kuin silloin olisi ajateltu, että tämä on täysin teoreettinen kysymys. Mutta se ei ollut sitä silloin esittäjilleen ja nyt jokainen on havahtunut tajuamaan, että kysyjät tarkoittivat täyttä totta. Ja vastaajat myös.
Koko evankeliumi koko ihmiselle koko maailmaan -periaate pitää sisällään ajatuksen, että diakonia ja julistus ovat erottamattomat. On aivan varmasti tilanteita, jossa suun on vaiettava ja evankeliumin julistus on jätettävä käsille.
Krha Turtiaisen huomiot ovat silti osuvia. Esimerkiksi SLS:n www-sivuilla ja myös Lähetyssanomissa “lähetystyö” on vaihtunut “kirkon kansainväliseksi työksi”, “lähetyskurssi” “kirkon kansainvälisen työn erikoistumiskoulutukseksi”, “kasteopetus” “voimaannuttamiseksi” ja “seurakuntatyö” “yhteisöjen kehittämishankkeiksi”. Samalla on tapahtunut mainittu valtion tukemien kehitysapuhankkeiden osuuden nousu. Se, että lähetysjärjestö haluaa yhä enemmän profiloitua kehitys-, koulutus- ja ihmisoikeusjärjestönä perustuu tietenkin haluun saavuttaa poliittinen korrektius ja yleisen mielipiteen hyväksyntä.
Kehitysyhteistyön osuuden kasvattaminen on kuitenkin kummallista ja ongelmallista. Kummallista siksi, että lähihistoria on osoittanut, että elintason nousu on perustunut vapaisiin markkinoihin ja kauppaan – ei valtiolliseen kehitysyhteistyöhön. Kansalaisjärjestöjen työn vaikuttavuus ja tärkeys onkin tuntea ja kohdata markkinoiden rattaisiin jäävät ihmiset ja heidän tilanteensa. Vaikka SLS toimiikin kumppaniensa kanssa ruohonjuuritasolla, niin tulee vaikutelma kuin suuntaus olisi sieltä kohti byrokratiaa. Ongelmallista valtion tuella tehtävä lähetysjärjestön kehitysyhteistyö on, koska siinä juuri suljetaan julistustyö pois. Valtion näkökulmasta näin pitää ollakin, mutta lähetysjärjestö joutuu kieltäytymään omasta sääntöjensä määräämästä perustehtävästään.
Yksi mahdollinen visio olisi se, että kirkon kansainvälinen työ jakautuisi tulevaisuudessa kahtia: Vapaaehtoiseen kannatukseen pohjautuvat järjestöt keskittyisivät lähetystyöhön siellä, missä ei vielä ole itsenäisiä kirkkoja/seurakuntia, ja saisivat tähän tukea esim. kirkon keskusrahaston kautta mm. lähettien eläkkeisiin ja kehy-työhön. Toisaalta seurakuntien kansainvälinen yhteistyö vakiintuneiden sisarkirkkojen kanssa pitäisi sisällään työntekijä- ja kulttuurivaihtoa ja kehy-hankkeita paikallisten kumppanien ja asiantuntijaorganisaatioiden kanssa. Tämä malli ei lopettaisi järjestöjen kehy-työtä, mutta korvaisi valtion rahan kirkon rahalla. Se ei lopettaisi julistustyötä kirkkojen välisessä yhteistyössä (SIC!), mutta ei kutsuisi lähetystyöksi sitä, mikä ei lähetystyötä selvästikään ole.
Elina Löppönen: ”Käsittääkseni diakoniatytöntekijät tekevät työtään uskontoneutraalisti, jos sillä tarkoitat sitä, että kuka vaan voi saada kirkolta apua, syrjimättömästi ja riippumatta omasta taustastaan. Kaikki tietävät, että toimijana on kirkko.”
Juuri sitä minä en tarkoita termillä ”uskontoneutraali”. Kirkon diakoniatyössä – itsekin diakoniapappina toimineena – tiedän toki, ettei apua anneta ehdollisesti: ”autamme vain kristittyjä avuntarvitsijoita” -tyyliin.
Kontekstistani pitäisi selvitä, että termillä ”uskontoneutraali” tarkoitan sellaista toimintaa, jossa kirkon ominta viestiä (evankeliumia Jeesuksesta) ei saa / voi tuoda esille, koska se on erityisesti kehitysyhteistyön rahoittajan puolelta kiellettyä. Tähän sitoutuminen merkitsee minusta ”omaan jalkaan ampumista”.
Diakoniatyössä saa aivan vapaasti kertoa Jeesuksesta ja rukoilla asiakkaan puolesta, jos hän sitä toivoo.
Esim. meillä Espoonlahden kirkolla jaetaan leipää ja lähikauppojen lahjoittamia elintarvikkeita seitsemänä päivänä viikossa: ma-la kirkon eteisessä ja sunnuntaisin leipää saa myös kirkon alttarilta.
Joka päivä myös nuo jaettavat leivät siunataan ennen kuin ne lähtevät hakijoiden myötä koteihin: kirkossa pidetään rukoushetki, johon leivän hakijat saavat halutessaan osallistua, mutta kovaäänisistä evankeliumin viesti tulee myös kirkon eteiseen kaikille muillekin.
Hakijoiden joukossa on myös maahanmuuttajia (mm. muslimeja) eikä heistä kukaan pahennu siihen, että kristillisessä auttamistyössä rukoillaan, luetaan Sanaa ja veisataan kolmiyhteiselle Jumalalle. Se kuuluu asiaan.
Mitään pakkokäännytystä se ei ole, mutta oman kristillisen todistuksen sanallista ja rakkaudellista jakamista kylläkin. Miksi emme auttamistyössämme jakaisi ennen kaikkea sitä, mikä on ihmisen pelastukselle välttämätöntä? Kuka sen tekee, jos kristillinen kirkko / lähetysjärjestö ei sitä tee? Tai pitäisikö se jättää vain niille kristillisille yhteisöille, joilla on kyllä tähän kaikkeen kovaa intoa, mutta ei aina tahdikkuutta ja taitoa?
Lisäksi tiedän, että juuri diakoniatyössä käydään päivittäin monia hienoja keskusteluja myös evankeliumin ytimestä. Ihmisen hätä kun ei rajoitu vain siihen, että puhelinlasku on perinnässä ja jääkaapissa on vain valo. Jokainen ihminen kaipaa myös viestiä siitä, että Jumala armahtaa, vaikka tämä maailma ei armahtaisikaan.
Jos toimisimme aidosti ”uskontoneutraalissa” ympäristössä – kuten UM:n eettinen ohjeistus edellyttää – tätä kaikkea me emme voisi tehdä. Kuinka silloin auttamisemme eroaa esim. Punaisen Ristin, Punaisen Puolikuun tai Punaisen Davidin Tähden tai Unicefin työstä?
Ja pitäisikö kirkon tekemän avustustyön erota muusta auttamistyöstä?
Jouni,
Lähetysseuran kumppaneista valtaosa on kirkkoja, kirkkojen kehitys/sosiaalityön/diakoniatyön osastoja. Kyllä sielläkin työntekijät saavat rukoilla asiakkaittensa puolesta, tuoda esiin omaa vakaumustaan, ihan niin kuin Suomessakin. Jo uskonnonvapauslaki takaa tämän oikeuden niin meille kuin muillekin.
Ulkoasiainministeriön eettiset ohjeet kieltävät nimenomaan käännyttämistyön, sekä uskonnollisen että poliittisen. Käännyttämistyöllä ymmärretään aggressiivista oman agendan pakottamista toiselle ja sen myötä avun tai osallistumisen ehdollistamista. Tätä ei käsittääkseni yksikään Suomen virallisista lähetysjärjestöistä tunnistaisi toimintatavakseen.
Niin Lähetysseura, Kylväjä kuin Kansanlähetyskin tukee paikallisten kumppaneittensa diakonia- / kehitys- / sosiaalityötä Suomen valtion kehitysyhteistyövaroin, kunnioittaen eettisiä ohjeita. Suomen valtio on lukuisissa tarkastuksissa todennut niiden kaikkien toiminnan eettisesti kestäväksi, tuloksia tuottavaksi, ihmisen hätää lieventäväksi. UM ei edellytä uskontoneutraaliutta missään. Kaikkea työtä ohjaa arvopohja. Näiden UMn rahoitusta saavien järjestöjen kohdalla se arvopohja on avoimesti kristillinen, eikä se ole ollut ongelma UMlle. Näissä keskusteluissa hämmästyttää se, että monille kirkon ihmisille se näyttäytyy ongelmana.
Kysyn uudelleen, mitä varten julistus ja palvelu asetetaan tahallaan vastakkain? Ne ovat saman kolikon kaksi puolta, joiden molempien arvostaminen ja ymmärtäminen muodostavat kristityn identiteetin keskiön.
Nyt toivotan sinulle ja muille keskustelijoille siunattua, levollista kesälomaa. Suokoon Herramme meille jokaiselle rakkautta ja halua kuulla, mitä toinen sanoo ja kykyä nähdä ihminen mielipiteen takana. Erityisesti silloin, kun en ymmärrä tai jaksa häntä kuulla.
Terveisin Elina
Jouni,
ymmärrän, jos haluat kritisoida lähetysseuran linjaa. Nyt ole kytkenyt kolme asiaa toisiinsa: kehitysyhteistyö painotuksen voimistumisen SLS:ssä; homoparin rekrytoinnin SLS:n kenttätyöhön; järjestelyn jonka SLS teki, koska tai kun yhteistyökirkko ei halunnut kahta lähettiä työyhteyteensä. Tämä kytkentä on sinun ratkaisusi.
Samalla viestität — tahtoen tai tahtomatta — että juuri homoparin rekrytointi ilmentää kaikkea sitä, mikä on pielessä SLS:ssä. Lähetysseuran linjan muutoksen kritisointi olisi uskottavampaa, jos olisit etsinyt toisia esimerkkejä.
Toiseksi kohdistat kritiikkisi SLS:n järjestelyyn tämän lähettiparin kohdalla. Samaan aikaan vakuutat omaa syrjimättömyyttäsi ja puhut vastustavasi positiivisesta diskriminaatiota. Minusta tämä kuullostaa ulkoistetulta syrjinnältä: kohtelemme kaikkia tasapuolisesti, mutta jos joku haluaa syrjiä, niin emme näe vähääkään vaivaan puolustaaksemme syrjinnän kohdetta.
Heikki, väitän kyllä, että juuri homoparin rekrytointi ilmentää SLS:n linjan muutosta. Kun lähetystyöhön ei kannata enää panostaa, voidaan panostaa kehitysyhteistyöhön, jossa evankeliumin sanoman levittäminen ja yhteistyö paikallisen kirkon kanssa ei ole välttämätöntä (tai se on jopa selvästi torjuttua).
Pyysit muita esimerkkejä. Niitä olen esittänyt jo Oulun Lähetysjuhlilla, kun tuolloin kysyin Rissaselta, miksi SLS:n määrärahoista peräti 20% oli kehitysyhteistyörahoja. Nyt se on jo 25&. Muutaman vuoden kuluttua se tällä menolla lienee jo 30% jne…
Ymmärrät varmaan, että ”sen lauluja laulat, kenen leipää syöt” pätee tässäkin. Kun riippuvuus maallisesta rahoituksesta kasvaa, myös arvomaailma maallisen rahoittajan kanssa yhteinäistyy. Simple as that.
Positiivisen syrjinnän osalta olen sitä mieltä, että se on tietoista syrjintää. Onko sille jokin muu, parempi ja ehkä ”poliittisesti korrektimpi” nimitys? Mielestäni syrjintä on syrjintää, tapahtuipa se kuinka ”hyvistä” motiiveista tahansa.
Kuten olen jo aiemmin todennut, en kysy rekrytoidessani kenekään perhesuhteista tai sukupuolisesta taipumuksesta mitään. Sen sijaan kysyn sitoutumista evankeliumin Jeesukseen. Se riittää mielestäni niin Espoonlahdessa, Tikkurilassa kuin Kambodzassa – jos vain paikallinen seurakunta kutsuu.
Onko kutsunut Kambodzassa?
… juuri homoparin rekrytointi ilmentää SLS:n linjan muutosta. Olet antanut seksuaaliselle suuntautumiselle symboliarvon, joka on negatiivinen ja syrjintään yllyttävä.
”Ei ole hyvä jos sanoo jotakin eikä ole hyvä jos jättää jotakin sanomatta. Joidenkin ihmisten kohdalla mietitään mitä tuli sanottua ja joidenkin kohdalla mitä tuli jätettyä sanomatta.”
Markku Virta sanoo mielestäni osuvasti eli että kumpikaan ’malli’ toimia ei olisi ollut mieleen. Mene siinä sitten ja toimi, vaikka kyseiset henkilöt eivät varmaan pelkästään ihmisten mieliksi haluakaan toimia.
Voimia poijille Junkkaala, Turtiainen, Simojoki!