Timo Soini ja liturgian paluu

”Totuus on, että Euroopassa soditaan”, ulkoasianministeri Timo Soini (ps.) julisti dramaattisesti tammikuussa 2016. Kansainvälisen järjestyksen perusteet olivat kovan paineen alaisina. Kylmän sodan loppumisesta alkaneeksi luultu rauhantila oli osoittautunut utopiaksi.

Tarkastelen, miltä maailma näyttää ulkoministerin lasien lävitse. En ota kantaa esimerkiksi siihen, miten tai miksi Venäjä tai Yhdysvallat käyttävät suurvaltojen repertuaariin kuuluvia konstejaan. Sen sijaan keskityn ulkoministerimme kosmologiaan: minkälainen maailmanjärjestys hänellä on?

Tutkailen asiaa Timo Soinin kahden puheen kautta. Ne pidettiin Suomalaisen klubin ulkopoliittisessa illassa tammikuussa 2016 ja Pohjois-Kymen Paasikivi-Seuran 30-vuotisjuhlassa toukokuussa 2016. Ensin mainitun puheen keskiössä ovat Suomen suhteet Venäjään, jälkimmäisessä taas suhde Yhdysvaltoihin. Lopuksi pohdin soinilaisen kosmologian historiallisia ja maailmanpoliittisia kytköksiä retoriikan näkökulmasta.

Blogikirjoitus on tiivistelmä Politiikasta.fi:ssä julkaistusta artikkelista. Kyseinen artikkeli puolestaan perustuu alkuvuodesta 2017 julkaistavaan perusporvarillista puhevaltaa käsittelevään teokseeni.

Venäjä, Yhdysvallat ja Suomi

Ulkoministeri Soinin retoriikassa Venäjästä rakentuu kuva taloudellisten ongelmien riivaamana häirikkönä, jonka toiminta on äkkiväärää säntäilyä, mutta samalla myös epäilyttävää politikointia, jonka tähtäimessä on euraasialaisen imperiumin luominen Neuvostoliiton jalanjäljissä. ”Venäjä ei epäröi käyttää aktiivisesti kaikkia suurvallan työkaluja politiikkansa välineinä”. Maa harrastaa ”voimapolitiikkaa”, se lisää ”sotilaallista aktiivisuuttaan”, Soini painottaa.

Samalla Venäjä järkyttää ”kansainvälistä sääntöpohjaista järjestystä” ja vaarantaa oman ja muiden turvallisuuden, kuten ulkoministerimme korostaa toistuvasti. Toisaalta maan autoritaarisen pinnan alla kuplii, kun Venäjällä käydään keskustelua sen todellisesta identiteetistä. Venäjä on kuin koulupihan kovanaama, joka paikkaa huonoa itsetuntoaan kiusaamalla pienempiään. Sen kanssa silti pärjää, jos sen saa kokemaan ”olevansa tasavertainen peluri”.

Venäjän on muututtava, mikäli se haluaa tulla hyväksytyksi. Timo Soini painottaa, että Venäjä on kyettävä vakuuttamaan kansainvälinen yhteisö sanoilla ja teoilla halustaan lujittaa ”Euroopan rauhanomaista järjestystä”; muutoin luottamuksen lisääminen ei onnistu. Hän lisää, että vaikka Venäjä haluaa olla ”tasavertainen ja arvostettu kumppani eurooppalaisessa yhteistyössä”, maan on osoitettava olevansa sen arvoinen. Sen on toisin sanoen siirryttävä henkisesti ja poliittisesti länteen, mikäli se haluaa tulla otetuksi vakavasti.

Yhdysvallat puolestaan on luotettava ja sitoutunut kumppani, joka huokuu turvallisuutta ja luottamusta jo pelkällä läsnäolollaan. Siinä missä Venäjän ulkopolitiikka – asevoimista puhumattakaan – aiheuttaa lähes väistämättä jännitteitä, Yhdysvallat ja Nato levittävät vakautta myös armeijoillaan. Erityisesti Itämeren alueella ”nykyisessä turvallisuustilanteessa” setä Samulin ”vahva läsnäolo luo vakautta ja lisää turvallisuutta”. Sen ”tasapainoa ja ongelmien ratkaisua tavoitteleva politiikka” on tervetullutta, koska Yhdysvaltojen keskeinen intressi eli ”mahdollisimman vakaa kansainvälinen tilanne” on ”keskinäisriippuvuuden” maailmassa myös Suomen etu.

Koko Euroopan turvallisuudelle ”elintärkeä” ”kansainvälinen avoin ja sääntöpohjainen järjestelmä” perustuu ”pitkälti Yhdysvaltain ja sen liittolaisten tukeen”. Ja itse asiassa koko ”kansainvälinen sääntöpohjainen järjestelmä on pitkälti Yhdysvaltain kädenjälkeä”. ”Liberaalin sääntöpohjaisen järjestelmän säilyttäminen” onkin Yhdysvaltojen perimmäinen tavoite. USA on tasapainoinen ja demokraattinen. Se symboloi läntistä järjestystä ja niin taloudellista kuin poliittista kehitystä. Yhdysvallat on kaikkea, mitä Venäjä ei ole.         

Suomi sijoittuu näiden kahden maailmanpoliittisen voimatekijän väliin mielenkiintoisesti. Suomi on ulkoministeri Soinin retoriikassa arvoiltaan ja politiikaltaan niin läntinen maa, että samankaltaisuus Yhdysvaltojen kanssa ja jaettujen intressien korostaminen saavat välillä suorastaan neuroottisia piirteitä. Ottaen huomioon ulkoministerin puolueen on mielenkiintoista, että myös Soinin korostamat kansallinen taloudelliset ja turvallisuuspoliittiset intressit toteutuvat nimenomaan Yhdysvaltojen ja Naton kautta.

Puheista syntyy suorastaan vaikutelma, Suomi on – tai ainakin haluaa olla – ”johtajan” lemmikki, jonka pitää olla valmis heti reagoimaan sen tahdonilmauksiin. Soinin Suomi-neito on geopolitiikkansa vanki: se haluaisi syleillä Yhdysvaltoja maantieteellisesti(kin), mutta se on pakotettu nököttämään idän karhun kainalossa.

Arktinen ulottuvuus toisaalta tarjoaa Suomelle mahdollisuuden yhdistää intressinsä Yhdysvaltojen ja Venäjän kanssa. Kaikki kolme jakavat kiinnostuksen arktiseen alueeseen. Ulkoministeri Soinin retorisessa maisemassa pohjoisen kylmyys viilentää nokikkain olevien suurmaiden tunteita. Kyseessä on mielenkiintoinen, konkreettinen geopoliittinen tapa löytää yhteinen sävel. Arktinen alue todella on kansainvälisen politiikan laboratorio.

Raja railona aukeaa – soinilainen maailmanjärjestys

Ulkoministeri Timo Soinin maailmanjärjestyksessä lännessä ovat laki ja järjestys, idässä laittomuutta ja epäjärjestystä. Kyseessä on kosmologinen mytologia, jonka romanialaissyntyinen uskontotieteilijä Mircea Eliade on esittänyt olevan olennaista uskonnolliselle maailmankatsomukselle.

Pyhään ja maalliseen liittyy läheisesti järjestyksen (kosmos) ja epäjärjestyksen (kaaos) välinen tilallinen jännite. Kosmos on tunnettu ja asutettu tila, joka on järjestyksessä. Sitä ympäröivä kaaos taas on tuntematon, epämääräinen ja sekasortoinen alue. Siellä voi tapahtua mitä tahansa eriskummallista. Kosmoksessa taas sijaitsevat kaikki keskeiset paikat, se on yhteydessä pyhään.

Soini kytkeytyy siihen vuosisatoja vanhaan traditioon, jossa kosmos löytyy lännestä ja kaaos idästä. Tässä ajattelussa Venäjä nähdään takapajuisena ja sekasortoisena. Sitä vastaan asettuu läntinen rationaalisuus, järjestys ja kehitys. Russofobiset stereotypiat olivat keskeisessä roolissa erityisesti 1800-luvun ja 1900-luvun rasistisessa ajattelussa sekä sotaretoriikassa, myös Suomessa.

Esimerkiksi jatkosodan alussa Kuopion piispa Eino Sormunen julisti monien muiden tavoin, että Suomen itäraja oli ”sekasorron ja oikeusjärjestyksen välinen raja”, jota oli vuosisatojen saatossa jouduttu puolustamaan asein monta kertaa. Sama tilanne oli edessä kesällä 1941:

”Monin verroin tärkeämpi tämä puolustustaistelu oli nyt, kun Venäjän jumalaton hallitus, painamalla onnettomat kansanjoukot entistä suurempaan orjuuteen ja kurjuuteen, oli kahden vuosikymmenen ajan keskittänyt laajan maan kaikki voimavarat suunnattomaan sotavarusteluun vyöryttääkseen laumansa yli Euroopan tuhoamaan ja hävittämään länsimaisen kulttuurin kaikki saavutukset. […] Olemassaolomme, lainalainen vapautemme ja oikeusjärjestyksemme eivät saa hukkua itämaisen alkukantaisuuden, valheellisuuden ja sairassieluisuuden hävittämis- ja kiduttamisvimman valtaan.”

Suomen ulkoministerin näkemys itänaapurista on siis melkoisen samanlainen kuin luterilaisen kirkkomme maineikkaan piispan käsitys Venäjästä jatkosodan hyökkäyksen käynnistyessä! Niin tuolloin kuin nyt Venäjän omaa kansaansa rääkkäävät barbaarit järkyttävät ”liberaalia kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää”.

Kun poliittiset jännitteet tai preferenssit muutetaan myytiksi, reetori pääsee liikkumaan historian ja mytologian välillä. Länsi ja Venäjä edustavat keskenään yhteensopimattomia ideoita. Kun taas kaaoksen ja sekasorron välisestä ristiriidasta tehdään historiallinen kertomus, maailmanpolitiikalle löytyy tuttu ja turvallinen asetelma sekä vääjäämättömältä vaikuttava suunta. Samalla poliittiset valinnat näyttävät välttämättömyyksiltä. Sekasortoa vastaan täytyy käydä jatkuvaa kamppailua, kaaos joukkoineen voi iskeä milloin tahansa kuin varas yöllä.

Liturgian paluu?

Soinin puheissa näyttäisikin olevan kyse vuosisatoja vanhasta läntisestä geopoliittisesta rituaalista, jolla maailmaa pidetään järjestyksessä idän ja lännen jyrkällä dikotomialla. Soinin suomettumisen ajan mantrojen arvostelu saa tätä taustaa vasten varsin ironisen sävyn:

”Kylmän sodan aikainen tasapainoilu -liturgia alkoi elää myös omaa elämäänsä. Hämmästyksekseni se näkyy ajoittain edelleenkin puheena paikastamme idän ja lännen välissä ja vaikeudessa tunnustaa Yhdysvallat-suhteen merkitys.”

Soini ei loppujen lopuksi juurikaan tasapainoile eikä esitä suomettunutta YYA-jargonia; hän liimaa Suomen tiukasti Yhdysvaltojen kylkeen sinne, missä läntisen kosmoksen keskus sijaitsee. Kylmän sodan liturgian sijaan Soinin retoriikka tosin muistuttaa vahvasti perinteistä sotaliturgiaa!

Ulkoministeri ei kuitenkaan missään nimessä ole yksin näkemystensä kanssa. Useiden poliitikkojen ja toimittajien lisäksi esimerkiksi syksyllä 2016 julkistettu Ulkopoliittisen instituutin raportti Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla myötäilee Soinin kosmologiaa ajoittain hämmentävän kuuliaisesti. Sen mukaan Venäjä on ”epärationaalinen”, jonka demokratia on ohjattua ja jossa markkinamekanismit eivät pääse toimimaan vapaasti ja luomaan vakautta.

Venäjä on myös vainoharhainen: se näkee ”yhteiset pelisäännöt sekä monitasoisen ja kaikille yhteisen turvallisuuden tuottamisen” lähinnä ”valheellisina kulisseina”.  Ulkopuolisten tahojen on vaikeaa vaikuttaa Venäjän politiikkaan ja toimintalogiikkaan. Venäjä on muuttunut, ja asian suhteen on hankala tehdä muuta kuin varautua pahimpaan. Läntisen puolustusyhteistyön lisäksi Nato-option esillä pitämisen nähdäänkin olevan jo sinänsä tehokas vastavoima Venäjälle.

Suomen on varauduttava myös ”historiapoliittiseen hyväksikäyttöön”: Venäjä voi yrittää kyseenalaistaa Suomen itsenäisyyttä esimerkiksi ehdottamalla yhteistä satavuotisjuhlaa Suomen itsenäisyydelle ja Venäjän vallankumoukselle. Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelu-uudistus ja kuntauudistuskin voivat synnyttää ”institutionaalisia aukkoja”, joita Venäjä kärkkyy. Lisäksi Venäjän ”informaatiovaikuttamisen” suhteen on oltava jatkuvassa valmiudessa.

Tällainen liturgia on omiaan tukemaan pelon politiikkaa, johon kuuluu olennaisesti viholliskuvien luominen kansalaisten varpaillaan pitämiseksi. Näyttääkin siltä, että itärajaa revitään jälleen railoksi kaksin käsin samalla, kun mielipiteitämme muokataan Nato-yhteensopiviksi. Sotilaallinen organisaatiohan tarvitsee aina vihollisia oikeuttaakseen olemassaolonsa.

Tästä näkökulmasta aktiivinen liennytyspolitiikka, keskinäisriippuvuuden ulottaminen koskemaan myös Venäjää tai sen tavoitteiden oikeutetuiksi tunnustaminen eivät ole niitä tarkoituksenmukaisimpia linjauksia. Kun hyvä ja paha kamppailevat, rauhanomaista yhteiseloa on äärimmäisen vaikea kuvitella. On valittava puolensa.

Lopuksi

Tähyily pimeyden sydämeen avartaa näköaloja. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov on huomauttanut käsityksen Venäjästä kansainvälisen järjestyksen järkyttäjänä olevan osa lännen propagandaa. Se jättää huomiotta niin Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten kansainvälisten sopimusten rikkomiset kuin Naton itälaajentumisen. Tulkinta Venäjästä ”revisionistina” perustuu ”primitiiviseen logiikkaan”, jonka mukaan vain Yhdysvallat voi määrätä kansainvälisten asioiden tahdin:

”Tämän logiikan mukaan alkujaan George Orwellin muotoilema mutta nyt kansainvälisiin suhteisiin siirretty periaate kuuluu tähän tapaan: kaikki valtiot ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut valtiot ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Nykyiset kansainväliset suhteet ovat kuitenkin liian hienovarainen mekanismi yhden keskuksen hallittavaksi. Tämä käy ilmi Yhdysvaltojen väliintulojen seurauksista: Libyassa ei käytännössä ole valtiota lainkaan, Irak tasapainoilee hajoamisen partaalla ja niin edelleen.” 

Lavrovin mukaan lännelle näyttää tuottavan vaikeuksia ymmärtää, ettei kansainvälisiä suhteita voi enää kehittää kylmän sodan mallin mukaisesti. Myös Tyynenmeren Aasiassa, Lähi-idässä, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa tapahtuvat kehityskulut on otettava huomioon. Länsi ei näytä pääsevän yli siitä, ettei se enää yksin hallitse ihmiskunnan kohtaloa niin kuin se kuvitteli melkein 500 vuoden ajan. ”Siirtyminen kylmästä sodasta uuteen maailmanpoliittiseen järjestelmään on tuskallisempaa kuin oletettiin 20–25 vuotta sitten”, Lavrov on todennut.

Kiinan kommunistipuolueen lehti The People’s Daily puolestaan julkaisi syksyllä 2016 kolmen professorin näkökulmat. Heidän mukaansa Yhdysvallat on hanakka aiheuttamaan häiriöitä ja järkyttämään tasapainoa alueilla, joilla sillä on poliittisia tai taloudellisia intressejä. Yksi syy tähän on Yhdysvaltojen kokema ahdistus siitä, että sillä ei enää ole maailmanpolitiikassa yhtä hegemonista asemaa kuin aikaisemmin.

Yhdysvallat on vaihtanut tasapainottavan ja järjestystä ylläpitävän roolin häiriköintiin, jotta se pystyisi säilyttämään valtansa. Professoreiden mukaan taustalla on myös ”sotateollisen kompleksin” räjähdysmäisesti kasvanut vaikutusvalta eli juuri se, mistä Yhdysvaltain presidentti Dwight Eisenhower aikanaan 1960-luvun alussa varoitti maanmiehiään. Kiinan päättäjien tulee kuitenkin pyrkiä rakentavaan ratkaisuun Yhdysvaltojen kanssa ja luoda uudenlaiset suurvaltasuhteet.

Maailmanpolitiikan mahdit arvioivat toisiaan hämmästyttävän samankaltaisella retoriikalla, vaikka se, mikä maa häiritsee ja ei ole sinut itsensä sekä ympäristönsä kanssa, tietysti vaihtelee esittäjästä riippuen. On syytä muistaa, että suurvallat idässä, lännessä, etelässä ja pohjoisessa yleensä toimivat tavalla, joka palvelee niiden omia intressejä. Ne ”häiriköivät” ja ”vakauttavat” tarpeidensa mukaan.

Ilman suhteellisuudentajua nämä seikat unohtuvat äkkiä. Seurauksena on helposti se, että yksipuolisesti kuviteltu tulevaisuus alkaa ohjata nykyhetkeä: viholliskuvia maalailevasta retoriikasta tulee itseään toteuttava ennuste. Onko Suomella varaa tähän?