Otsikon teema on usein esillä kirkollisessa keskustelussa, muodossa tai toisessa. Kyse on siis siitä, että jotkut näkevät kirkon olevan liian ”löperö” tai liian pehmeä. Kirkon ja osan sen toimijoista katsotaan sivuuttavan tai torjuvan keskeisiä kristillisen uskomme kohtia. Kyse lienee laajasti ajateltuna perinteisestä mallista, jossa ajatellaan kirkon toimijoiden jakautuvan konservatiiveihin ja liberaaleihin. Tämä jakautuminen on jossakin mielessä todellista, mutta itse koen sen myös liian yksinkertaisena ja todellisuutta huonosti kuvaavana.
Osa kirkon toimijoista katsoo puolestaan, että oppia kyllä tarvitaan ja että se on kaiken taustalla. He eivät halua kuitenkaan olla liikkeellä ”opillisuuden kärjellä” vaan enemmän kontekstuaalisuuden ja kohtaamisen kärjellä. Toki sekin on todettava, että myös opillisuutta korostavat haluavat kohdata ihmisiä ja palvella heitä.
Kumpikin lähestymistapa on mahdollinen ja toimiva, mutta kumpi on sitten kirkon työn eli kirkon mission kannalta parempi? Itse näen niin, että opillisuuden kärjellä saavutetaan ehkä vahvemmin hengellisyyttä ulkoisesti ”toteuttava” yhteisö, joka jää kuitenkin melko pieneksi. Toisella lähestymistavalla tuloksena on löyhempi ja hajanaisempi yhteisö, joka kuitenkin pitää joukossaan ja mukana paljon suuremman joukon. Tämä on myös jossakin määrin ollut kansankirkollinen idea.
Kirkkoa ja sen joitakin keskeisiä toimijoita on arvosteltu jonkinlaisiksi yleisiksi hyväntekeväisyysjärjestöiksi. Tähän arvosteluun on liittynyt juuri syytös opillisuuden eli kristillisyyden perussisällön unohtamisesta. Asia on kuitenkin laajempi eli koskee hienosti ilmaistuna spiritualiteettia. Omassa ajattelussani vahva tai moninainen spiritualiteetti tarvitsee kasvaakseen perustiedot uskosta, mutta se ei olemukseltaan ole kuitenkaan opillisuutta vaan syvää ja joskus ulospäin näkymätöntä hengellistä elämää.
Armollisuutta ja kohtaamista korostava lähestymistapa tarvitsee kirkossa edelliseen liittyen vahvan hartaus- tai jumalanpalveluselämän. Sen tulisi olla kuitenkin sellaista, joka ei ole spiritualiteetin tiedollista puolta korostavaa vaan muuten syvästi ruokkivaa ja koskettavaa. Eivätkä opillinen sisältö ja vahva hengellinen koskettavuus ole toisensa poissulkevia vaan liittyvät toisiinsa.
Ehkä vaikein kysymys Suomen oloissa on, miten toteuttaa vahvasti kirkon missiota ihmisten piirissä ja miten saada kirkon ”helmaan” ja toimintaan heitä, jotka ovat jättäneet kirkon tai vierastavat sitä ja uskoa. Vahvojen hengellisten yhteisöiden malli ja kutsu toimii joidenkin kohdalla, mutta vain melko harvojen. Siten monenlaiset ja erilaiset kosketustavat ihmisiin ovat tarpeen. Tarpeen on myös korostaa, ettei kristillisyys ole – välttämättä – heavyuser-uskovaisuutta eli kirkon toiminnoissa alituiseen käymistä. Kristillisyydessä pitää korostaa arjen elämässä uskon, toivon ja rakkauden toteutumista.
Toivo Loikkanen
Toisen blogin yhteydessä oli keskustelua Tuomo Mannermaan teologiasta. Laitan tänne yhden kommentin sieltä:
Tämä kyllä on hyvää opetusta Mannermaalta:
In ipsa fide Christus adest, Itse uskossa Kristus on läsnä.
Se on Mannermaan Luther-tutkimuksen keskeinen teos ja löytö. Itse uskossa Kristus on läsnä. Tarkoittaa siis ihmisen vanhurskautumista, ortodoksien termein jumalallistumista ja meidän kirkollisella kielellä pyhäksi ja pelastetuksi tulemista. Luin sen opiskeluaikana ja silloinen apulaisprofessori Eero Huovinen opetti sen meille perinpohjaisesti. Tuo on siis sekä Mannermaan kirjan ja keskeisen löydön nimi tai otsikko!
Tuo uskossa Kristus on läsnä pätee hyvin mm. Paavo Ruotsalaiseen, kun hän kävi ensi kerran seppä Högmanin luona. Takoessaan sadatellen hän ensin koetteli Paavoa, millä asialla hän oikein oli. Kun hän huomasi Paavon lainalaisen tilan, johdatti seppä Paavon Kristuksen sisälliseen tuntoon, joka Paavolta puuttui. Vanhurskautetun täytyy tulla myös vakuuttuneeksi henkilökohtaisesti siitä, että hänellä on yhteys armahtajaan. Jumalattoman vanhurskauttaminen ei ole siten pelkkä forenssinen tapahtuma, vaan siihen kuuluu myös sen subjektiivinen puoli. Koettavissa oleva yhteys Vapahtajaan. Tunnettava armo.
Paavali sanoo, että heprealaiset ovat Lain orjia ja tästä riemastuneena kristikansa kirkon opettamana on ryhtynyt hokemaan, että laki oli vain Kristukseen saakka, emme ole enää lain orjia. Se on myös eräs Jeesuksen sanoma, ’nyt julistetaan jumalan valtakuntaa.’ Laki ristiinnaulittiin Jeesuksen mukana, se kuoli ja haudattiin, mutta ei pidä unohtaa, että se nousi ylös.
Siis myös Sana ja nemomaan sana nousi ylös, kolmannella vuosituhannella. ”Laki lähtee Siionista, Jumalan sana Jerusalemista.” Nyt me muistamme Jumalan selvemmin, kun juutalaiset ovat nousseet ylös Jerusalemiin, ja muutenkin keskiöön ja tarkkailuun, myös sana on noussut keskustelunaiheeksi, ehkä voimallisemmin kuin koskaan. Nyt myös tavitset ja etenkin naiset voivat osallistua keskustelluun, ihan laillisesti. Sananvapaus, ilmaisunvapaus, ajatuksen vapaus, Vapautta ei tuonut, eikä ajanut Kristus, vaan laki.
Ovatko juutalaiset lain orjia, tavallaan he nyt ovat, koska nyt heille huudetaan kansainvälisen lain noudattamista, vaikka raamatussa sanotaan, ’minä katkaisen teidän kahleenne, eikä kukaan tee teitä enää orjikseen.’
Näin ne asiat kiertävät kummallista kehää.
Kiitos hyvästä kommentistasi! Jeesuksessa oli ja on laki ja profeetat. Kuitenkin hän vapautti meidät lain orjuudesta. mutta ei kumonnut lakia. Laki on ilmaistu 10 käskyssä ja rakkauden kaksoiskäskyssä. Perinteisesti opetetaan, että laki näyttää meillä vajavaisuutemme ja johtaa meidät etsimään armoa, johtaa Kristuksen luo.
Armoistuin rakennettiin Lain arkun päälle, tai annettiin ohjeet sen rakentamiseksi ja Jumala sanoi: ” Siinä minä ilmetyn sinulle, Armoistuimella ”
Toisin sanoen, ei pidä paikkaansa sanonta, ”laki tuli Mooseksen kautta ja armo Jeesuksen kristuksen kautta ” koska tämä ei ole näyttäytynyt juutalaisille siltä, että te olisitte, tai Kristus olisi istunut armoistuimella. Jumala hyvinkin voi siellä istua, siitä on mainintaa raamatussakin. Syntien pois ottaminen ei ole mikään temppu, ja varsinkin jos on joutunut paljon kärsimään, kuten juutalaiset, he ovat sillä kuitanneet jo esi-isienkin synnit moninkertaisesti, jos sellaisia oli. Syyttä kärsiminen on kuin panisi rahaa Jumalan pankkiin, sanoo Koraani. Ja silloin voi tuntea itsensä rikkaaksi, vaikka ei rahasta. Se on talletettuna Jumalan luona. Sitten voi miettä, että mistä se velka syntyy.
Se, että armoistuin rakennettiin lain arkun päälle, ei tietenkään tarkoita, että laki sillä kumotaan ja kaikki armahdetaan.
Jokaisella maalla on nyt perustuslaki, eli te ette voi enää syrjäyttää lakia, joten on rurha keskustella asiasta, koska laki on jo voittanut Kristuksen ja hänen helvetin tuomionsa. Oikeudenmukaisuus ja totuus voittakkoon.
Loikkanen: ”Jeesuksessa oli ja on laki ja profeetat. Kuitenkin hän vapautti meidät lain orjuudesta. mutta ei kumonnut lakia.”
Ei tietenkään ole, koska laki on sanoja ja ohjeita kirjassa, kuten ” Älä ota lahjusta” Korruptio on edelleenkin monien maiden lainvastainen toimi, jota ei katsota suopeasti. Se on jo Mooseksen Laissa. Se tosin tarkoittaa siellä oikeuden tuomareita, että he eivät saa tuomita rikkaan eduksi, eikä köyhänkään, vaan pitää tuomita oikeudenmukainen tuomio. Tämä on hyvin moderni laki, joka toimii edelleen. Monta muutakin löytyy, jos ei ole alkuasetelmina nuiva katsanto.
Palaan vielä sanoihin ”Jeesuksessa on ja oli laki Ja profeetat. ”
Jeesus kuuluu toiseen uskontoon, toiseen kulttuuriin, eikä se voi miehittää Tooraa ja Profeettoja sanomalla ” he ovat Jeesus ” Tai puhuvat Jeesuksesta.
Kun esim. muistaakseni Sakarja sanoo; ” He katsovat minuun, jonka ovat lävistäneet ja itkevät häntä, niinkuin itketään ainokaista ” On tämän kerrottu tarkoittavan Jeesusta. Miten ihmeessä ? Kuka siinä puhuu minä muodossa ? Profeetalla on nimi, Sakarja, puhuuo Sakarja itsestään, vai Jumalan suulla, ja kuka on hän, jota itketään.
Sakarja on vaikuttanut paljon aikaisemmin kuin Jeesuksen oletettu vaikutusaika oli,
Hän ei tietenkään käytä jeesuksesta sanoja, ”katsovat minuun, jonka ovat lävistäneet.” Kuten huomataan, tässä on siis tapahtunut jotain, on lävitetetty, ei sanota, että sellaista tulee tapahtumaan eräässä toisessa uskonnossa satojen vuosien kuluttua.
Miten te voitte tehdä näin selviä virheita ja valheita, jotka eivät ajallisesti mitenkään ole uskottavia.
Kirkko on uskovien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaaati saarnataan ja sakramentit oikein toimitetaan (sekä vastaanotetaan uskolla). Eikö tästä seuraa kaksi asiaa? (1) Kirkon tulee ja se saa pitää korkeaa profiilia uskomisen, opin ja elämäntavan asioissa kokonaan riippumatta jäsenmäärästä. (2) Opillisuuden korostus ei ole sama asia kuin tiukkapipoisuus tai moralismi eikä niiden vastakohta ole sellainen ”armollisuus” jossa millään ei ole mitään väliä, kunhan jäsenmäärä pysyy isona. Usko yhdistää – mutta myös erottaa!
Armo ja oppi kuuluvat yhteen kuten usko ja rakkauskin, mutta kysymyshän on siitä, että nämä(kin) käsitteet pitäisi ymmärtää Raamatusta ja tunnustuksesta käsin.
Tietenkään ketään ei pidä ruveta ajamaan kirkosta pois tai ruveta mittailemaan jonkun uskovaisuutta. Tällaisesta evankelikaalisesta moralismista (kuten sen nimeäisin) en innostu.
Kiitos, Marko, tästä kommentistasi. Kohtaan 1: Kyllä, mutta eikö kirkon tavoite ole saada jäsenmäärä pysymään ja kasvamaan? Kirjoitukseni käsittelee sitä, millaisella kärjellä on hyvä olla toimimassa. 2)Olen samaa mieltä. Kommentin lopussa on tärkeä kohta:”Tietenkään ketään ei pidä ruveta ajamaan kirkosta pois tai ruveta mittailemaan jonkun uskovaisuutta. Tällaisesta evankelikaalisesta moralismista (kuten sen nimeäisin) en innostu.”
Toivo, muistelen roomalaiskatolisen kirkon pitävän edelleenkin kiinni siitä, että katolisen kristityn tulisi käydä messussa joka sunnuntai.
Käsittääkseni sama ajatus on myös luterilaisuudessa; heavyuserismi on siis meidänkin kannaltamme kristityn normaali tila eikä sosiologinen kummajainen. Tietenkin on syytä olla realisti. Mutta: jos tavissuomalaisella on kyky ja tarve katsoa joka ilta TV:stä Isä Brown tai Urheiluruutu, ei liene mahdotonta ajatella kristityn pyrkivän joka sunnuntai kirkkoon tai jumalanpalvelukseen, noin pääsääntöisesti.
Ehkä olemme myös nostaneet kristityn ”riman” liian korkealle ja väärissä kohdissa pietistisessä traditiossa. Mutta olen kyllä pitkälti Sammeli Juntusen ”Jumalasta voi puhua” -kirjan linjoilla siinä, että saisimme rohkeasti pitää esillä selvää kristillisyyttä, sen oppia ja eettisiä linjauksia.
Niin,
Eiko juuri armorealismi, armon saamisen todellinen mahdollisuus, ole ”tiukasti” kristillistä oppia oleellisimmillaan edustamata kuitenkaan ns. tiukkapipoisuutta?
Kyllä!
Tässä on muuten Seurakuntalainen-sivustolta bongaamani Miikka Ruokasen blogikirjoitus kristinuskon tulevaisuudesta. Pidän erityisesti viiden kohdan listauksesta, jossa kuvataan ei-länsimaisten (Eurooppa ja P-Amerikka)ja usein kasvavien kirkkojen piirteitä. Niistä erityisesti viidettä kohtaa. https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/mika-on-kristinuskon-tulevaisuus/
Uskominen on hyvin tärkeä myös Islamissa, ja minä en naisena aio uskoa myöskään Islamin tavoin. He myös tietävät ihan päälle päin, kuka uskoo oikein ja kuka väärin. Jos on erimieltä jostakin, se on väärin uskomista ja silloin on eliminoitavien listoilla. Niin oli aikoinaan myös kirkossa.
Uskominen, alistuminen, nöyryys ja verojen maksaminen heille, ovat pakkopullaa jos meinaa miellyttää miesväkeä. Näin oli myös kirkossa aikoiaan, ennenkuin laki vapautti meidät sananvapauden ja mielipidevapauden kautta ajamaan ihmisoikeuksia ja sananvapautta myös kriittiseen näkemykseen.
Koraani toistaa Allahia Armollisena Armahtajana, mutta Allah toimii heidän kauttaan, eli kaikki mitä miehet tekevät on yhtä kun jumala tekee, koska he ovat Allahin ruumis. Jos se on pahaa tekemistä, he eivät ole syyllisiä vaan uhri, ja hänen syntinsä, joka nyt sai rangaistuksen. ( vertaa kristillinen ajattelu suhteessa juutalaisiin. Kärsivät koska eivät ole ottaneet Kristusta vastaan, eli omasta syystään.) En tietenkään kannata tällaista ajattelua, en kuuna kullan valkeanakaan.
Valinta on hyvin mielivaltaista, joka näkyy nyt myös suhteessa juutalaisiin, heidät on tarkoitus eliminoida islamin tieltä, kysymys ei niinkään ole uskosta vaan verojen maksusta, kenelle ne maksetaan. Sharialaista ja sen ihmisoikeuksista ei kukaan lännessä uskalla puhua mitään, mieluummin mielistellään terroristeja ja vaaditaan Israelin toimia oikeuteen.
Mistään piittaamattoman islamin käytös on ymmärrettävästi pelottavaa, mutta joku järki ja voima pitäisi oikeudella olla, muuten se luisuu shariaan, joka antaa perin kummallaisia oikeuksia, kuten oikeuden kansanmurhaan ja kuoleman toivomiseen vääräuskoisille.
Kysymyshän ei ole siitä, että uskonto sinänsä olisi paha asia, vaan siitä mitä se sisältää ja mihin täytyy uskoa ollakseen yhteisön jäsen. Pelkästään rituaalit vaikka ne eivät ole raamatullisia, vaan kopioituja vanhoista kreikkalaisista taruista, ja muista, joita nimitetään pakanauskonnoiksi, eivät sinänsä vahingoita ketään, Mutta se muu sisältö, johon esim kasteessa pakotetaan, liittämällä älyllisesti vajaa olento kulttiin, jota hän ei voi itse valita, on jo sinänsä ihmisoikeuksien vastainen pakkotoimi, henkisen vapauden riisto, koska lapsi ei enää tässä maailman ajassa ole vanhempiensa omaisuutta, se aika on mennyt.
Usko uskominen, on tietämisen ja tietämättömyyden keskellä oleva luulo. Tiedetään vähän jostakin, kuten Jumalasta, mutta ei paljon mitään, ja silloin se ei ole tietoa, mutta ei ihan tietämättömyyttäkään, se on luuloa ja kuvitelmaa, mutta ei tietoa ja totuutta.
Uskolliuus on uskoa oman kulttuurin olemssaoloon ja oman kulttuurin arvoihin ja säilymiseen, ja jos ne hyviä arvoja, kannattaa ollakin uskollinen. Näkisin, että uskollisuus on juutalaisuuden ominaisuus, ei ole pakko uskoa mihinkään, mutta uskollisuus liittoon, joka aikoinaan on solmittu on vaatinut jopa yli ymmärryksen menevää uskollisuutta. Aina hengen menetyksiin saakka. Se on suuresti kunnioitettava ominaisuus.
Uskollisuus on myös parisuhteen kantavia voimia, se synnyttää luottamuksen ja kunnioituksen.
Tarja hyvä
Uskominen ja luuleminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Uskoa voi totuuteen tai uskoa voi valheeseen. Totuuden voi uskoa tai olla uskomatta. Totuuden luuleminen taas on jotain muuta, joskaan ei avan harvinaista. Kiellettyä luuleminen kai ei kuitenkaan ole; toisaalta luuleminen nyky(jälkimodernina)aikana ei kai aivan harvinaistakaan ole – toisinaan jopa tieteellisillä kliseillä kuorrutettuna.
Onpa ajateltu niinkin, että ajassammekin ovat tietyt oletukset tai jopa luulot (toiveet?) saaneet lähes uskonnollisen totuuden veroisen statuksen. Uskonnollisia ilmiöitä ilmenee sielläkin, missä niitä ei julkisesti tunnusteta (tai haluta ymmärtää) sellaisiksi.
Ajatus, että ihminen olisi syntyessään (hedelmöittyessään vai putkahtaessaan kohdusta karuun maailmaan – tai jossain siinä välissä?) ”tabula rasa” – siis mistään totuudesta tajuamaton, lienee sekin pohdittu, joskaan ei aina hyväksytty. Missä vaiheessa kehitystään ihminen alkaa uskoa, että Jumala on tai että sitä ei olisi? Tietty uskonto oppirakneteineen on sitten oma kysymyksensä.
Ja mainitsemaasi uskollisuuteen liittyy toki ”usko” -näkökohta vahvastikin. Toiset sitä arvostavat, toiset eivät. Ja näyttäisi (tilastojenkin valossa) siltä, että usko(llisuude)n arvostus yhteiskunnassamme olisi liukumassa katoavan kansanperinteen luokkaan. Valitettavasti.
Uskonnollisuus ihmisessä ei tunnu katoavan vaan pikemminkin muuttavan muotoaan eroamalla kiinteistä ja sitovista oppirakenteista. Taitaapa kuitenkin islam Euroopassa ja kristinusko etelässä ja idässä kasvaa. Ateismin osuus pysynee jotakuinkin paikallaan. Alueellisia eroja lienee.