Tiukemmin opillisuutta vai lisää armollisuutta?

Otsikon teema on usein esillä kirkollisessa keskustelussa, muodossa tai toisessa. Kyse on siis siitä, että jotkut näkevät kirkon olevan liian ”löperö” tai liian pehmeä. Kirkon ja osan sen toimijoista katsotaan sivuuttavan tai torjuvan keskeisiä kristillisen uskomme kohtia. Kyse lienee laajasti ajateltuna perinteisestä mallista, jossa ajatellaan kirkon toimijoiden jakautuvan konservatiiveihin ja liberaaleihin. Tämä jakautuminen on jossakin mielessä todellista, mutta itse koen sen myös liian yksinkertaisena ja todellisuutta huonosti kuvaavana.

Osa kirkon toimijoista katsoo puolestaan, että oppia kyllä tarvitaan ja että se on kaiken taustalla. He eivät halua kuitenkaan olla liikkeellä ”opillisuuden kärjellä” vaan enemmän kontekstuaalisuuden ja kohtaamisen kärjellä. Toki sekin on todettava, että myös opillisuutta korostavat haluavat kohdata ihmisiä ja palvella heitä.

Kumpikin lähestymistapa on mahdollinen ja toimiva, mutta kumpi on sitten kirkon työn eli kirkon mission kannalta parempi? Itse näen niin, että opillisuuden kärjellä saavutetaan ehkä vahvemmin hengellisyyttä ulkoisesti ”toteuttava” yhteisö, joka jää kuitenkin melko pieneksi. Toisella lähestymistavalla tuloksena on löyhempi ja hajanaisempi yhteisö, joka kuitenkin pitää joukossaan ja mukana paljon suuremman joukon. Tämä on myös jossakin määrin ollut kansankirkollinen idea.

Kirkkoa ja sen joitakin keskeisiä toimijoita on arvosteltu jonkinlaisiksi yleisiksi hyväntekeväisyysjärjestöiksi. Tähän arvosteluun on liittynyt juuri syytös opillisuuden eli kristillisyyden perussisällön unohtamisesta. Asia on kuitenkin laajempi eli koskee hienosti ilmaistuna spiritualiteettia. Omassa ajattelussani vahva tai moninainen spiritualiteetti tarvitsee kasvaakseen perustiedot uskosta, mutta se ei olemukseltaan ole kuitenkaan opillisuutta vaan syvää ja joskus ulospäin näkymätöntä hengellistä elämää.

Armollisuutta ja kohtaamista korostava lähestymistapa tarvitsee kirkossa edelliseen liittyen vahvan hartaus- tai jumalanpalveluselämän. Sen tulisi olla kuitenkin sellaista, joka ei ole spiritualiteetin tiedollista puolta korostavaa vaan muuten syvästi ruokkivaa ja koskettavaa. Eivätkä opillinen sisältö ja vahva hengellinen koskettavuus ole toisensa poissulkevia vaan liittyvät toisiinsa.

Ehkä vaikein kysymys Suomen oloissa on, miten toteuttaa vahvasti kirkon missiota ihmisten piirissä ja miten saada kirkon ”helmaan” ja toimintaan heitä, jotka ovat jättäneet kirkon tai vierastavat sitä ja uskoa. Vahvojen hengellisten yhteisöiden malli ja kutsu toimii joidenkin kohdalla, mutta vain melko harvojen. Siten monenlaiset ja erilaiset kosketustavat ihmisiin ovat tarpeen. Tarpeen on myös korostaa, ettei kristillisyys ole – välttämättä – heavyuser-uskovaisuutta eli kirkon toiminnoissa alituiseen käymistä. Kristillisyydessä pitää korostaa arjen elämässä uskon, toivon ja rakkauden toteutumista.

Toivo Loikkanen

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli

114 KOMMENTIT

  1. Uskomisen vastaparina käytetään usein sanaa Uskoton,’ ei ole uskoa hänellä, hän on uskoton, ateisti. ’

    Sana Uskoton on kuitenkin sanan Uskollinen vastapari, kun ei ole ollut uskollinen, on ollut uskoton, liitossa kuin liitossa. On siis pettänyt luottamuksen rikkonut sopimuksen.

    Sanat oikea ja väärä, ovat myös hiukan kinkkisiä, koska Oikea tarkoittaa meillä monia asioita, kuten oikea tekeminen, oikea puoli, oikeisto, poika istuu oikealla puolella, verkot piti laskea oikealle puolelle, se viimeinenkin kadonnut lammas piti saada oikealle puolelle, että sata tuli täyteen, ja oletuksena on, että
    toinen puoli, se vasen on samalla väärä puoli. Se on kuin hiljainen tieto, joka ei useinkaan tule esiin suorana puheena. Vasemmalla olevat ovat vääriä, koska jo Tuomas jätti Babylonian vasemmalle puolelleen palatessaan Egyptistä, Helmihymnissä.

    Vaikka väärän vastapari ei suinkaan ole oikea, vaan se on SUORA, ei vasen. ”Kuka sen suoraksi vääntää, mikä on vääräksi taipunut” sanoo Isokirja.

    • Tarja,

      Tällä sivustolla, pääasiassa, sanojen historia, merkitys linkittyy Raamattuun. Samoja sanoja, kuten usko, uskominen uskoton, uskollinen käytetään kulloisessakin meneillään olevan asian käsittelyssä. Eli on kysymys asiasta, mitä sanat edustavat.

      Tällä keskustelualustalla, KM24, on kysymys lähes pelkästään hengellisistä asianyhteyksistä. Muunmuassa Paavalin Kehoitus, että kaikki asiat olisi käsiteltävä hengellisin perustein. Tämä ”kaikki asiat” koskettavat, kuuluvat vain uskovalle, hengelliselle ihmiselle. Ei-hengellinen ihminen toteuttaa tai voi toteuttaa hengellistä lainalaisuutta, halutessaan, niin pitkälle kuin ymmärtää. Eli seuraa parhaansa mukaan ajallista lainalaisuutta, mitkä nekin on Jumalan asettamia. Hän on kuullut opetusta Evankeliumista, jonka todellinen, hengellinen vaikutus alkaa, on mahdollista vain Uskossa, uskovalla. Ylhäältä uudestisyntyneellä. Tähän viittaa Paavali:

      1.Kor.2:12-16, josta poimin kaksi kohtaa:
      14 Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on …
      15 Hengellinen ihminen sitä vastoin tutkistelee kaiken, …

    • Tarja,
      Hengellisyys ei ole hähättelyä, ynnä henkinen on sitä mitä Juudaan kirjeessä lukee. Etenkin jakeet 13, ja 19, jotka kohdistuvat sielulliseen vaahtoamiseen ja tekevät henkisyyden ja hengellisyyden eron.

  2. Ainoa keino jolla keskustelujen sisältöön voi vaikuttaa on se että jättää lukematta ne tekstit jotka ei itseä miellytä. Silloin ei niitä erehdy kommentoimaan. Melko hyvin toisemme tunnemme ja nimen perusteella tiedämme millaista asiaa kullakin on. Samoja teemoja toistamme jatkuvasti. Joten yllätyksiä on luvassa aika vähän. Juuri siksi monet ovat lakanneet seuraamasta näitä keskusteluja.

  3. Toivo pohdiskelee armollisuuden ja opillisuuden suhdetta. Mielenkiintoinen aihe minullekin. Viime aikoina olen pohdiskellut uudestisyntymistä. Oppimme mukaan se tapahtuu kasteessa. Harvoin jos koskaan puhutaan siitä, mitä käytännössä uudestisyntymisessä tapahtuu. Opin perusteella voimme teologiaan nojautuen sanoa siitä paljonkin. Sillä kaikella on hyvin vähän sanottavaa, jollei kuulija saa samalla tietää miten armo liittyy käytännöllisellä tasolla uskovan elämään.

    Uudestisyntyminen merkitsee todellista muutosta, jossa ihminen tulee osalliseksi Jumalallisesta luonnosta. Se muutos on ratkaisevan tärkeä ja sen tiedostaminen omassa uskonelämässä on koko kristillisen elämän pohjavire.
    Ilman uudestisyntymistä koko kristillinen elämä on pelkkää omaa yritystä kelvata ja riittää. Toivotonta ponnistelua saavuttaa jotain, jota ei kukaan voi saavuttaa.

    Siksi se mitä uudestisyntymisessä tapahtuu on keskeistä koko kristillisen elämän ja tietysti myös kirkon julistuksen kannalta. Jos uudestisyntyminen jää pelkäksi teologiaksi, niin sillä ei ole todellista kosketuskohtaa kenenkään omaan elämään.

    Jos sen sijaan uudestisyntynyt oivaltaa mitä kaikkea hän on saanut siinä, kun on tullut osalliseksi Jumalallisesta luonnosta, niin totta kai hän haluaa oppia ja tulla tietämään mitä kaikkea se sisältää. Silloin kuulija ikään kuin räjähtää kiinni Raamattuun, rukoukseen, opetukseen, seurakunnan yhteyteen ja etenkin armosta elämään Jeesuksen sovitustyön varassa. Uudestisyntymisessä kun tarjotaan kaikki tämä. Myös se rakkaus, joka on Jumalan olemus.

    Samalla kun uudestisyntynyt tulee tietoiseksi siitä että saa kaikki syntinsä anteeksi hän alkaa tavoitella elämää, jossa olisi mahdollisimman vähän syntiä.
    Jumallinen luonto hänessä vaikuttaa rakkautta Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Hänen oma luontonsa sen sijaan pyrkii jatkuvasti vastakkaiseen suuntaan. Siinä tulee esiin se taistelu joka käydään uudestisyntyneen sydämessä.

    Varustukset tähän taisteluun saadaan uudestisyntymisessä. Siksi jokaisen kristityn pitää saa tulla tietoiseksi niistä lahjoista, jotka hän on saanut, jotta kykenee selviytymään voittajana koko elämän mittaisesta taistelusta.

    Sen päivän jälkeen jona kirkkokansa käsittää uskon salaisuuden ja mitä he ovat uudestisyntymisessä saaneet, niin silloin mitkään kirkon tilat ei enää riitä.

  4. Satuin eilen lukemaan tekstin eräästä nuoresta täysin ateistisesta miehestä, joka teki pilkkalauluja uskovaisista. Mutta hän tuli uskoon pystymetsästä lukemalla Niilo Kustaa Malmbergin ja Wilhelmi Malmivaaran julistuksesta ja opetuksesta. Hän löysi armon ja uskon Jeesukseen. Kun hän haki erään herätysliikkeen nuorista seuraa ja kertoi kuinka hän oli tullut uskoon, hänelle vastattiin. ”Älä vouhota, ei meillä tulla uskoon.” Tietenkin kyseinen kaveri tyrmistyi mutta hän löysi uskonsa tueksi muita uskoontulleita ja opiskeli papiksi. Että näin tämä kasteen armosta vieraantunut entinen ateisti uudestisyntyi ylhäältä.

    • ”Näin tämä kasteen armosta vieraantunut entinen ateisti uudestisyntyi ylhäältä.” Luterilaisen käsityksen mukaan hän syntyi uudesti jo kasteessa. Vieraantumisesta käytetään sellaisiakin sanoja kuin ’kasteen liiton rikkominen’. Näin ajatellen tarinassa on kysymys paluusta kasteessaa saatuun Jumalan lapseuteen, liiton korjaamisesta.

    • Jumalan uudestisynnyttävää toimintaa ei voi rajata vain kasteeseen. Kyllä tälle kaverille tuli aito Pyhän Hengen herätys ylhäältä ja hän tuli uskoon, toisin sanoen uudestisyntyi, vaikka toiset muuta väittivätkin.

    • Martti P, Kosti V ja Pekka P. Uudestisyntymisestä (=US) on luterilaisessa kristillisyydessä ainakin neljää erilaista ymmärrystä, koska termi on Uuden testamentin pohjalta määritelty eri tavoin ja sijoitettu elämänkaaren eri kohtiin. Tästä seuraa, että me helposti puhumme toistemme ohi. Seuraava perustuu ulkomuistista luterilaisuudessa 1800-luvulla käytettyihin teologian oppikirjoihin (Norbeck, lukion uskonnon oppikirja 1840-luvulta ja Hoenecke, amerikansaksalainen teologi):

      Uudestisyntymisestä puhutaan lut. puhdasoppisuudessa laajemmassa, suppeammassa ja suppeimmassa merkityksessä.

      Yksimielisyys vallitsee siitä, että US on Pyhän Hengen armotyö, jossa syntisestä ja kadotuksen alaisesta ihmisestä tulee Jumalan lapsi. Yksimielisiä ollaan myös siitä, että sen vaikuttava väline on Jumalan sana kasteessa ja/tai julistetun (mahd. luetunkin) sanan välityksellä. Syntymä on tietysti ainutkertainen tapahtuma.

      Laajemmassa merkityksessä uudestisyntyminen on yleistermi kaikille Pyhän Hengen uskoontulossa lahjoittamille pelastuslahjoille. Suppeammassa merkityksessä US sisältää vanhurskauttamisen ja uudistuksen (Tit. 3:4-7) ja suppeimmassa merkityksessä Jumalan lapseksi syntymisen l. uskoon tulemisen.

      Pietismin eri versioissa US ajateltiin toistettavissa olevaksi tapahtumaksi. Näin esim. Laestadius joissakin saarnoissaan. Lestadiolaisuudessa yleisen käsityksen mukaan lapsi syntyy uskovaisena ja uudestisyntyy julistetun sanan kautta, jos on tämän Jumalan lapseuden menettänyt.

      1800-luvulla esitettiin sitten monia erilaisia versioita siitä, millä tavoin kaste ja kuultu sana yhdessä vaikuttavat uudestisyntymisen ja vapaakirkollisessa, helluntailaisessa jne opeissa uudestisyntyminen sijoitetaan vain sanaan.

      Joten yritetään ymmärtää toisiamme.

    • Marko S. Yksimielisyys on toki siitä, että uudestisyntyminen on Pyhän Hengen vaikuttava armotyö ja kaste uudestisyntymisen peso. Toisin sanoen lapsi uudestisyntyy kasteessa. Ihan Jeesuksen sanan mukaan (Joh3:5) ”Jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan.”

      Lutherin käyttämässä kastekaavassa näkyy se, että juuri kasteessa tapahtuu valtapiirin vaihtuminen, kastettavan syntyminen Jumalan lapseksi, Kristuksen valtakuntaan. Kaikki on siis hyvin, kunhan vain pysytään tässä Jumalan armoliitossa ja vaelletaan uskossa ja pysytään Jumalan sanassa, eikä siitä vieraannuta.

      Olemme realisteja ja toteamme, että vieraannuttu on kuka milläkin tavalla, mutta emme kaikki aivan samalla tavalla kuin tuo ateisti, joka tuli uskoon pystymetsästä Pyhän Hengen uudistuksen kautta. (Minusta tässä voidaan hyvin käyttää myös sanaa uudestisyntyä). Siis suomeksi sanottuna Jumala herätti hänet synnin tuntoon ja näin hän tuli Kristuksen uskoon armosta.

      Joskus taannoin eräs herätysliikejohtaja totesi mm; ”Mistä se kastettu kirkon jäsen muka on vieraantunut, kun Jumala ei koskaan erkane hänestä!” Miten lienee?

    • Kosti V. Juha Pihkala totesi mainion kastetutkimuksensa (1986) loppusanoissa, että uudestisyntyminen luterilaisen teologian mukaan tapahtuu kasteessa ja on kertakaikkinen. Siksi uskoon tulosta sanan kautta tulisi käyttää jotakin muuta termiä kuin uudestisyntyminen. Käyttökelpoisia voisivat olla ”kääntymys”, ”parannus” ja ehkä juurikin ”uskoln tuleminen”. Tällöin lähtökohtana on tietysti lapsikastekäytäntö. Edellä mainitsemani Norbeck linjasi uudestisyntymisen tapahtuvan ”sanan (ja kasteen sakramentin) välityksellä. Hän kun oli jo saanut vaikutteita oman aikansa moderneista virtauksista.

      Luterilaisuudelle – ja erityisesti tietyn tyyppiselle ”kansankirkkoajattelulle” moderneimmista viime synodaalikirjan ihmeellisistä viritelmistä puhumattakaan – on ongelma, miten aikuisen uudestisyntyminen tulisi sanoittaa. Näin siksi, että koko uskoontuloproblematiikka näyttää olevan abrakadabraa. Se on näköjään suosiolla jätetty helluntailaisille ja amerikkalaisperäisille evankelioimisliikkeille ja pietisteille, sikäli kun heitä vielä kirkostamme löytyy.

      Toisin sanoen: miten ja milloin aikuinen uudestisyntyy ja miten tämä tapahtuma suhteutuu kasteeseen, kun nimenomaan kaste lähtökohtaisesti ja Vanhan kirkon perinteen laajan todistuksen mukaan on uudestisyntymisen paikka?

  5. Toivolta, hyvä ja aina ajankohtaista pohdintaa.

    Mukava myös lukea tuttujen sotaratsujen, Pekan, Markon, Kosti, Martin ym kommenteja.

    Kotimaa tyri tämän blogialustan, laitoin palautetta, mutta tais mennä harakoille koko palaute. Joten kirjoittaminen vähenee meiltä kaikilta. Sitä Kotimaa juuri haluaa ja se on saavuttanut tavoitteen. Taitaa olla henkilökunnasta pulaa.

  6. Uudestisyntymisestä sen verran, että minulle riittää yksi syntyminen, oli hyvin ahdas portti josta tulin, ahdas koska olin isokokoinen, ja olin tukehtua napanuoraan, mutta synnyin kuitenkin. Kohdussa olin kellunut vedessä ja maailmaan tullessa vetäisin elämän henkeä keuhkoihini. Näin minä synnyin vedestä ja hengestä ihan ymmärrettävästi ja totuudellisesti.

    Jos pappi kuvitteli synnyttävänsä minut uudesti valamalla kolme kertaa vesitilkkaa päähäni, se on mielikuvitusta ja täyttä humpuukia, eikä sovita mitään mitä ei edes ole, kuten perisynti, Eevan houkuttelu ja Aadamin lankeemus. Se on vain tarina.

    Ihmisen mieli on puhdas paperi ja sen kehitys alkaa pikkuhiljaa, kun tajunta kasvaa ja kaiken ihmettely lisääntyy. Hänestä tulee joko tietoinen Jumalasta tai häntä ei kiinnosta koko asia, ja hänestä tulee bisnesmies. Eikä sekään paha asia ole jos bisnes tapahtuu oikein toimimisen kautta, myös työntekijöitä kunnioitttaen ja arvostaen, koska se, että ihminen toimii oikeudenmukaisesti on jo Jumalan ja jumalisten arvojen tuntemista, ja kunnioittamista, vaikka hän ei koskaa puhuisi mistään uskoon tulemisesta, teot puhuvat ja se on enempi kuin hokemat ja muiden tuomitsemiset. ”Paraskaan perustelu ei korvaa henkilökohtaista tajuamista,” on joku siisas sanonut, ja se hyvinkin pitää paikkansa, omatunnon vaatimus ja sen mukaan tekeminen on myös paras päänalunen, kuten myös on sanottu.

  7. Syntymisen ihme, siis minun syntymisen.

    On huomattava sekin seikka, että vaikka olen nainen niin siittiöiden kilpajuoksussa voitin kaikki urospuoliset juoksijat, ja siksi sain voittopalkinnon, eli Elämän.
    Tuhannet muut menivät kadotuksen mustaan kaivoon, kukaan ei sure, eivätkä he saaneet hautajaisia, siunauksia, ei nimeä, eikä lapseutta, heistä tuli hylkyvesoja. Mutta, kumma kyllä, vaikka en ollut toivottu, synnyin kuitenkin, ehkä minulla on joku tarkoitus, ainakin elämän halu oli huipussaan ja se on myös pysynyt. ???

    Näin syvällisesti olen tämän asian ajatellut, onko vastaväitteitä ?

  8. Pieni lisäys vielä oikeudenmukaisuudesta, jos se on omantunnon vaatimus ja tietoisuuden vaativa osa-alue, ja ihminen toimii sen mukaan, on sen olemasaolosta sanottava, että se on juuri sitä Jeremian mainitsemaa uutta liittoa, jossa laki on jo sisään kirjoitettu ja ihminen sitä mielellään noudattaa, koska se antaa hänelle hyvän mielen, levon ja rauhan, ja myös kanssakulkijoiden kunnioituksen. Teot siis ratkaisevat.

  9. RIIPPUMATTOMANA

    Rakas Herra Jumala,
    mitä ikinä minulle annat,
    sen tahdon ottaa vastaan kiittäen
    ja sydän iloisena.

    Mutta mitä et minulle anna,
    siitä tahdon ilomielin kieltäytyä.

    Tahdon oppia oloihini tyytymään:
    sopeutua niukkuuteen yhtä hyvin
    kuin suureen vaurauteen.

    Minä ihastuin suuresti Herrassa, että te jo vihdoinkin olitte elpyneet pitämään minusta huolta, johon teillä ennenkin oli ollut halua, vaikka ei tilaisuutta. Ei niin, että minä puutteen vuoksi tätä sanon; sillä minä olen oppinut oloihini tyytymään. Osaan elää niukkuudessa, osaan myös elää runsaudessa; kaikkeen ja kaikenlaisiin oloihin minä olen tottunut; sekä olemaan ravittuna että näkemään nälkää, elämään sekä runsaudessa että puutteessa. Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa. Fil. 4:10-13

    Rukoilemme Lutherin kanssa tänään, s. 49, SLEY, 1980.

Toivo Loikkanen
Toivo Loikkanen
Rovasti, liikkuja ja toimija Savonlinnasta. Kirkon töissä 1986-2023: muiden muassa seurakuntapappina ja varuskunnan oto pappina Kotkassa, Rotterdamin merimieskirkon johtajana ja pappina, Enonkosken ja Kerimäen kirkkoherrana, aluekappalaisena Kerimäellä Savonlinnan seurakunnassa. Matkan varrella paljon erilaisia luottamustehtäviä, joista nykyisin mukana aluepankin (SSOP) ja OP Ryhmän tehtävät. Luonto ja matkailu lähellä sydäntä. Olen kirjoittanut pitkään kirkon ja yhteiskunnan asioista.