Otsikon teema on usein esillä kirkollisessa keskustelussa, muodossa tai toisessa. Kyse on siis siitä, että jotkut näkevät kirkon olevan liian ”löperö” tai liian pehmeä. Kirkon ja osan sen toimijoista katsotaan sivuuttavan tai torjuvan keskeisiä kristillisen uskomme kohtia. Kyse lienee laajasti ajateltuna perinteisestä mallista, jossa ajatellaan kirkon toimijoiden jakautuvan konservatiiveihin ja liberaaleihin. Tämä jakautuminen on jossakin mielessä todellista, mutta itse koen sen myös liian yksinkertaisena ja todellisuutta huonosti kuvaavana.
Osa kirkon toimijoista katsoo puolestaan, että oppia kyllä tarvitaan ja että se on kaiken taustalla. He eivät halua kuitenkaan olla liikkeellä ”opillisuuden kärjellä” vaan enemmän kontekstuaalisuuden ja kohtaamisen kärjellä. Toki sekin on todettava, että myös opillisuutta korostavat haluavat kohdata ihmisiä ja palvella heitä.
Kumpikin lähestymistapa on mahdollinen ja toimiva, mutta kumpi on sitten kirkon työn eli kirkon mission kannalta parempi? Itse näen niin, että opillisuuden kärjellä saavutetaan ehkä vahvemmin hengellisyyttä ulkoisesti ”toteuttava” yhteisö, joka jää kuitenkin melko pieneksi. Toisella lähestymistavalla tuloksena on löyhempi ja hajanaisempi yhteisö, joka kuitenkin pitää joukossaan ja mukana paljon suuremman joukon. Tämä on myös jossakin määrin ollut kansankirkollinen idea.
Kirkkoa ja sen joitakin keskeisiä toimijoita on arvosteltu jonkinlaisiksi yleisiksi hyväntekeväisyysjärjestöiksi. Tähän arvosteluun on liittynyt juuri syytös opillisuuden eli kristillisyyden perussisällön unohtamisesta. Asia on kuitenkin laajempi eli koskee hienosti ilmaistuna spiritualiteettia. Omassa ajattelussani vahva tai moninainen spiritualiteetti tarvitsee kasvaakseen perustiedot uskosta, mutta se ei olemukseltaan ole kuitenkaan opillisuutta vaan syvää ja joskus ulospäin näkymätöntä hengellistä elämää.
Armollisuutta ja kohtaamista korostava lähestymistapa tarvitsee kirkossa edelliseen liittyen vahvan hartaus- tai jumalanpalveluselämän. Sen tulisi olla kuitenkin sellaista, joka ei ole spiritualiteetin tiedollista puolta korostavaa vaan muuten syvästi ruokkivaa ja koskettavaa. Eivätkä opillinen sisältö ja vahva hengellinen koskettavuus ole toisensa poissulkevia vaan liittyvät toisiinsa.
Ehkä vaikein kysymys Suomen oloissa on, miten toteuttaa vahvasti kirkon missiota ihmisten piirissä ja miten saada kirkon ”helmaan” ja toimintaan heitä, jotka ovat jättäneet kirkon tai vierastavat sitä ja uskoa. Vahvojen hengellisten yhteisöiden malli ja kutsu toimii joidenkin kohdalla, mutta vain melko harvojen. Siten monenlaiset ja erilaiset kosketustavat ihmisiin ovat tarpeen. Tarpeen on myös korostaa, ettei kristillisyys ole – välttämättä – heavyuser-uskovaisuutta eli kirkon toiminnoissa alituiseen käymistä. Kristillisyydessä pitää korostaa arjen elämässä uskon, toivon ja rakkauden toteutumista.
Toivo Loikkanen
Taisin taas olla innostamassa keskustelua väärille urille. Tavoittenani ei ollut se että alkaisi keskustelu siitä milloin uudestisyntymien tapahtuu. Sen ajankohta ei ole , eikä ollut pohdintani ytimessä vaan se, mitä uudestisyntymisessä tapahtuu.
Siinä me tulemme osallisikis Jumalan luonnosta. Jumalan sisin olemus on rakkaus ja juuri siitä on kyse. Uudestisyntyneen sisällä alkaa vaikuttaa uusi rakkaus Jumalaan j siihen mitä Jumala rakastaa. Samalla se vaikuttaa sen että uudestisyntynyt alkaa karttaa sitä, mitä Jumala vihaa. Siitä milloin tämä kunkin kohdalla tapahtuu on hyödytöntä väitellä. Sen sijaa kiinnostavaa ja rakentavaa on kiinnittää huomio siihen muutokseen jonka jokainen uudestisytynyt voi omassa elämässään todentaa. Vaikka tutkistelmalla Isämeidän rukousta. Taivaallinen isä, kun on uudestisyntyneelle niin rakas, että hän jopa uskaltaa luottavaisesti rukoilla, että Jumalan tahto tapahtuu hänen elämässään.Udestisyntyneelle Jeesus nimi on hyvin rakas ja tärkeä .. Jopa sen nimen lausumisesn äänenpainoista voi joskus tunnistaa uudestisyntyneen henkilön.
Itse ajattelen, että uudestisyntyminen tulkitaan ja opetetaan usein liian yksioikoisesti ja kertatapahtumana. Kommentissasi, Pekka, kuvasit asioita, joita siihen ihmisen elämässä liittyy. Itse näen sen armon löytämisenä, armoon turvautumisena ja Lutherin opettamana vanhurskautumisena tai ortodoksien termein jumalallistumisena. Siitähän myös Uusi testamentti opettaa, että tulemme Jeesuksen ja Jumalan kaltaisiksi seuraamalla Jeesusta. Tämä Jeesuksen seuraaminen, imitatio Christi, on hyvin vanha hengellinen perinne kristillisessä kirkossa. Se tarkoittaa arjen askelissa pyrkimystä elämään Jeesuksen esimerkin ja tahdon mukaisesti.
Ajattelen, että uudestisyntymisen voi rinnastaa luonnolliseen syntymään. Vastasyntynyt ei ole vielä ’valmis’ ihminen vaan tarvitsee hoivaa ja kasvatusta vielä parikymmentä vuotta aikuistuakseen. Samoin uudestisyntyminen on vasta kristityn tien alku. Valmiiksi tulemme vasta iäisyydessä. Sitä ennen tarvitsemme seurakuntaa ja toisiamme.
Martti, Kiitos hyvästä kuvauksesta uudestisyntymisen ja kristityn tiestä. Tuo on samaa kuin kirkkojen vanhassa ja viisaassa hengellisyydessä.
Pekka ja Toivo. On todellakin niin, että kristityn elämä on pitkä kasvuprosessi. Mutta kysymys uudestisyntymisestä on ilman muuta tärkeä opillinen kysymys monestakin syystä.
Luterilaisuudelle se on tärkeä mm. siksi, että Augsburgin tunnustuksen II artikla perisynnistä linjaa erittäin jämäkällä tavalla: jokainen ihminen syntyy tähän maailmaan vailla jumalanpelkoa ja perisynnin tuomitsemana. Siksi uudestisyntyminen kasteen ja Pyhän Hengen kautta (Joh.3:3,5) on välttämättömyys nimenomaan siihen, että synnytään Jumalan lapsiksi.
Totta kai tämä linjaus aiheuttaa meille nikotusta ja vaivaantumista. Mutta se on kuitenkin kirkkomme virallinen opetus! Uudestisyntymistä on siis hyvä ja tärkeä pohtia Toivon esittämästä opillisuuden ja armollisuuden näkökulmasta käsin. Vaatiiko armollisuus kirkkomme käsityksen muuttamista vai löytyykö tästäkin opinkohdasta armollisuus?
Marko, En ole missään kommentissani tai kirjoituksessa kirjoittanut tuota CA:n kappaletta ja asiaa vastaan. Kaste tuo Jumalan lahjat ja ne eletään todeksi sitten elämän keskellä, imitatio Christi hengessä.
”Luterilaisuudelle se on tärkeä mm. siksi, että Augsburgin tunnustuksen II artikla perisynnistä linjaa erittäin jämäkällä tavalla: jokainen ihminen syntyy tähän maailmaan vailla jumalanpelkoa ja perisynnin tuomitsemana.” Tällainen on mielestäni juuri sitä ’tiukkaa opillisuutta’, jota kirjoitus käsittelee. ’Armollisuuden lisä’ taas olisi luterilaisuuden ja tunnustuksen artiklojen sivuuttaminen ja eläytyminen jokaiseen tähän maailmaan syntyneeseen ihmiseen – tai ainakin niihin, joita kohtaamme. Nikottelun sijaan tulisi itkeä itkevien kanssa ja iloitailoitsevien kanssa.
Toivo, sain jotenkin blogistasi kuvan, että asetit vastakkain opillisuuden ja armollisuuden.
Martti P. Vai että kirkkomme perustavan laatuisiin opinkäsityksiin pitäytyminen on ”tiukkaa opillisuutta” (=vahingollista)? En ymmärrä.
Kirkkomme perustavan laatuisiin opinkäsityksiin pitäytyminen ei ketään pelasta. ”Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.” Opillisuus ei tietenkään ole vahingollista, mutta sen on synnytettävä armollisen Jumalan tahdon mukaista toimintaa, jotta se olisi hyödyksi.
Marko, Sait hieman väärän kuvan. Kirjoitin yhdessä kappaleessa näin:”Armollisuutta ja kohtaamista korostava lähestymistapa tarvitsee kirkossa edelliseen liittyen vahvan hartaus- tai jumalanpalveluselämän. Sen tulisi olla kuitenkin sellaista, joka ei ole spiritualiteetin tiedollista puolta korostavaa vaan muuten syvästi ruokkivaa ja koskettavaa. Eivätkä opillinen sisältö ja vahva hengellinen koskettavuus ole toisensa poissulkevia vaan liittyvät toisiinsa.”
Kirjoitin kahdesta erilaisesta mission toteuttamisen ”kärjestä”. Kirjoitin myös tiedollisen spiritualiteetin ja laajemman, kokemuksellisen spiritualiteetin vertailusta ja erosta.
Martti Pentti. Olen eri mieltä. Pelastavan uskon kohde on Kristus sellaisena kuin Raamattu ja uskonoppi Hänet kuvaavat. Luterilaiset tunnustuskirjat ilmaisevat muuten edustavansa apostolisen uskon ja vanhakirkollisten uskontunnustusten jatkumoa.
Kysymys uudestisyntymisestä on tärkeä siksi, että ilman uudestisyntymistä ihminen ei ole Jumalan lapsi. Totta kai tämä on jämäkkä väite, koska se rakentuu näkemykselle, jonka rakennuspalikoita ovat myös pelastus ja kadotus. Asiat sanoitetaan tietysti käytännön tilanteissa monella eri tavalla ja hienovaraisesti. Mutta ilman ”tiukkaa opillisuutta” eli uskontotuuksista kiinni pitämistä opetus pelastuksesta vääristyy väistämättä. Tämä vääristynyt opetus voi kyllä vaikuttaa armolliselta ja lempeältä, mutta ei johda ketään taivaaseen. Oppi ja armo sekä ihmisten kohtaaminen eivät tietenkään ole toistensa vastakohtia. Se on sitten toinen juttu jos joku paasaa helvetistä suu vaahdossa ja naama punaisena tai puhuu armosta vihaisesti.
Kosti, olen kyllä sitä mieltä, että Raamattu on sekä kristillisen uskon että elämän ylin normi. Samalla on hyvä huomata, että elämään liittyvät kysymykset vaativat harkintaa ja Raamatun tulkintaa, koska monet kohtaamamme kysymykset ovat sellaisia, että emme voi suoraan lukea Raamatusta ratkaisuja kysymyksiin. Sen sijaan olen kyllä sitä mieltä, että Raamattu on monissa arkielämän ja tavallisten ihmisten elämänpiirin asioissa hyvinkin selkeä, kun vain luottaisimme siihen.
Armoa ei tietenkään järjellisesti tarvitse kuin pahantekijä, rikollinen, ja suurin osa meistä on tavallisia ihmisiä, jota yrittävät selviytyä elämässä niistä haasteista, joita kohtalo eteen asettaa.
Oma ryhmänsä ovat uskovaiset, joiden mieli on manipuloitu uskomaan, että kaikki ovat syntisiä, koska synti on vakio, synnin arvo ei muutu oli se suuri tai pieni, se on kuitenkin aina se sama synti.
Oikeudenmukaisuus näkökulmasta asiat tutkitaan ja sen jälkeen katsotaan mikä on armon osuus missäkin rikoksessa sen taustoista johtuen. Sen jälkeen päätetään minkälainen rangaistus, tai korvausvaatimus teosta asetetaan, koska nykyisin ei aseteta rangaistusta ihan teon mukaan, eli silmä silmästä jne.
Korvausvaatimus, tai vankeusrangaistus voi olla hyvinkin suuri, jos silmä on uhrilta mennyt, tai käsi, tai jalat, tai henki. Armolla niistä ei kuitenkaan selviä.
Yksinvaltiaiden ja käskynhaltiojoiden aikana rukoiltiin armoa kuninkaalta, tai hallitsijalta, jonka sana oli laki, ja joka saattoi tuomita, tai armahtaa, esimerkkinä voidaan mainita tarinasta Pilatus, joka sanookin,” Etkö tiedä, että minulla on valta sinut tuomita tai päästää .”
Muinoin oli rohkeuden osoitus se, että rikollinen myönsi tekonsa ja rohkeasti suoritti siitä asetetun rangaistuksen, mutta nykyisin sellaista rohkeutta emme enää näe, kaikki kieltävät tekonsa.
Ajatus uudestisyntymisestä on voinut sujahtaa mukaan hindulaisuudesta, ja kuten aina, se on muuttanut hiukan muotoa vastaamaan sitä mikä sopii tähän oppiin. Kysymyshän on alunperin sielun kuolemattomuusopista, ja sielunvaeluksesta, eli sielun syntymisestä aina uudelleen. Se löytyy myös Paavalin taivasmatkasta, eli ei ole vieras myöskään kristillisesti. Sielu jäi kerettiläisyydeksi, kun kirkko halusi erottua sieluopista, ja keksi henkisyyden sielun tilalle. Henkisyyden mainostamiseksi ja voittamiseksi keksittiin ajatus, että pelastut automaattisesti, kun sanot olevasi henkinen. Muuta ei tarvitse, ei edes hyviä tekoja, ne kuuluvat sielullisille.
Sen sijaan uudesti syntymiseksi ei voida sanoa suurtakaan mielenmuutosta elämän varrella, jos vaikka kääntyy pois huonoilta teiltänsä ja parantaa näin kulkunsa ja tapansa. Toki siinä vanha jää taakse, mutta ruumis on kuitenkin sama ja muisti kulkee mukana. Ainostaan ruumiin toimia ohjaava mieli on tehnyt muutoksen, koska halun huonnon elämään on voittanut suurempi halu, eli halu hyvään elämään ja siitä on syntynyt ilo ja ruumista ohjaava komentokeskus. Vanha toimii muistin kautta vertailukohteena.
Kosti ja Sami, kiitos vastauksista. En halua asettaa saarnatun/luetun sanan ja veteen yhdistyneen sanan uudestisynnyttävää vaikutusta toisiaan vastaan.
Samille se huomio, että osa Vanhan kirkon isistä oli sitä mieltä, että uudestisyntyminen ei voi tapahtua muuten kuin kasteessa. Nimiä en nyt muista. Lähden itse siitä Lutherin ajatuksesta, että uudestisyntymisen tae on kaste. Väärää spekulointia ja omientuntojen sitomista on aina hyvä välttää.
Marko kirjoitat; että osa Vanhan kirkon isistä oli sitä mieltä, että uudestisyntyminen ei voi tapahtua muuten kuin kasteessa. Nimiä en nyt muista. Lähden itse siitä Lutherin ajatuksesta, että uudestisyntymisen tae on kaste. Väärää spekulointia ja omientuntojen sitomista on aina hyvä välttää.”
Juuri näin. Sakramentit nähdään kirkko-opillisessa valossa. Kasteessa ja mirhalla voitelussa saadaan usko ja synnytään kirkon taisteluareenalle. Kaste on alku kilparadalla juoksuun. Idän kirkko ei paljon puhu uudestisyntymisestä, mutta sitäkin enemmän sakramenttien vaikuttavuudesta. Toisaalta uudestisyntymä voidaan nähdä sakramenttien ulkopuolellakin, koska kanonisten rajojen ulkopuolella voidaan nähdä Jumalan toimintaa. Kirkon ulkopuolella ei kuitenkaan ole sakramentteja, toiset ortodoksit taas näkevät kasteen oikeaksi harhaoppisissakin kirkoissa, mutta ei muita sakramentteja. Idän kirkko painottaa näkyvää kirkkoa, Kristuksen ruumiina, johon kuuluvat sisäänrakennettuna sakramentit.
Marko S. Palataan hieman Lutherin tekstiin siitä, mitä hän kirjoittaa uudestisyntymisestä. Kirjeessään Valituille muukalaisille hän toteaa 1.Piet.1:23 ”Te, jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta.”
Kuinka tämä tapahtuu? ”Jumala lähettää sanan, evankeliumin ja antaa siemenen langeta ihmissydämiin. Missä se tarttuu sydämeen, siellä Pyhä Henki on saapuvilla ja luo uuden ihmisen; siellä syntyy aivan uusi ihminen, jolla on uudet ajatukset, uudet puheet ja työt. Näin sinä kokonaan muutut. Kaikkea, mitä ennen kartoit, sitä etsit, ja mitä ennen etsit, sitä kartat.
Edellinen koskee tietenkin saarnavirkaa, että tämä siemen lankeasi ihmisydämiin. Mutta kuten tiedämme meidän vastustajamme Perkele, yrittää temmata saarnatun sanan sydämistämme. Uskon Kristukseen ja Paholainen yrittää langettaa meidät kaikenlaisiin synteihin ja valitettavasti siinä myös onnistuen, kuten varsin hyvin tiedät.
Lain kautta herää synnin tunto, kuten Paavalin esimerkki osoittaa. Eikä tässä tarvise mennä Paavaliin asti, kun tiedämme sen kokemuksesta kuinka tulinen synnin tunto ja katumus voi olla, että se painaa meidät polvillemme Herran eteen anomaan Häneltä anteeksiantoa. Ja kuten (Joh1:9) kirjoitaa: ”Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.”
Täten ”vanhurskauttaminen seuraa katumusta, mutta ei niin, että se olisi katumisen vaan armon aikaansaannos. Katumus ei ole vanhurskauttamisen vaikuttava syy vaan armo”, kuten Luther toisaalla toteaa. Uskoon sisältyy paitsi sen objektiivinen myös subjetiivinen puoli. Tunnettava armo. Tästä en tule antamaan periksi, joka tulee todeksi uskon ja ristin kilvoituksen alla Tosin tämä uskon subjetiivinen puoli, joka on esiintynyt eri herätysliikkeiden julistuksessa on ollut aina kiistan kohteena evlut-kirkossa. Paavalille asia oli kuitenkin selvä.
Marko Sjöblom kirjoittaa; ” Toisin sanoen: miten ja milloin aikuinen uudestisyntyy ja miten tämä tapahtuma suhteutuu kasteeseen, kun nimenomaan kaste lähtökohtaisesti ja Vanhan kirkon perinteen laajan todistuksen mukaan on uudestisyntymisen paikka?”
Luterilaiset tunnustuskirjojen CA (IX, 9) tunnustaa uudestisyntymisen tapahtuvan kasteessa, näin sanotaan mm. siksi, että liitytään yhtenäisen kirkon opetukseen. Toisaalta rajataan suhdetta uudestikastajiin, uudestisyntymisen käsite rajataan teknisesti kasteeseen, ajatuksen takana on suhde uudestikastajiin ja lapsi kasteen vastustajiin.
Mutta Ausburgin tunnustuksen puolustus ( IX, 9) laajentaa uudestisyntymisen käsitettä ” Kristus synnyttää uudesti juuri sanalla ja sakramenteilla. Protestanttisissa ja luterilaisessa viitekehyksessä uudesti syntymisestä on erilaisia näkemyksiä, kuten Marko kirjoittikin. Suurin osa kristikunnasta näkee uudestisyntymisen tapahtuvan kasteessa.
Pohdintaa; Kirkossa on ollut maallikoita, pappeja ja piispoja joita ei ole kastettu. Toiset kastettiin ennen kuolemaa, koska he tiesivät, että kasteessa saadaan synnit anteeksi. Pyhä Gregorius Teologi oli piispan poika, mutta silti hänkin otti kasteen vasta kypsällä iällä. Olivatko nämä ja monet muut uudestisyntyneitä, vaikka heitä ei ollut kastettu?
Sori, vastaukseni tuli tuohon ylös.
Kosti. Tuo Luther-sitaatti edustaa juuri tuota laajempaa uudestisyntymisen määritelmää (uudestisyntyminen ja uudistus). Luther ei tunnetusti ollut systemaattinen ajattelija.
Marko. Kaste on tietenkin kaiken pelastuksen perusta, siitä ei liene epäselvyyttä. Luther mm. myös selityksessä (Tiit3.5.) toteaa, että ”meitä ei ole pelastettu tekojemme perusteella, vaan ”peson” kautta Jumalan laupeuden mukaan ja tuo laupeus tulee pesemisen eli peson välityksellä.” Kasteessa saadaan hengellinen elämä, mutta siitä on myös kysymys, että tämä hengellinen elämä voidaan epäuskossa kadottaa.
Väärät kristityt eivät usko, vaikka ovatkin uudestisyntyneet kasteessa. Kuten Jeesus toteaa: Joka uskoo ja kastetaan se pelastuu, mutta joka ei usko…..Lankesihan Pietarikin uskosta kieltäen sadatellen tuntevansa Kristusta. Kristuksen katse häneen oli lain tuli, joka aiheutti Pietarille katkeran katumuksen, mutta häntä ei heti lodutettu.
Marko. Vai onko niin, että Suomen evlut-kirkko on menossa taivaaseen lundilaisen teologian ja Kantin jalanjäljissä? Raamattu ei ole moraalia varten, koska moraali on muuttuvaa. Raamattu on kyllä uskon ylin ohje, mutta ei elämän. Raamattu tulee alistaa ihmisen ”luontaiselle” moraalitajulle. Arvoista riippumatta moraali on opittava ympäröivästä yhteiskunnasta, jonka keskiössä ovat nykyään yhä syvemälle hämärään venyvät ihmisoikeudet. Kaikki on kaikille sallittua sanokoon siitä Raamattu mitä tahansa.
Kosti, olen kyllä sitä mieltä, että Raamattu on sekä kristillisen uskon että elämän ylin normi. Samalla on hyvä huomata, että elämään liittyvät kysymykset vaativat harkintaa ja Raamatun tulkintaa, koska monet kohtaamamme kysymykset ovat sellaisia, että emme voi suoraan lukea Raamatusta ratkaisuja kysymyksiin. Sen sijaan olen kyllä sitä mieltä, että Raamattu on monissa arkielämän ja tavallisten ihmisten elämänpiirin asioissa hyvinkin selkeä, kun vain luottaisimme siihen.
Niin Marko. Hyvin tuon kysymyksen Raamatusta ihmisten arkielämässä sanoitat. ”Kunhan vain luottaisimme Raamatun sanaan”. Eihän kysymys ole siitä, onko tuo usko heikko vai vahva. Heikko se on joka tapauksessa, kun elämässä koetut mahdottomalta näyttävät vaikeudet uskoamme välillä koettelevat. Silloin voi olla tarpeen, että Jumala jollain aivan erityisellä tavalla uskoamme vahvistaa, mikä tuo tapa sitten onkin.
”Mieheksi ja naiseksi hän hänet loi.”
Oletteko huomanneet, että te olette luoneet jumalan kuvan, isäksi ja pojaksi.
Ja pojan odotetaan tekevän kaiken teidän puolesta, vaikka te olette syöneet koko pojan ja juoneet hänen verensä ja humaltuneet siitä kuin rypäleviinistä, ja uskotte, että poika on näin tullut teihin ja teistä on tullut pojan ruumis. Miten voi uskoa poikaan, jonka on syönyt, tai korottaa häntä, jonka on syönyt ja ulostanut.
Miten hullunkurisia aatteita pakanat voivatkaa loihtia ihmisten huijaamiseksi. Kannibalismista tehdään pelastava elementti, joka herättää vain iljetystä normalissa päässä.
Oma pohdintani uudestisyntymistä avautui kysymyksestä: mitä sellaista uudestisyntymisessä saamme, mitä meillä ennestään ei ole. Tämä kun selvisi, niin koko paletti avautui aivan uudesta näkökulmasta. Siksi uudestisyntymisen hetki ei ole enää minulle kovin merkityksellinen sen rinnalla mitä olen siinä saanut. Jotain sellaista mikä ei ole saatua luonnollisen syntymän kautta. Siitä kaikesta minä hengessä riemuitsen sillä taivaallisella ilolla, joka kestää ikuisesti. Jumala on salannut meiltä myös uudestisyntymisen sisällön ja opimme tuntemaan sitä vain vähän kerrallaan uskon kasvaessa. Siten kykenemme omistaan ja tunnistamaan meissä tapahtuvan Jumalan PH: työn ja erottamaan sen oman vanhan minän vaikutuksesta. Näin ole saanut sen taivaallisen ilon, joka meille on luvattu.
Kysymys heräsi kun elokuvassa ”Jeesus revoluution” nuoret saivat kasteen meressä ja nousivat sieltä uusina ihmisinä ylös.
Riemuiten sanomattomasta ilosta, kun saivat tulla siinä Jumalan lapsiksi ja Jeesuksen veljiksi. Heidän vanha elämä pyyhkiytyi kasteessa pois ja saivat omistaa Jeesuksen sydämeensä.
Aloin siksi miettiä mihin meidän ilomme on vuosisatojen aikana kadonnut uudestisyntymisen suuresta lahjasta.
Tätä pohtiessani kotona aloin tutkia mitä muut ovat asiasta sanoneet ja löysin uudestisyntymisessä saamieni Jumalan lahjojen runsauden. Nämä lahjat antavat meille kaiken mitä uudessa elämässä tarvitsemme. Meidät on kutsuttu kasvamaan Vapahtajamme kaltaisuuteen ja uudestisyntymisessä saimme lahjat, joita välttämättä tähän tavoitteeseen kasvamiseen tarvitsemme. Tuon tavoitteen saavutamme vasta taivaissa, kun saamme Herramme kohdata. Jo tämä elämä on osa aivan samaa iankaikkista elämää johon olemme matkalla.
Armollisuudesta puhuu tämäkin Raamatun jae:
Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Fil. 4:5
Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa. Sananlaskut 19:22
Oikeanlaisessa seurakunnassa ”eksynyttä etsitään, kompastunut nostetaan pystyyn ja väsynyttä kannetaan”.
Erkki Leminen, Kirjeitä kiusatuille, s. 46, Karas-Sana Oy, 1980.
Jos ihminen saa osakseen liian vähän rakkautta, syntyy ”puutostautina” katkeruutta.
Erkki Leminen, Kirjeitä kiusatuille, s. 26, Karas-Sana Oy, 1980.
Kiitos, erittäin hyvä ja minulle rakas Raamatun jae!
Jäin miettimään tuota sanaa ’tiukka’. Se voisi merkitä samaa kuin ’ahdas’. Opillisiin yksityiskohtiin keskittyminen ja niistä kiivailu onkin mielestäni omiaan kaventamaan näköalaa ahtaammaksi. En nyt viittaa vain kirkolliseen keskusteluun. Opiskeluaikani osui 70-luvulle, jolloin ns taistolaisuus oli vallalla. Sivusta seuraavana huomasin, ettei kiivailun kohteena ollut suinkaan pääoma ja oikeistopuolueet. Sen sijaan hyökättiin oman puolueen toista laitaa päin, jota nimitettiin revisionisteiksi. Miten sitten lie keskustelussa kristinuskon opillisista vivahteista, kääntyykö taistelu väärään suuntaan? Vastustajana ei ehkä nähdä maailmaa ja syntiä, ei edes vieraita uskontoja. Toiset kirkkokunnatkin ohitetaan ja käydään oman kirkon jäsenten kimppuun.
Kiitos, Martti, hyvästä verrokkimuistosta ja analyysista. Tuo on tärkeä huomio! Pitäisi enemmän erilaisina kristittyinä suunnata ”taistelua” yhteiseen suuntaan, ei toisiamme vastaan.
Otit tärkeän asian esiin Martti. Omaa kuolemaa kun olen joutunut pohdiskelemaan ja sinne taivaan portille jopa tähyilemään, niin siinä sitten käännyin katsomaan taakseni. Näen pitkän jonon kristittyjä, joiden vikoja ja puutteita olen aiemmin katsellut. Nyt nuo kaikki ovatkin puhtaita pulmusia. Onhan meillä yhteinen Herra joka on sovittanut kaikkien jopa koko syntisen olemuksemme ja siksi olemme nyt matkalla aivan samalle taivaan portille ja siitä sisälle. Mikäpä minä olen edes niitä moittimaan, joiden vikoihin olen joutunut maallisella matkallani törmäämään. Hehän omistavat saman armon, kuin minäkin.
Luulenpa, että siellä taivaassa ei ole osastoja erimielisisä pohdintoja varten. Eiköhän nämä erimielisyydet lopulta kaikki tänne jää.
Surullista on huomata miten helposti saatamme ryhtyä vastustamaan omia veljiä ja siskoja jopa yhdessä ulkopuolisten kanssa. Silloin kaikki keinot otetaan käyttöön.
Hyvä on ainakin tietää, että Jumala juutalaisuudesta ei tuomitse ketään ikuiseen helvettiin, mutta aikoo kuitenkin ottaa pois kansansa häväistyksen kaikesta maasta.
Se tarkoittaa tietenkin myös evankeelista kasvatusta juutalaisvihaan ja syyttelyyn.
Jos kristityt kokevat sen vainona itseään kohtaan se jojhtuu vain siitä, että he eivät ymmärrä oikeamielisyyden vaatimusta ihmisoikeuksiin, jotka koskevat luonnollisesti myös juutalaisia.
Suunta on siis tiedossa.
Jesaja lupaa tuossa jakeessa 25:8, jossa sanotaan, ” Ottaa pois kansansa häväistyksen kaikesta maasta,” myös, ” hävittää kuoleman ainiaaksi, ja pyyhkii kaikkien kyyneleet ”
Kun kansan häväistys ei ole vieläään poistunut, niin eipä ole kuolemakaan poistunut, eikä kyyneleet kuivuneet.
Mitä kuoleman poistuminen sitten tarkoittaa, koska pakkohan täältä on lähteä uusien tieltä, sitä en tiedä. Onko se oikea käännös, tai onko siihen olemassa mitään selitysteosta, muuten kuin sieluopin kautta, sielun kuolemattomuus opin kautta. Siihen se sopii, jos se oppi oli uusi tulokas tuossa vaiheessa. Sitä en tiedä.
Kristillisesti on Jesajan lupaus ikäänkuin kavallettu osittain, eli otettu sieltä vain kuoleman poistuminen, ja siirretty Jeesuksen nimiin, mutta lisätty kansan häväistystä, ja kyyneleitä, joten siltäkin osoin on toimittu hyvin hyvin rumasti.
”Valoksi pakanoille ja kirkkaudeksi Israelille.” Me pakanakristityt katselemme evankeliumin suurta salaisuutta siinä valossa, joka meillä siinä on, mutta Israelin kansa peittää kasvonsa. Sillä he eivät kestä katsella Jumalan suurta kirkkautta.