Kotimaan uutinen Andreas Bergmanin väitöskirjasta herätti tiukkoja kysymyksiä
”SAKSALAINEN TOISEN luterilaisen sukupolven reformaattori Martin Chemnitz (1522–1586) on teologiassa ollut aikoinaan maineeltaan kiistelty. Häntä pidetään kuitenkin yleisesti merkittävimpänä Lutherin jälkeisen 1500-luvun luterilaisena teologina.Suomessa Chemnitzin teologia on jäänyt hieman tuntemattomaksi. Tilannetta parantaa nyt Andreas Bergmanin uusi väitöskirja The Certainty of Salvation in the Theology of Martin Chemnitz (suom. Pelastusvarmuus Martin Chemnitzin teologiassa). Väitöskirja tarkastettiin Helsingin yliopistossa toukokuussa.Bergmanin mukaan luterilainen reformaatio syntyi tarpeesta löytää pelastusvarmuus Berghmanin mukaan Luterilaisuuden perusta on pelastusvarmuudessa, jota kirkkomme ei enää pidä esillä. ”
Siipä kaiken perusta on siinä, millä perusteella voi varmistua pelastuksesta? Siinä oli se ainoa perusta jolle Luterilainen kirkko syntyi. Onko kirkko todella kadottanut vastauksen tuohon perus-kysymykseen? Jos näin on, niin samalla kirkko kadotti olemassaolonsa oikeuden. Juuri niin kuin Andreas Bergmanin väitöskirjassaan esittää.
Tästä seuraa myös kysymys : onko Luterilaisella kirkolla edes mitään sellaista, jota muilla ei ole.
Luther löysi Raamatusta pelastusvarmuuden jonka Katollinen kirkko oli kadottanut. Aivan samaan tapaan , kuin nyt näyttää käyneen meille.
Monet ovat palanneet Katolliseen kirkkoon. Siellä on ehkä turvallisempaa. Ei tarvitse ottaa kantaa kirkkoamme repiviin erimielisyyksiin. Herää kysymys : onko meillä mitään etua opistamme, jos kadotamme pelastusvarmuuden?
Eli jos Katollinen, Helluntailainen , tai Adventisti löytää Raamatustaan saman pelastusvarmuuden , kuin Luther, niin mitä erinomaista meillä on Luterilaisuudessa. Jos kerran itse olemme varmuuden kadottaneet. Ei meillä ole ainakaan varaa ylimielisyyteen muita kristittyjä kohtaan. Olemme itse hukanneet kirkkokuntamme perustan.
Varmuus pelastuksesta on innostava ja rohkaiseva näköala. Siinä on se dynaaminen voima, jota kirkko kipeästi kaipaa. Ilman sitä kirkko jatkaa kuihtumistaan. Eikä kirkolamme ole mitään sellaista annettavaa, joka olisi parempaa, kuin muilla.
Ilman pelastusvarmuutta kirkko on kuin lastu veden pinnalla, jota tuuli kuljettaa. Sen sijaan, että se kykenisi vaikuttamaan muihin, se käpristyy yhä enemmän itsensä ympärille. Mikä pahinta kadottaa ; olemassaolonsa oikeuden.
Kirkon jäsenet haluaisivat kuulla sanomaa siitä, että he ovat varmasti pelastettuja ja varsinkin sen miksi ovat pelastettuja. Nyt kirkossa ei tätä opetusta saa, joten kristitty jää suureen epävarmuuteen siitä, mikä riittää. Tuloksena on näkemys, ettei mikään mitä hän tekee riitä.
Josta seuraa se että motivaatio yrittämiseen katoaa, kun tietää ettei tavoitetta kykene saavuttamaan. Tämä näkyy hyvin selvästi kirkkomme passiivisessa ja sisäänlämpiävässä toiminnassa. Toiminta keskittyy vain mukana olevaan seurakuntaan. Jos jumalanpalveluksessa käy 5 niin siihen tyydytään vuodesta toiseen.
Pelastusvarmuus antaa valtavan ilon ja rauhan. Silloin kristityllä vapautuu paljon energiaa toimintaan kirkossa ja kirkon ulkopuolella. Kristityn ei enää tarvitse murehtia omaa riittämättömyyttään vaan saa vapaasti laittaa omat lahjansa Jumalan valtakunnan käyttöön. Hän voi tästä osallistumisestaan saada iloa. Sillä hän tietää, että hän riittää ja että Jumala enkeliensä kanssa iloitsee kaikesta mihin kristitty uskonsa vaikutuksesta ryhtyy.
Tämän kaiken kristityssä vaikuttaa uskon kautta saatu pelastusvarmuus.
”Työryhmä ehdottaa myös, että Jumalan nimeen vannottavasta tuomarin valasta luovuttaisiin.”
Kun muutama viikko sitten olin oikeudessa todistajana yhden mielestäni yhteiskunnan byrokratian jalkoihin jääneen yhyteiskunnan pienituloisimpiin kuuluvan puolesta, tuomari kysyi, haluanko antaa vakuutuksen vai vannoa Jumalan nimeen. Halusin vannoa Jumalan nimeen, sen Jumalan, jonka siunausta olin ennen oikeudenkäyntiä näissäkin keskusteluissa toivonut sitä saamatta.
Ilmeisesti meillä kaikilla on yhäkin oma Jumala, oma logos, ja henk.koht. aion pitää sen, jonka olen omakseni oppinut.
”Mutta minä sanon teille: älkäät ensinkään vannoko, ei taivaan kautta, sillä se on Jumalan istuin; Eikä maan kautta, sillä se on hänen astinlautansa… Ei sinun myös pidä vannoman pääs kautta, sillä et sinä voi yhtään hiusta valkiaksi eli mustaksi tehdä.”
Jukka Kajaderille. Raamattu kieltää vannoskelun, mutta ei oikeudessa todistuksen yhteydessä vannomista. Raamatussa ”Jumala vannoi itsensä kautta, koska ei ollut ketään suurempaa jonka nimeen vannoa”. Tämä merkitsee myös sitä, että tuomarin vala vannotaan ”tuomaria suuremman kautta” eli Jumalan. Todistajat vannovat käsi Raamatulla, Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalan nimeen ei minkään omakeksimänsä jumalan nimeen.
Juha Kajander :”…et sinä voi yhtään hiusta valkiaksi eli mustaksi tehdä.”
Tuosta tulee mieleen lähinnä kansanparantajana toimineen iso-iso-äitini syntymäpäivälahjoiksi antamat kenkälaatikkoon huolellisesti pakatut hänen käsin tekemänsä mollamaijat, joista toinen oli aina musta ja toinen valkoinen. Niinhän se on, että näille asioille emme todellakaan voi mitään, sillä ”Jos musta on, tai valkoinen, ei väliä sen, sä tiedät sen. Mä värin sain vain vanhempain, kun Luoja loi mustan niinkuin loi valkoisenkin.”
Miten sitten käy varatuomari -nimelle, kun minun tietääkseni se vara -osa viittaa siihen, että istuvan tuomarin yläpuolellakin on tuomari, jolla on lopullinen oikeus hallussaan. Ja istuvan tuomarin tulee olla varatuomari.
Jumalan nimeen ei voi vannoa, koska jumalia on paljon (jokaisella omansa), eikä Jumalasta ole todisteita. Kokemus asiasta on kiistettävissä.
Vakuutustakaan ei voi antaa, sillä kaikilla ei ole kunniaa, eikä omaatuntoa. Aika usein oikeudessa ollaan juuri siitä syystä.
Oikeudessahan voi vapaasti valehdella.
Charlotta Lindfors :”Oikeudessahan voi vapaasti valehdella”
Mielenkiintoinen näkemys. Omasta mielestäni oikeudessakaan ei voi valehdella, mutta ilmeisesti he, joiden mielestä valehteleminen elämässä yleensäkin on hyväksyttävää, valehtelevat vapaasti myös oikeudessa. Toivottavasti he ainakin oikeudessa jäävät valehtelustaan kiinni.
Myös Puolustusvoimissa alokaskauden lopussa annettava sotilasvala ja sotilasvakuutus voitaisiin yhdistää. Nyt alokkaat joutuvat valitsemaan uskonnollisen sotilasvalan tai katsomusneutraalin sotilasvakuutuksen välillä. Menettely jaottelee varusmiehiä kahteen ryhmään ja kahteen rinnakkaiseen tilaisuuteen.
Monet tekijät puoltavat sitä, että siirrytään kaikille yhteiseen, uskonnollisesti tunnustuksettomaan sotilasvalaan tai -vakuutukseen. Puolustusvoimain ylipäällikkö eli tasavallan presidenttikin antaa vain ”jumalattoman” eli uskonnottoman juhlallisen vakuutuksen. Kukaan ei liene sen takia huolestunut maan turvallisuudesta. Ei myöskään eduskunnan puhemiehen antamasta vakuutuksesta.
Myös lääkärit, sairaanhoitajat ja suuhygienistit antavat uskonnottoman valan. Tuskin kukaan on lääkäriin tai hammaslääkäriin mennessään huolestunut tästä asiasta.
Entä onko kansalaisille välttämätöntä saada tietää, laittaako uusi ministeri toimeensa ryhtyessään sormensa Raamatun vai Lakikirjan päälle? Kai ministeritkin voisivat tasavallan presidentin ja eduskunnan puhemiehen tapaan antaa vain yhdenlaisen, uskonnollisesti neutraalin vakuutuksen?
Oikeusministeriön työryhmä on tehnyt jo aiemmin esityksen, että käräjäoikeudessa todistajan valasta oltaisiin poistamassa jako uskonnolliseen (Raamattu) tai uskontoneutraaliin (Lakikirja) valaan/ vakuutukseen. Onhan nyt olemassa oikeusturvariski, että joku tuomari tai lautamies arvioi kantajan tai vastaajan todistajaa sen mukaan, laittaako todistaja sormensa Raamatulle vai Lakikirjalle. Tuomarin vakutusta koskeva esitys täydentää tätä.
Apulaisoikeuskanslerin kouluja koskevassa päätössuosituksessa on hyvät perusteet myös sille, että varusmiespalvelukseen astuneita alokkaita ei pakotettaisi julkisesti ilmaisemaan kaikkien muiden edessä, antavatko he uskonnollisen vai uskontoneutraalin valan / vakuutuksen. Sotilaalla tulee olla oikeus pitää uskonnollinen tai uskonnoton vakaumuksensa yksityisasianaan, samoin kuin esimerkiksi puoluekantansa tai poliittinen sitoutumattomuutensa sekä seksuaalinen suuntautumisensa tai vaikka mahdolinen suuntautumattomuutensakin.
Hm. Jännä että aina kun uskoville ja ateisteille on jokin eri käytäntö, eri tilaisuus, erilaista toimintaa tms. niin ateistit kokevat olonsa epämukaviksi. Eikö yhtä hyvin uskovaiset, joutuessaan tunnustamaan olevansa uskovia.
Sinänsä ihan ok käytäntö olisi, että oikeudessa kaikille olisi samanlainen, neutraali vala. Mutta tuli vain mieleen, että jos uskovaista kehotetaan vannomaan Jumalansa nimeen puhuvansa totta, niin hän ei VOI valehdella.
Tämä voisi olla jonkinlainen ylimääräinen tae siitä että todistaja pysyy totuudessa 🙂 Jos joku uskoo Jumalaan, hän myös suhtautuu vakavasti siihen ettei Jumalansa nimissä voi valehdella. Ja hän uskoo myös iankaikkiseen tuomioon ja korkeampaan voimaan, jonka tuomion alle itsekin joutuu.
”Kunnia ja omatunto” ja niiden kautta vannominen kuulostaa minusta helpommin väistettävältä velvollisuudelta.
Tällainen käytäntö edellyttäisi sitä että ennen oikeudenkäyntiä selvitetään todistajan vakaumus. Jos uskoo Jumalaan (tai vaikka Allahiin) niin sitten joutuu vannomaan Jumalansa edessä.
Ateistit taas vastaavat vain kunnialleen ja omatunnolleen.
Ja ilman muuta ateisti voi olla rehellinen ja kunniallinen. Se ei ole tässä nyt pointti.
Mutta jos ajatellaan että usko Jumalaan on todella uskoa korkeimpaan tuomariin, eikö jokaista uskovaa voisi velvoittaa vannomaan Jumalansa edessä? Kaikkein korkeimman auktoriteetin, jolle uskoo vastaavansa jokaisesta teostaan?
”Sotilaalla tulee olla oikeus pitää uskonnollinen tai uskonnoton vakaumuksensa yksityisasianaan, samoin kuin esimerkiksi puoluekantansa tai poliittinen sitoutumattomuutensa sekä seksuaalinen suuntautumisensa tai vaikka mahdolinen suuntautumattomuutensakin.”
Yksi kommentti vielä.
Tässä on sellainen hankaluus, että uskovalla ei ole oikeutta pitää vakaumustaan täysin yksityisasiana. Se on oltava valmis tunnustamaan, ja myös tunnustettava.
Ateistit haluavat pitää vakaumuksensa yksityisasiana, uskovat taas eivät.
Miten annettaisiin uskovalle mahdollisuus tuoda uskonsa julki ja samalla ateisteille mahdollisuus pitää vakaumuksensa omana tietonaan? Tässä asiassa toiveet eivät kohtaa. Mutta ateistit voisivat mielestäni keskittyä huolehtimaan omasta oikeudestaan. Uskovalle kuuluu uskonsa tunnustaminen tarvittaessa, vaikka kuoleman uhatessa.
Jaa että uskovaiset eivät VOI valehdella. Onkohan tämä kommentti pelkästään äärettömän naivi vai myös hitusen omahyväinen..?
Esa Ylikoski :”Apulaisoikeuskanslerin kouluja koskevassa päätössuosituksessa on hyvät perusteet myös sille, että varusmiespalvelukseen astuneita alokkaita ei pakotettaisi julkisesti ilmaisemaan kaikkien muiden edessä, antavatko he uskonnollisen vai uskontoneutraalin valan / vakuutuksen.”
Tarkoittaako tuo sitä, että puoluepoliittisen hallinnon mielestä parhautta olisi se, että vaalikarja olisi mahdollisimman näkymätön, hajuton ja mauton?
Oikeusministeriön työryhmältä viisas ehdotus. Maallisessa oikeudessa pyydetään kaikilta samansisältöinen vakuutus.
Kristitty, jonka kunnia ja omatunto on sidottu Jumalan Sanan totuuteen, voi hyvin antaa vakuutuksen ”kunniansa ja omantuntonsa kautta”.
Jouni Tiurtiainen :”Kristitty, jonka kunnia ja omatunto on sidottu Jumalan Sanan totuuteen, voi hyvin antaa vakuutuksen “kunniansa ja omantuntonsa kautta”.”
Kiitos vastauksesta. Noin ajatellen mitään uskontoneutraalia vakuutusta ei todellakaan ole olemassakaan.
Kuulostaa järkevältä. Muistakin valoista Jumalan nimeen voitaisiin luopua. Uskoo ken uskoo. Se on eri ulottuvuus kuin maalliset valat.
Kaikki valat ovat turhia, ovatpa ne Jumalan tai valtion tms. nimeen vannottuja. Teot todistavat ja niiden mukaan tuomittakoon maan päällä. Taivaallinen tuomari ei niihin ole sidottu.