Kotimaan uutinen Andreas Bergmanin väitöskirjasta herätti tiukkoja kysymyksiä
”SAKSALAINEN TOISEN luterilaisen sukupolven reformaattori Martin Chemnitz (1522–1586) on teologiassa ollut aikoinaan maineeltaan kiistelty. Häntä pidetään kuitenkin yleisesti merkittävimpänä Lutherin jälkeisen 1500-luvun luterilaisena teologina.Suomessa Chemnitzin teologia on jäänyt hieman tuntemattomaksi. Tilannetta parantaa nyt Andreas Bergmanin uusi väitöskirja The Certainty of Salvation in the Theology of Martin Chemnitz (suom. Pelastusvarmuus Martin Chemnitzin teologiassa). Väitöskirja tarkastettiin Helsingin yliopistossa toukokuussa.Bergmanin mukaan luterilainen reformaatio syntyi tarpeesta löytää pelastusvarmuus Berghmanin mukaan Luterilaisuuden perusta on pelastusvarmuudessa, jota kirkkomme ei enää pidä esillä. ”
Siipä kaiken perusta on siinä, millä perusteella voi varmistua pelastuksesta? Siinä oli se ainoa perusta jolle Luterilainen kirkko syntyi. Onko kirkko todella kadottanut vastauksen tuohon perus-kysymykseen? Jos näin on, niin samalla kirkko kadotti olemassaolonsa oikeuden. Juuri niin kuin Andreas Bergmanin väitöskirjassaan esittää.
Tästä seuraa myös kysymys : onko Luterilaisella kirkolla edes mitään sellaista, jota muilla ei ole.
Luther löysi Raamatusta pelastusvarmuuden jonka Katollinen kirkko oli kadottanut. Aivan samaan tapaan , kuin nyt näyttää käyneen meille.
Monet ovat palanneet Katolliseen kirkkoon. Siellä on ehkä turvallisempaa. Ei tarvitse ottaa kantaa kirkkoamme repiviin erimielisyyksiin. Herää kysymys : onko meillä mitään etua opistamme, jos kadotamme pelastusvarmuuden?
Eli jos Katollinen, Helluntailainen , tai Adventisti löytää Raamatustaan saman pelastusvarmuuden , kuin Luther, niin mitä erinomaista meillä on Luterilaisuudessa. Jos kerran itse olemme varmuuden kadottaneet. Ei meillä ole ainakaan varaa ylimielisyyteen muita kristittyjä kohtaan. Olemme itse hukanneet kirkkokuntamme perustan.
Varmuus pelastuksesta on innostava ja rohkaiseva näköala. Siinä on se dynaaminen voima, jota kirkko kipeästi kaipaa. Ilman sitä kirkko jatkaa kuihtumistaan. Eikä kirkolamme ole mitään sellaista annettavaa, joka olisi parempaa, kuin muilla.
Ilman pelastusvarmuutta kirkko on kuin lastu veden pinnalla, jota tuuli kuljettaa. Sen sijaan, että se kykenisi vaikuttamaan muihin, se käpristyy yhä enemmän itsensä ympärille. Mikä pahinta kadottaa ; olemassaolonsa oikeuden.
Kirkon jäsenet haluaisivat kuulla sanomaa siitä, että he ovat varmasti pelastettuja ja varsinkin sen miksi ovat pelastettuja. Nyt kirkossa ei tätä opetusta saa, joten kristitty jää suureen epävarmuuteen siitä, mikä riittää. Tuloksena on näkemys, ettei mikään mitä hän tekee riitä.
Josta seuraa se että motivaatio yrittämiseen katoaa, kun tietää ettei tavoitetta kykene saavuttamaan. Tämä näkyy hyvin selvästi kirkkomme passiivisessa ja sisäänlämpiävässä toiminnassa. Toiminta keskittyy vain mukana olevaan seurakuntaan. Jos jumalanpalveluksessa käy 5 niin siihen tyydytään vuodesta toiseen.
Pelastusvarmuus antaa valtavan ilon ja rauhan. Silloin kristityllä vapautuu paljon energiaa toimintaan kirkossa ja kirkon ulkopuolella. Kristityn ei enää tarvitse murehtia omaa riittämättömyyttään vaan saa vapaasti laittaa omat lahjansa Jumalan valtakunnan käyttöön. Hän voi tästä osallistumisestaan saada iloa. Sillä hän tietää, että hän riittää ja että Jumala enkeliensä kanssa iloitsee kaikesta mihin kristitty uskonsa vaikutuksesta ryhtyy.
Tämän kaiken kristityssä vaikuttaa uskon kautta saatu pelastusvarmuus.
Vakuutus kunnian ja omantunnon kautta on asianmukainen ja riittävä. Oikeusministeriön työryhmän esitys on hyvin realistinen ja perusteltu. Se on oikeudenmukainen kaikille ihmisille täysin riippumatta siitä miten he uskovat tai eivät. Se on myös tarpeellinen, jotta totuus käyttäytyminen varmistuisi koska siitä poikkeaminen johtaisi omaan mahdolliseen tuomioon.
Näillä ajatuksilla 8 vuoden lautamies kokemuksella.
Vain syytetty saa valehdella oikeudessa. Eivät todistajat.
Olen niin ällistynyt tästä päätöksestä, etten osannut kirjoittaa tuntojani auki. Pakko oli kuitenkin avautua. Tässä siis videolla kerron, mitä mieltä olen. http://m.youtube.com/watch?v=M29ekbYgcKQ
söpö
Kiitos Jusu. Laitatko oman kuvas niin voin kommata takas =)).
Lutherin mukaan Oikean Uskon omistaminen, mikä sekin on sallimusta, pelastaa. Reformaatorithan uskoivat ennaltamääräämiseen suuressa suunnitelmassa.
Hiukka etäämpää katsoen tarvittiin myös jotenkin säännöllistä yhteyttä Herran saksamenttiin Ehtoollisyhteydessä, kuin Ripin tuomaa Armon vakuuksien kuulemista käytänteissä.
Lisäksi tarvittiin Jumalansanan kuuloa niin Evankeliumissa kuin Lainsanassa.
Saa muistaa Lutherin Ripin päästävän Oikeasta Uskosta syntyneen synnintunnon katumuksen sisältönä mikä sekin epäuskon hetkillä usein unohtuu.
Mitä Meille opetaan, ei juuri mitään.
Lutherin pelastava sana huomattiin aluksi kirkkokuntaan liittyvänä.
Luther todisti Itse seurauksia, moraalittomuus kasvoi, hyväntekeväisyys tyrehtyi, Aateliset entistä ahneempia, aina määrin missä Hän Itse harkitsi Wittenbergin jättämistä taaksensa.
Hyvin ollaan samassa jamassa tänäkin päivänä elleivät kirkkomme johtajat kaitsennassaan venettämme käännä.
Ja miksi haluaisivat kääntää, tuleva eläke, hyvät palkkatulot, hyvät lomat, riittävät hyvin Herran siunauksen vaivoihin virkaa hoitaessa mikä tyydyttää seurakuntalaisten tarpeet yllättävän hyvin.
Kun haluaa enemmän huomata voi muistaa ettei kaste niin katolisilla kuin luterilaisilla poista perisynnin vaikutuksia kokonaan.
Kyse on yhdenlaisesta rokotuksesta perisynnin vaikutuksia vastaan. Tähän tarvittaisiin Blogistinkin huomaamaan Ehtaa opetusta, hengellistä tiennäyttöä, ja kokolailla konjenktuuria Uskomme sisällöstä mistä ollaan vaiti tänä päivänä kirkossamme.
Kiitos blogista Pekka. Hyvä analyysi löytyy seuraavasta linkistä:
https://www.luterilainen.net/johtaako-epavarmuuteen-martin-chemnitz/
.
Luin Makisen arvion, joka on pettymys. Tässä tutkijan vastine Mäkisen kirjoitukseen, joka on erittäin terävä;
https://palasia.net/author/miknius/
Varmuus pelastusvarmuudesta varmennettuna vielä erehtymättömyydellä on hieno ilmaisu, joka kuvaa täydellisesti Jumalan ihmeellistä salaisuutta, joka on kätkettynä Kristukseen. Salaisuus, joka kummallista kyllä on julki saatettu, mutta pysyy silti salaisuutena ja on sitä aina. Ihmeellinen paradoksi.
Se joka varmuuden pelastuksesta on saanut omistaa myös tietää saaneensa sen. Eikä epäilyksille jää siinä mitään sijaa.
Jos ymmärsin oikein Bergmanin tulkinnan Chrmnitzistä, niin erehtymätön tiedollinen varmuus pelastuksesta on Chemnitzille ennen muuta sielunhoidollinen välttämättömyys.
Mäkinen mielestäni tarpeettomasti ja vähän nolosti viittaa Bergmanin kääntymiseen ultraluterilaisesta STKL:sta ortodoksiseen Kirkkoon tutkimuksen joitakin johtopäätöksiä selittävänä tekijänä.
Kari-Matti, Mikan johtopäätökset olisivat erilaiset verrattuna Andreaksen. Mielestäni luterilaiseen tunnustukseen sitoutuva tutkija tai siitä luopunut tullee eri johtopätöksiin. Suosittelen tunnustuskirjojen lukemista ja niistä erityisesti Yksimielisyyden ohjetta, jossa Martin Chemnitzillä oli ratkaiseva osa.
Juha. Väitöskirjassa tai missä muussa tahansa tieteellisessä tutkimuksessa on periaatteessa ihan sama kuuluuko ns tunnustuksellisiin luterilaisiin, kalvinisteihin, vapaa-ajattelijoihin tai ”maa on litteä ja 7000- vuotta vanha ry:hyn”. Tässä mielessä lienevät kaikki teologiaa tutkivat nykyään ns. lundilaisia.
Tämä kiista tältä osin on jo historiaa. Tai…on yksi poikkeus. Lähetyshiippakunnan emerituspiispa Matti Väisänen, jonka muutoin erinomainen väitöskirja sortui normatiivisuuteen.
Itseasiassa saattaa olla etukin katsoa tutkimuskohdetta hiukan ”ulkopuolelta.”
Olen samaa mieltä, että tunnustuskirjoja kannattaa lukea. Aikanaan jopa tentin ne. On ehkä ”pyhäinhäväistys” sanoa, että jaarittelu oli paikoin äärimmäisen tylsää.
Kari-Matti. Olen pikkuisen eri mieltä. Tieteellinen teologinen teksti on tietenkin ihannetapauksessa kirjoittajansa taustayhteisöstä riippumatonta ja siihen pyritään. Käytännössä tausta vaikuttaa eikä mikään humanististen tieteiden metodi tai tutkija itse ole täysin neutraalin puolueeton. Tämän ei tarvitse olla ongelma, mutta tiedostamisen arvoinen asia kylläkin.
Tietenkin tutkijan oma positio vaikuttaa ja mielestäni se tulisi avoimesti esitellä esipuheessa tms. Teologian harrastus kutistuu aika suppeaksi, mikäli lähtökohdaksi edellytetään, että tutkija tutkii ainoastaan omaa taustayhteisöään. Näinhän muun muassa lestadiolaisuuden parissa on tehty ja tutkimus ollut monasti tylsää, tieteellisessä mielessä kritiikitöntä ja vähintään yllätyksetöntä.
Ns. lundilaisen teologian yksi peruslähtökohdista alunperin olikin ylläpitää teologia asemaa tieteenä ja nimenomaan yliopistossa harjoitettuna tieteenä eikä hartaudenharjoituksena tai jonain vastaavana. Niin paljon hyvää ja oikeaa kuin Tiililän teologiassa, kirkkopolitiikassa ja muussa olikin, olisi onnetonta asettaa teologisella tutkimuksella lähtökohtaisesti vaatimus, että vain theologia regenitorum on todellista ja totuudellista teologiaa.
Marko. Ja olen edelleen sitä mieltä, että hyvä tutkija pystyy ”häivyttämään” sillä tavoin oman taustansa, ettei sillä ole vaikutusta tutkimustuloksiin. Kirkko-/teologianhistorialliset tai poliittiset elämänkerrat ovat valitettavan usein olleet surullisia esimerkkejä taipumuksesta hagiografiseen bibliografiaan.. Mitä tulee Bergmanin väitöskirjaan, en osaa siitä sanoa muuta kuin, että jos lukija/tulkitsija itse on sijoittunut kovin syvään änkyräluterilaiseen päätyyn, ei ole poissuljettua, etteikö sillä voi olla vaikutusta.
Kari-Matti. Subjektiivisen ”kotiin päin vetämisen” vaara on todellakin suurin silloin, kun ollaan vahvasti sitoutuneita omaan kirkkokuntaan/herätysliikkeeseen ja tutkitaan omaa viiteryhmää, sen merkkihenkilöä tai sen perivihollista. Tässä on koko ajan tultu parempaan suuntaan. Teologiassa esimerkiksi kasteteologia ja sen taustatekijät on aihe, jossa kirjoittajan oma tausta tapaa jokseenkin väistämättä tulla esiin. Täydellinen oman taustan häivyttäminen on kuin matematiikan likarvo, jota lähestytään ja pitääkin lähestyä mutta ei koskaan saavuteta. Yksi subjektiivinen elementti on läsnä kaikessa tutkimuksessa: tutkimusparadigman vaikutus.
Kun puhutaan akateemisesta teologiasta ja uudestisyntyneiden teologiasta on hyvä huomata kaksi asiaa. Ensiksikin pitää kysyä, mikä on teologian tehtävä. Onko se vaikkapa uskontotieteellinen analyysi vai onko sen tarkoitus palvella mahdollisimman suoraan vaikkapa ihmisten pelastusta?
Toiseksi uudestisyntyneiden teologia lähtee ymmärtääkseni siitä vanhan luterilaisuuden ja varsinkin pietismin edustamasta käsityksestä, että teologiassa on aina läsnä yliluonnollinen, hengellinen, todellisuus. Teologia on hengellistä kykeneväisyyttä ja siinä erotetaan ulkoinen ja sisäinen – omakohtaisesta ja vanhurskauttavasta uskosta sekä Pyhän Hengen läsnäolosta seuraava – näköala tai ulottuvuus.
Tietenkään tämä ei sovi yhteen valistusaikana alkunsa saaneen akateemisen tieteellisen teologian tutkimuksen metodin kanssa, kuten T-L Luukkanen on hyvin esittänyt B O Lilleä ja muissa 1800-luvun teologiaa käsittelevissä tutkimuksissaan. Ei siinä mitään, akatemiat ovat akatemioita ja saarnatuolit saarnatuoleja.
Marko. Liittyen puheena olevaan väitöskirjaan, niin en näe, että jonkun Chemnitzin teologian menestyksekäs tutkiminen mitenkään liittyy siihen, mihin uskoon tai kirkkoon pätevä tutkija itse tunnustautuu tai on tunnustautumatta.
Itseasiassa menestyksekkään teologian harjoittaminen vaatii tutkijalta ihan samoja metodisia yms taitoja kuin minkä tahansa muun tieteenalan. Matti Väisäsen kastekirjat ovat ihan kivoja hartauskirjoja, mutta vain niitä.
Teologia on siitä hankalaa, että mikäli se haluaa säilyä akatemiassa hovikelpoisena, sen tutkimuskohteet ja paradigmat on muututtava muotien mukana. Jos se samalla peruskouluttaa pappeja kirkkoon, voi kirkkoparkaa! Toisaalta pappisseminaareihin tuskin on paluuta. Seurakuntatiedekunta olisi ollut optimaali ratkaisu, mutta tuskin enää mahdollinen evl kirkon tarpeisiin. Toinen juttu, jos STI:n tukijajärjestöt irtoavat kirkosta ja perustavat oman. Daniel Nummelan puheenvuoro Kansanlähetyspäivillä oli mielenkiintoinen monessa suhteessa.
Kari-Matti. Mistä tässä nyt oikein keskustellaan? Bergmanin herättämistä kysymyksistä, teologisen tutkimuksen metodeista, Osmo Tiililästä ja Matti Väisäsestä vai kirkkopolitiikasta? Kun itse en pysty harjoittamaan akateemista tutkimusta, yritän itse ainakin lukea teologiaa laidasta laitaan työni tueksi, vaikka saarnatuolissa minusta kuoriutuu luterilais-pietistinen biblisisti.
Marko. Nyt on syytä korjata väärinkäsityksesi. Ei täällä K24:ssa ole koskaan niiden reippaat kahdentoista vuoden aikana, kun olen tätä foorumia seurannut, keskusteltu. Jokainen huutaa oman kommenttinsa, mitä idioottimaisemman ja itsekritiikittömämmän, sen parempi. Oma suosikkini on aina ollut raamattusitaateilla keskustelu.
Pelastusvarmuutta, mitä se on ja miten se saavutetaan, on teologiassa pohdittu paljon. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisusarjakin alkoi aikanaan kirjalla ”Kristillinen pelastusvsarmuus”.
Pohdintaa varmaankin on paljon, mutta en muista yhtään saarnaa kuulleeni, joka olisi perustunut pelkästään tähän riemulliseen toteamukseen.
Pekka, en muista minäkään. Herätyskristillisissä piireissä rohkaistaan enemmän uskomaan synnit anteeksi Kristuksen veressä tai tähden, luottamaan sanaan ja sakramentteihin tai seurakunnan todistukseen, kysellään yhdessä kuulijoiden kanssa erilaisia uskonelämän asioita. Joskus opiskeluaikana Evankeliumiyhdistyksessä oli vankka raamattuopetus armonvalitsemuksesta. Vapaista suunnista en tiedä. Siellä pelastusvarmuus perustetaan kai siihen, että ”on antanut elämänsä Jeesukselle” tai että kerran pelastettu on aina pelastettu, mikä on kyllä aika heikko perusta.
Pelastusvarmuudelle ei taida oikein olla käyttöä, jos kaikki pääsevät taivaaseen ja iloitaan siitä, että saa etsiä ja olla epävarma. Andreas Bergmanin/ Chemnitzin ajatus tiedollisesti varmasta pelastusvarmuudesta kuulostaa äkkiseltään aika vieraalta meille, jotka olemme kuulleet erilaisia todistuspuheenvuoroja elämänmuutoksista, elämyksellisesti vahvoista kokemuksista ja jotka herkästi arvioimme hengellisiä asioita juuri tunnekokemusten perusteella.
Marko,
Minun käsitykseni on ns. vapaista suunnista (lähinnä ajattlen helluntailais-vapaakirkollista kenttää), että tuo ”kerran pelastettu – aina pelastettu” ei aina pidä paikkaansa. Kyllä siellä uskotaan, että pelastuksenkin voi ”menettää”. Tosin lienee niinkin, että sielunhoidollisesti on pyritty korjaamaan sitä turhaa pelkoa, että ihminen ikäänkuin ”väärin perustein” alkaisi epäillä pelatustaan – vaikkapa (tilapäisen) lankeamisen kautta, tai sen kautta, ettei ”tunne hengen läsnäoloa sielusaan”. Toki ns. vapaisiin suuntiin kuuluu monenlaista käsitystä. Ja opetuskin on saattanut ainakin ajaoittain olla vajavaista tai yksipuolista. ja joskus väärin ymmärrettyäkin. Vähän samaan tapaan vapaissa suunnissa voi olla jossain määrin ollut vallalla ”suurten kirkkojen” opetuksesta käsitys, että ”kerran kastettu on ehdottomasti aina ja kaikissa tapauksissa aina automaattisesti pelastettu”, eli jonkinlaista ”kaikki kirkkoon kuuluvat pääsevät aivaaseen” -ajattelusta.
Edellä oleva ei ole tarkoitettu tieteelliseksi väitteeksi eikä minkään ”kuppikunnan” suosimiseksi.
Käsittääkseni ns. vapaissa suunnissa pelastus on Kristuksen sovitustyön ja anteeksiannon varassa. Pealstusvarmuudesta on puhuttu ehkä joskus joissain piireissä turhan paljon korostaen varmuuden tunnetta. Joissain taas korostettu muita aspekteja. Ja joskus voi elettä ”moralismi” saada ylikorostuksen.
Marko,
Minun käsitykseni on ns. vapaista suunnista (lähinnä ajattlen helluntailais-vapaakirkollista kenttää), että tuo ”kerran pelastettu – aina pelastettu” ei aina pidä paikkaansa. Kyllä siellä uskotaan, että pelastuksenkin voi ”menettää”. Tosin lienee niinkin, että sielunhoidollisesti on pyritty korjaamaan sitä turhaa pelkoa, että ihminen ikäänkuin ”väärin perustein” alkaisi epäillä pelatustaan – vaikkapa (tilapäisen) lankeamisen kautta, tai sen kautta, ettei ”tunne hengen läsnäoloa sielusaan”. Toki ns. vapaisiin suuntiin kuuluu monenlaista käsitystä. Ja opetuskin on saattanut ainakin ajaoittain olla vajavaista tai yksipuolista. ja joskus väärin ymmärrettyäkin. Vähän samaan tapaan vapaissa suunnissa voi olla jossain määrin ollut vallalla ”suurten kirkkojen” opetuksesta käsitys, että ”kerran kastettu on ehdottomasti aina ja kaikissa tapauksissa aina automaattisesti pelastettu”, eli jonkinlaista ”kaikki kirkkoon kuuluvat pääsevät aivaaseen” -ajattelusta.
Edellä oleva ei ole tarkoitettu tieteelliseksi väitteeksi eikä minkään ”kuppikunnan” suosimiseksi.
Käsittääkseni ns. vapaissa suunnissa pelastus on Kristuksen sovitustyön ja anteeksiannon varassa. Pealstusvarmn uudesta on puhuttu ehkä joskus joissain piireissä turhan paljon korostaen varmuuden tunnetta. Joissain taas korostettu muita aspekteja. Ja joskus voi olla, että ”moralismi” tai ”oma ratkaisun teko” saada ylikorostuksen – ainakin puheissa.
Jukka Mikkola, kiitos oikaisusta. Vapaiden suuntien kirjo on aikamoinen ja eri painotukset sen mukaisia. Opetusta ”kerran pelastettu – aina pelastettu” tosiaan kritisoidaan. Mutta jo se, että kritisoidaan, kertoo, että näkemystä on liikkeellä.
Meikäkäinen versio kerran kastetuista pelastukseen ennalta määrättyinä taitaa olla jo menneen talven lumia, vaikka tiedän sitä opetettavan ainakin tuleville kirkon nuorisonohjaajille erään AMK:n luennoilla. Nyt kun kasteiden määrä on romahtanut opetetaan käsittääkseni yhä useammin, että kaste ei anna kastettaville oikein mitään sellaista, mistä ilman kastetta jätetyt jäävät paitsi. Ainakaan viimeisimmän synodaalikirjan mukaan.
Kiitos vasauksestasi, Marko
Taitaa olla niin, että kaikenkaikkiaan kristinuskosta on vieraannuttu. Hyvä opetus olisi varmaan tarpeen niin Evlut-kirkossa kuin ns. vapaissa suunnissa. Kaikenlaista toimintaa on – mikä sinänsä ei toki huono tai väärin ole – mutta oma huolenio on, että perusasioissa voidaan olla usein hiukan ”kevyellä” pohjalla. Minulla on tuttuja sekä ”kirkollisella” että ”vapaalla” suunnalla. Tuota huolta olen kumpaiseltakin taholta kuullut. Siin noin yleisesti. Toki hyvääkin opetustya epäilemättä on.
Kotimaa- lehdessä arvioidessaan Andreas Bergmanin väitöskirjaa Jussi Rytkönen herättelee pohtimaan kysymystä pelastusvarmuudesta todeten: – ”mutta teologiassamme keskustelu pelastusvarmuudesta ei taida olla oikein liekeissä? Mitä kirjoittaakaan Paavali: ”Tutkikaa itseänne, oletteko uskossa. Koetelkaa itseänne. Vai ettekö tunne itseänne, ettekö tunne, että Jeesus Kristus on teissä? Ellei näin ole, te ette kestä koetusta.” (2Kor13).
Andreas Bergman toteaa blogissaan – Palasia- mm. ”Kun väitöskirjassani haastan muutaman kerran Chemnitzin ajattelua, se koskee nimenomaan varmuuden erehtymättömyyttä. Tarkoitukseni ei ole haastaa sitä, että ihmisellä voisi olla syvä pelastuksen toivo tai jonkinlainen varmuuskin pelastuksesta.”
Tähän Bergmanin – jonkinlaiseen varmuuteen pelastuksesta – on kyllä pakko todeta, että mikäli Lutherilla ja myös Chemnitzillä olisi ollut vain ”jonkinlainen varmuuskin” uskosta ja pelastuksesta olisi reformaatio jäänyt kyllä toteutumatta. Näin siksikin, että luterilainen reformaatio kiteytyi kysymykseen pelastusvarmuudesta. En tiedä mitä Bergman tarkoittaa tuolla Chemnitzin ”varmuuden erehtymättömyydellä”. Ellei Chemnitz sitten samaista uskonvarmuutta ja pelastusvarmuutta. Valitettavasti tuo väitöskirja on kirjoitettu englanniksi ilman suomalaista käännöstä.
Kosti, Andreas Bergman: Martin Chemnitzin käsitys pelastusvarmuudesta, luento löytyy tästä: – ja sen historiallisesta taustasta.
https://www.youtube.com/watch?v=p3bAQJba-j8
Toivon, että Bergman julkaisisi tutkimuksensa ainakin pääosiltaan myös suomeksi. Tällä hetkellä Chemnitziltä on kai suomennettu valittuja paloja ja J A O Preusin Chemnitz-elämäkerta.
Marko, se olisi hienoa.
Katollisilla ja luterilaisilla on nykyään yhteinen käsitys pelastusvarmuudesta. Yhteinen julistus vanhurskauttamis opista 1999, 4.6, 34-35) 🙂
Nyt ollaan aivan luterilaisuuden ytimessä. Tuskin tarvitsee toistaa sitä Lutherin luostarissa ahdistukseen ajanutta kysymystä; Miten voin löytää armollisen Jumalan? Hän myös sai varman vastauksen. Uskosta vanhurskas on elävä. Bergman on kirjassaan tarttunut mielenkiintoiseen ja keskeiseen asiaan, jonka soisi herättävän keskustelua laajemminkin.
Sami. Tarkasti ottaen luterilaisilla ja katolisilla on syvimmältään eri käsitys ko. asiasta huolimatta YJ:sta.
Kosti, tarkoitatko, että yhteinen kirkkojen välinen julistus on huijaus. Kuka siis huijaa ketä?
”Tarkasti ottaen on syvimmältään eri käsitys ” Miksi pitäisi hakea syvältä tarkasti otettavia erimielisyyksiä? Eikö kristittyjen tulisi etsiä yhteyttä ja jopa ykseyttä?
Niinpä. Sami/ Martti. Katolisen opin mukaan sekä syntien anteeksiantaminen että pyhitys kuuluvat vanhurskauttamiseen. Luterilaisuudessa vain syntien anteeksiantamus kuuluu vanhurskattamiseen. Mitä YJ:een tulee todetaan, että lisäksi molemmat uskovat, että pyhitys ja hyvät teot kuuluvat kristityn elämään ja että niillä on merkitystä ”pelastuksen laajassa kuvassa”. Näyttää siis siltä, että luterilaisten ja katolilaisten välillä vallitsee yksimielisyys vanhurskauttamisopin perustotuuksista. Tämä laaja kuva on kompromissi, jolla yritetään peittää se, että tarkasti ottaen todellista yksimielisyyttä ei ole olemassa, kun luterilaisuudessa pelastusvarmuuden perusta on pelkästään uskossa Kristukseen laajassa kuvassa myös pyhityksen ja tekojen osalta.
Kosti, olisiko sinulla lähteitä jolla voit osoittaa väitteesi todeksi, niin että yhteinen julistus vanhurskauttamisesta ei olisikaan totta.
Sami. Ei katolisen kirkon opetus vanhurskauttavasta uskosta ole miksikään muuttunut. Se sisältää pyhityksen. Se mikä on muuttunut on luterilaisen kirkon pyrkimys selittää vanhurskattava usko tekoihin liittyvänä ”ekumeenisesti” tuossa ns. ”laajemmassa kuvassa.” Toisin sanoen se on kompromissi nimenomaan luterilaiselta puolelta. Usko vanhurskauttaa, mutta……?
Kosti, luterilainen kompromissi. Ilmeisesti siis muutettiin v.1999, luterilaista oppia katoliseen suuntaan.
Niin. Ainakin siltä vaikuttaa, kun noita asiakirjoja lukee. Siihen antaa viitteitä tuo maininta ”pelastuksen laajasta kuvasta.”