Todellisuus ja tilasto

Neljä ihmistä on kokoontunut pöydän ympärille. On verkostopalaveri. Asiakas on väsynyt hakemaan apua. Liian usein hän on törmännyt toteamukseen ”Tämä ei kuulu meille”. Mutta nyt pöydän ääressä on ammattiauttajia, ja toivo tilanteen helpottumisesta, on virinnyt asiakkaassa. Asioiden kulku ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Kohta kohdalta asiakas saa kuulla: ei kuulu meille, mutta voit ottaa yhteyttä, voit hakea tai voit ostaa.  Asiakkaan monista ongelmista akuuteimmat ovat liikuntarajoitteisuus ja rahattomuus.

Palaverin tuloksena on, että diakoniatyöntekijä ottaa asiakkaan vaikeudet selviteltäväkseen. Ensin kokonaisvaltainen kartoitus, sitten kiireellisimmät alta pois. Ongelmien listaamiseen eivät yhden käden sormet riitä, ja ei liene yllätys, että suurin osa asioista kuuluisi jonkun muun tahon hoidettavaksi.

Diakoniatyöntekijää vastapäätä istuu kumarainen hahmo – silhuetti hämärässä ikkunassa. Hän on pitkäaikaistyötön ja työkokeilussa. Vaitonaisena  hän istuu ja alkaa sitten kertoa: ”Kauan sitten meni työpaikka alta, sorruin viinaan, otin pikavippejä niin kauan kuin oli luottotiedot. Sitten loppui ansiosidonnainen, jäi vuokrat rästiin, nyt on häätö päällä. Voisinko saada edes vähän ruokaa?”

Kotikäyntipyyntö: naapurissa on kauhea meteli , kuuluu kolinaa ja kaatuilua, voimakasta musiikkia ja hakkaamisen ääniä. Muut asukkaat pelkäävät.

Diakoniatyöntekijä oivaltaa heti, mistä on kysymys. Asunnossa asuu mielenterveyskuntoutuja, joka on arvaamaton ja aggressiivinen. Laitokseen hän ei halua, ja siihen eivät yhteiskunnan rahkeet riittäisikään. Aggressiivisuutensa takia hän saattaa olla jopa vaarallinen. Erilaiset yhteistyötahot kiertävät hänet kaukaa, sillä kukaan ei halua riskeerata itseään. Hän on kuitenkin ihminen, ja hänenkin on saatava mahdollisuus elämiseen ja asumiseen. Viime kädessä häntä auttaa diakoniatyöntekijä.

Edellä on kolme esimerkkitapausta. Niillä on monta yhteistä nimittäjää, ja näissä tapauksissa ei ole kyse vain yksittäisistä ongelmista – nälästä, janosta, kodittomuudesta tai vaatteiden tarpeesta.  Näissä ja monissa muissa tapauksissa on kyse siitä, että tämän päivän asiakkaalla on kaikki nämä ongelmat. Niiden ongelmien ja vaikeuksien selvittelyssä menee pitkä tovi, ja koskaan tulos ei ole täysin ennustettavissa.

Nykypäivänä diakoniatyön asiakas on hyvin moniongelmainen. Yhä harvempi käy vain kerran tai kaksi ja pystyy taas jatkamaan elämäänsä. Kiristynyt yhteiskunnallinen tilanne ja yhä kasvava työttömyys saavat ongelmat kasautumaan. Ja diakoniatyöntekijä ottaa vastaan ja pyrkii auttamaan. Se on se viimeinen taso, jolle ihminen putoaa läpi yhteiskunnan tukiverkkojen. Me olemme siis moniosaajia. Ihminen ei itsekään tiedä, kuka tai mikä taho häntä voisi auttaa ja yhteiskunnasta annetaan neuvo: käänny kirkon diakonian puoleen.

Minä en olisi niinkään huolissani tilastoista, sillä ihminen ei ole numero. Olisin enemmän huolissani yhden ihmisen ongelmien määrästä. Aina ei edes kaksi kättä riitä niiden listaamisessa. Ja kun ongelmia on paljon, niihin käytetty aikakin on moninkertainen. Minä olen myös huolissani siitä, kuinka paljon uusia vastuita työnnetään diakoniatyöntekijöille, kun yhteiskunnan omat resurssit ja tahot eivät työvoimavähennysten vuoksi pysty vastaamaan haasteisiin.

Mikäli tilastoissa ei ole piikkiä ylöspäin, se johtuu juuri edellä mainituista asioista. Kenenkään ei tarvitse olla huolissaan asiakkaiden loppumisesta, sillä tilastot eivät ole se, mikä kertoo karun totuuden diakonian arjesta.