Olin toisena keskustelijana Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnan järjestämässä Maan suola -illassa kuluneella viikolla (15.5.2019). Illan aiheena oli Saavutettavuus. Toisena keskustelijana oli Kirkkojen maailman neuvoston vammaiskysymysten verkoston (EDAN) koordinaattori Anjeline Okola Keniasta. Tarkoituksena oli valottaa Suomen ja Kenian tilannetta vammaisten henkilöiden osalta yhteiskunnassa ja kirkossa. Minut oli kutsuttu iltaan kirkkomme saavutettavuuden ja vammaisuuden neuvottelukunnan puheenjohtajan roolissa.
Menin Tuomiokirkon kryptaan sillä ennakkoajatuksella, että tulen ymmärtämään, kuinka maamme ja kirkkomme saavutettavuuteen liittyvät puutteet ovat pienet verrattuna afrikkalaisen kulttuurin tuomiin haasteisiin. Alku keskustelusta meni ennakko-odotusten mukaisesti. Anjeline Okola kertoi, kuinka vammaisen lapsen syntymä on monessa perheessä osoitus vanhempien epäonnistumisesta, pahojen henkien työstä. Vammaisen lapsen syntymää ei juhlita niin kuin terveen lapsen. Perheille on tärkeä hetki, kun ensimmäinen arvovieras, paikallinen pappi tulee tervehtimään uutta perheenjäsentä, kuinka hän toimii tuossa tilanteessa. Mikä on hänen asenteensa epätoivottuun tulokkaaseen.
Tästä eteenpäin ilta toi monessa kohtaa yllätyksiä. Ensimmäinen oli se, että on tiedostettu seurakunnan työntekijän merkittävä rooli asenteiden muokkaajana yhteisössä vammaisuuteen liittyvissä asioissa. Ennen kaikkea oli hienoa kuulla, että kysymykseen on konkreettisesti tartuttu. Keniassa on teologisten opintojen yhtenä osana vammaisuus. Siellä annetaan teologeille perustietoutta vammaisuudesta ja sen aiheuttajista. Samalla opetetaan vammaisuuteen liittyvää teologiaa. Arvaatteko, paljonko löytyy tällaista koulutusta Suomesta tuleville seurakunnan työntekijöille?
Kenian kirkon synodin (hiippakunnan) hallinnossa vammaisille henkilöille on varattu edustus. Tai miltä kuulostaa Kenian metodistikirkon päätös, että rakennuksen esteettömyys on ehtona, että se voidaan vihkiä kirkoksi. Kuka opettaa ketä, kuinka vammaisuuden tuomat haasteet pitää ottaa konkreettisesti huomioon kirkon toiminnassa? Tällainenkin kysymys löytyi mielestäni illan jälkeen.
Teejatkoilla tuli keskustelua Suomen kirkon käytänteistä koskien kansainvälisiä konferensseja. Anjeline Okolan huomio oli, että Suomen kirkon valtuuskuntiin harvoin jos koskaan kuuluu vammaisia henkilöitä, vaikka kyseessä olisi vammaisuuteen liittyvät päivät. Se on vastoin nykyistä vammaispoliittista ajattelua, joka lähtee siitä, että vammaiset henkilöt itse pitää olla päättämässä asioista.
Ilta oli ajatuksia herättävä. Myös se tosiasia mietitytti, että paikalla oli järjestäjien ja keskustelijoiden lisäksi 4 henkeä. Kuulemma yleensä näissä illoissa on paikalla 20-100 kuulijaa. Osoittaako yleisömäärä sitä asemaa, millainen kiinnostus saavutettavuudella on perusseurakuntalaisten keskuudessa?
Tärkeä kirjoitus, kiitos!