Parin vuoden takainen kirkon tulevaisuuskomitean mietintö toteaa uusien messuyhteisöjen voivan vahvistaa kristityn identiteettiä ja seurakuntalaisuutta sekä isommissa kaupunkiseurakunnissa myös maahanmuuton kohtaamista. Siksi niihin kannattaa suhtautua myönteisesti. Itse olen tulkinnut tällä vuosituhannella nousseen yhteisökiinnostuksen yhdenlaisena luovuttamisena seurakuntatoiminnan kehittämisen suhteen. Koska seurakunnassa tai seurakunnan messussa ei toteudu yhteisöllisyys, pitää perustaa uusia pieniä (messu)yhteisöjä, joissa se tapahtuu. Hyvä yhteisöille, huono seurakunnalle. Toivoisin kärsivällistä, määrätietoista ja periksi antamatonta työtä – pitäisi kai jo sanoa taistelua – sen eteen, että seurakunnan messussa, vapaaehtoistoiminnassa, työyhteisössä ja koko jäsenistön ja henkilöstön keskuudessa yhteisöllisyys vahvistuisi. Vain sillä tavalla kuva ja kokemus seurakunnasta siirtyisi hallinnosta ja organisaatiosta sen jäsenissä eläväksi yhteisölliseksi toimijaksi. Seurakunnat ovat toimintakulttuurin muutamisessa ratkaisevassa asemassa. Muutos ei tapahdu hallinnollisella toimeksiannolla mutta se tapahtuu alkamalla tehdä asioita toisella tavalla.
Vaikka kaikkia vanhoja kirkon ohjelmaideoita ei ole tullut ikävä, yksi sellainen on olemassa. Joku tietää varmaan tarkemmin sen mihin tukehtui Kirkko/Seurakunta 2000 -toimintaohjelma 1990-luvun alkupuolella. Oliko se talouslamaan voi johonkin muuhun. Joka tapauksessa asia tuli mieleen, kun viime syksynä viimein otin luettavaksi Lähetettynä kirkossa -nimisen mietinnön tai jatkoselvityksen (http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/BA1001E1C82EEF94C22577BB0043B0BC/$FILE/lahetettyna_kirkossa.pdf), joka oli kirkon lähetysytyön kehittämisprosessin viimeinen vaihe. Se on tologian tohtori Jaakko Ripatin kirkkohallistuksen pyynnöstä tekemä selvitys siitä miten kirkon lähetystyö ja kansainvälinen diakonia tulisi hallinnollisesti järjestää. Ripatti kutsuttiin selvitysmieheksi vuonna 2005 sen jälkeen kun kirkon lähetystyön keskus ja kaksi laajahkoa toimikuntaa olivat julkaisseen asiasta omat ehdotuksensa, ja asia oli edelleen jumissa. Ripatin tekemä esitys hyväksyttiin osittain, ja pitkä hallinnollinen vatulointi lähetysjärjestöjen toiminnasta saatiin nykyiseeen pisteeseen. Omat voimani olivat loppuneet noihin aikoihin ja siirryin seurakuntatyöhön. Ei siitä asiasta enempää.
Kun siis monen vuoden jälkeen jaksoin lukea vielä tämänkin asiakirjan, ihailin sitä miten syvällisesti Ripatti oli tehtävänsä tehnyt. Mietintönsä loppupuollella esitellessään oman kantansa hän antautuu pohtimaan missionaarista kirkkoa ja seurakuntaa ”perustavasta näkökulmasta” käsin tavalla, joka lämmitti mieltä ja saatoin samaistua hänen ajatuksiinsa. Näyttää siltä että kun kuka tahansa tolkun ihminen pysähtyy syvällisemmin kirkon mission äärelle, hän joutuu asettamaan kyseenalaiseksi hyvin paljon oman kirkkomme perinteestä ja elämästä. Ajattelen että Ripatin ei olisi saamansa tehtävän puitteissa ollut pakko sisällyttää selvitykseensä tällaista henkilökohtaiselta tuntuvaa avautumista, mutta että hän halusi sillä ilmaista käsillä olleen asian vakavan luonteen koko kirkolle. Siksi pieni lainaus siitä:
”On näin ollen jälleen tehtävä kysymys, mitä merkitsee missionaarisen seurakunnan toimiminen subjektina kirkon kokonaismissiossa? Pidän tätä kysymystä selvitystyöni yhtenä skopuksena. Mikä on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnan oma toiminnallinen identiteetti nykyisessä kontekstissa? Tämä kysymyshän on ollut taannoin sammuneen Kirkko 2000 –toimintaohjelman ylivoimaisesti tärkein, toteuttamisvaiheeseensa tukahtunut asia: pienet toimivat yhteisöt, jotka saavan elinvoimansa uudistuvasta jumalanpalveluselämästä ja avautuvat kansainväliseen ja lähipiirin lähimmäisvastuuseen. Olisiko meidän tarkistettava kirkollista strategiaamme reaktiivisena kansankirkollisuskonnollisena katto-organisaationa ja ryhdyttävä nykyistä avoimemmin etsimään missionaariselle kirkolle ominaista proaktiivista liikerataa.” (Lähetettynä kirkossa s. 44-45).
Näin Jaakko Ripatti lähes 20 vuotta sitten. Tämä pohdinta jäi silloin käsillä olleen asian sivulauseeksi, ja se on edelleen käsissämme. Kirkko on tänä aikana paininut toimintarakenteensa ja varsinkin sisäisten erimielisyyksien kanssa matsia, joka välillä muistuttaa mutapainia ja välillä suopotkupalloa. Paljon työtä mutta pallo ei juuri liiku. Pienten toimivien yhteisöjen sijasta on etsitty suuria toimivia (?) seurakuntayhtymiä. Lupaavan tuntuinen vapaaehtoistoiminnan hankekin projektisihteereineen toteutettiin kirkkohallituksessa kymmenisen vuotta sitten, mutta ei ollut varoja jatkaa toimintaa asiassa, joka joka tapauksessa mahdollistaa seurakunnan toiminnan tilanteessa jossa ei ole varaa nykyisenkaltaiseen palkattuun henkilöstöön.
Nyt kannattaisi nopeasti palkata ei yhtä vaan kaksi tai kolme projektisihteeriä vapaaehtoistoiminnan rakentamiseen ja sitä kautta yhteisöllisyyden vahvistumiseen.
Osaatko Teemu kertoa miksi sitten seurakunnat eivät ole kovin halukkaita antamaan vapaaehtoisille mahdollisuutta omaehtoisen hengellisen toiminnan orgaisointiin?
Pekan kysymys on aiheellinen. Kaikki nuo toimintamuodot jotka Teemu luetteli ja paljon muita voisivat toimia kaikissa seurakunnissa ilman työntekijäohjausta – hei mutta , onpa hieno sana. Harvat ovat ne seurakunnat, tuskin missään missä ne toimivat ilman kahnausta. Vai sanooko Teemu, että kyllä meillä. Eihän minun kontaktini ole tieteellistä tutkimusta ja otanta on kokonaisuudessa pieni, mutta miksi kuulen aina samat ongelmat. Yksi syy näyttää olevan yleinen: papit pelkäävät, että ilman ohjausta ja valvontaa toiminta ei pysy tarpeeksi luterilaisena.
Viimeiset viestit ovat Siilnjärveltä ja edelliset Isokyröstä. Molemmissa kirkkoherra puuttui vapaaehtoisten toimintaan juuri siitä syystä, että pelkäsi homman muuttuvan epäluterilaoseksi. Samoja asioita on väännetty Lapuallakin. Siilnjärvellä kysymys oli siitä kun seurakunnalla ei ollut omaa bändiä vai oliko se lauluryhmä, niin vapaaehtoiset pyysivät helluntaiseurakunnan musiikkiihmisiä mukaan. Kun kirkkoherra sai vihiä jo sovitusta ja toisella papilla hyväksytystä asiasta vapaaehtoiset syrjäytettiin vastuusta ja homma pantiin uusiksi.
Mitä onkaan luterilaisuus.? Se näyttäytyy usein pelkona ja epävarmuutena. Karismaattisuus, Pyhä Henki armolahjoineen , sanat opetuslapseuttaminen ja varustamnen, vapaa ääneen rukoileminen, ylistys, käsien nostelu jne aiheuttavat epäileviä katseita ja ajatuksia homman epäluterilaisuudesta.
Miksi ne vapaaehtoiset niin helposti etsivätkään apua oman seurakuntansa toimintaan aidan väärältä puolelta?
Vähän kiirettä on mutta tekee mieli sanoa jotain tuosta Lutherin pyövelistä, vaikka Teemu on muutenkin vähän haasettuna tässä. Saapahan laittaa parastaan. – Lutherin pyöveliin viittaamista olen tottunut näkemään ankaran linjan körteiltä silloin kun seurakuntalaisia on kiusattu erilaisilla aktivoinnin muodoilla. Ja lisäksi vapaaehtoistoiminnan yhteydessä muistetaan hyvin mainita se että eiväthän kuitenkaan kaikki halua osallistua jotain tekemällä vaan vain mukana olemisella, mikä on myös ”kristillisen kutsumuksen” mukaista tms. Ettei aiheutettaisi ahdistusta tai huonoa omaatuntoa saatikka kuvaa monen tason hengellisyydestä.
Lyhyesti vain siis että eiköhän se pyövelikin tehnyt päivätöitä tai virka-aikaa niinkuin muutkin vapaehtoiset, elleivät ole eläkelläisiä. ”Maallinen” tai ammattikutsumus ja kristityn kutsumus eivät sulje pois toisiaan. Lannan levittämisessä taidetaan tehdä pitempää päivää, mutta sitten toisessa kohtaa vuotta vastaavasti lyhyempää.
Pitää päästä takaisin etusivulle piakkoi.
On se niin ohikiitävää tämä some maailma. Tärkeätkin sanat ja viestit hukkuvat merkityksettömien sanojen tulvaan. Tallettaako kukaan sydämeensä näitä kirjoituksia? Nyt meni aika kauas blogin teemasta, mutta kiitos edelleen Hannulle, kun pysyt pinnalla ja etusivulla. Harvoin ehdin itse näihin keskusteluihin mukaan. Mutta luen ajatuksella ja olen hengessä mukana. Toivottavasti tieto hiljaisista auttaa pitämään yllä toivoa.