Parin vuoden takainen kirkon tulevaisuuskomitean mietintö toteaa uusien messuyhteisöjen voivan vahvistaa kristityn identiteettiä ja seurakuntalaisuutta sekä isommissa kaupunkiseurakunnissa myös maahanmuuton kohtaamista. Siksi niihin kannattaa suhtautua myönteisesti. Itse olen tulkinnut tällä vuosituhannella nousseen yhteisökiinnostuksen yhdenlaisena luovuttamisena seurakuntatoiminnan kehittämisen suhteen. Koska seurakunnassa tai seurakunnan messussa ei toteudu yhteisöllisyys, pitää perustaa uusia pieniä (messu)yhteisöjä, joissa se tapahtuu. Hyvä yhteisöille, huono seurakunnalle. Toivoisin kärsivällistä, määrätietoista ja periksi antamatonta työtä – pitäisi kai jo sanoa taistelua – sen eteen, että seurakunnan messussa, vapaaehtoistoiminnassa, työyhteisössä ja koko jäsenistön ja henkilöstön keskuudessa yhteisöllisyys vahvistuisi. Vain sillä tavalla kuva ja kokemus seurakunnasta siirtyisi hallinnosta ja organisaatiosta sen jäsenissä eläväksi yhteisölliseksi toimijaksi. Seurakunnat ovat toimintakulttuurin muutamisessa ratkaisevassa asemassa. Muutos ei tapahdu hallinnollisella toimeksiannolla mutta se tapahtuu alkamalla tehdä asioita toisella tavalla.
Vaikka kaikkia vanhoja kirkon ohjelmaideoita ei ole tullut ikävä, yksi sellainen on olemassa. Joku tietää varmaan tarkemmin sen mihin tukehtui Kirkko/Seurakunta 2000 -toimintaohjelma 1990-luvun alkupuolella. Oliko se talouslamaan voi johonkin muuhun. Joka tapauksessa asia tuli mieleen, kun viime syksynä viimein otin luettavaksi Lähetettynä kirkossa -nimisen mietinnön tai jatkoselvityksen (http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/BA1001E1C82EEF94C22577BB0043B0BC/$FILE/lahetettyna_kirkossa.pdf), joka oli kirkon lähetysytyön kehittämisprosessin viimeinen vaihe. Se on tologian tohtori Jaakko Ripatin kirkkohallistuksen pyynnöstä tekemä selvitys siitä miten kirkon lähetystyö ja kansainvälinen diakonia tulisi hallinnollisesti järjestää. Ripatti kutsuttiin selvitysmieheksi vuonna 2005 sen jälkeen kun kirkon lähetystyön keskus ja kaksi laajahkoa toimikuntaa olivat julkaisseen asiasta omat ehdotuksensa, ja asia oli edelleen jumissa. Ripatin tekemä esitys hyväksyttiin osittain, ja pitkä hallinnollinen vatulointi lähetysjärjestöjen toiminnasta saatiin nykyiseeen pisteeseen. Omat voimani olivat loppuneet noihin aikoihin ja siirryin seurakuntatyöhön. Ei siitä asiasta enempää.
Kun siis monen vuoden jälkeen jaksoin lukea vielä tämänkin asiakirjan, ihailin sitä miten syvällisesti Ripatti oli tehtävänsä tehnyt. Mietintönsä loppupuollella esitellessään oman kantansa hän antautuu pohtimaan missionaarista kirkkoa ja seurakuntaa ”perustavasta näkökulmasta” käsin tavalla, joka lämmitti mieltä ja saatoin samaistua hänen ajatuksiinsa. Näyttää siltä että kun kuka tahansa tolkun ihminen pysähtyy syvällisemmin kirkon mission äärelle, hän joutuu asettamaan kyseenalaiseksi hyvin paljon oman kirkkomme perinteestä ja elämästä. Ajattelen että Ripatin ei olisi saamansa tehtävän puitteissa ollut pakko sisällyttää selvitykseensä tällaista henkilökohtaiselta tuntuvaa avautumista, mutta että hän halusi sillä ilmaista käsillä olleen asian vakavan luonteen koko kirkolle. Siksi pieni lainaus siitä:
”On näin ollen jälleen tehtävä kysymys, mitä merkitsee missionaarisen seurakunnan toimiminen subjektina kirkon kokonaismissiossa? Pidän tätä kysymystä selvitystyöni yhtenä skopuksena. Mikä on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnan oma toiminnallinen identiteetti nykyisessä kontekstissa? Tämä kysymyshän on ollut taannoin sammuneen Kirkko 2000 –toimintaohjelman ylivoimaisesti tärkein, toteuttamisvaiheeseensa tukahtunut asia: pienet toimivat yhteisöt, jotka saavan elinvoimansa uudistuvasta jumalanpalveluselämästä ja avautuvat kansainväliseen ja lähipiirin lähimmäisvastuuseen. Olisiko meidän tarkistettava kirkollista strategiaamme reaktiivisena kansankirkollisuskonnollisena katto-organisaationa ja ryhdyttävä nykyistä avoimemmin etsimään missionaariselle kirkolle ominaista proaktiivista liikerataa.” (Lähetettynä kirkossa s. 44-45).
Näin Jaakko Ripatti lähes 20 vuotta sitten. Tämä pohdinta jäi silloin käsillä olleen asian sivulauseeksi, ja se on edelleen käsissämme. Kirkko on tänä aikana paininut toimintarakenteensa ja varsinkin sisäisten erimielisyyksien kanssa matsia, joka välillä muistuttaa mutapainia ja välillä suopotkupalloa. Paljon työtä mutta pallo ei juuri liiku. Pienten toimivien yhteisöjen sijasta on etsitty suuria toimivia (?) seurakuntayhtymiä. Lupaavan tuntuinen vapaaehtoistoiminnan hankekin projektisihteereineen toteutettiin kirkkohallituksessa kymmenisen vuotta sitten, mutta ei ollut varoja jatkaa toimintaa asiassa, joka joka tapauksessa mahdollistaa seurakunnan toiminnan tilanteessa jossa ei ole varaa nykyisenkaltaiseen palkattuun henkilöstöön.
Nyt kannattaisi nopeasti palkata ei yhtä vaan kaksi tai kolme projektisihteeriä vapaaehtoistoiminnan rakentamiseen ja sitä kautta yhteisöllisyyden vahvistumiseen.
Jäin pohtimaan tuota pientä eroa messuyhteisön ja kello kymmenen jumalanpalveluksen välillä. Messuyhteisö antaa tilaa luovuudelle ja omaehtoiselle toiminnan järjestämiselle. Jo pelkkä ajankohta tuo uuden ulottuvuuden, kun perheet pääsevät yhdessä mukaan. Lapsille ja nuorille on mielekästä puuhailua messun aikana ja vapaaehtoisilla mielekästä tekemistä toiminnan organisoinnissa. Vapaaehtoiset voi hoitaa musiikkipuolen. Itse valitsemallaan tavalla ja sisällöllä.
Kirkolla on kaikkeen tuohon omat tekijänsä, eikä sisältökään voi kovin paljoa poiketa totutusta. Seurakuntalaisille jää passiivinen rooli. Voisiko seurakunta näillä edellytyksillä olla toteuttamassa yhteisöllistä messua? Jotta kirkko voisi hyötyä messuyhteisöistä, niin sen olisi tultava paljon vastaan. Silloin päiväjumalanpalvelus voisi ehkä muuntua messuyhteisöksi.
Kovasti jälleen asiaa blogissa.
Saataisiinkohan seurakunnissa enemmän Ihmisiä kuulolle kun Messu toteutettaisiin draamallisena pienoisoopperana. Seurakunta toimisi kuorona, asusteet olisivat valmiina, messusävelmistöt antavat hyvin vaihtoehtoja toteutukseen, papit osaavat pienellä katsomisella resitoida luettavat tekstit vapaasti, saarnakin onnistuu vapaasti puhelaulamalla kuten yhteinen esirukous.
Kultainen leikkaus sattuisi Jumalan Karitsan yhteiseen laulamiseen, minkä jälkeen hiljaisuudessa vietettäisiin Ehtoollinen. Ehtoollisen lopuksi voitaisiin toki laulaa muutama säkeistö sopivasta kiitosvirrestä ennen lopun kiitosta.
Toki toteutus olisi hiukka erilainen kuin mihin on totuttu, mutta kun libretto on kovin paljon valmiina huomioiden vaihtuvat tekstit.
Eikö tätä kannattaisi koettaa.
Toki kirkkovuoden mukaan toteutus olisi asiaan sopiva, joten iloistakin laulua mukana vaikka kuoron esittämänä voisi olla.
Seurakunnista löytyy monen taitoisia Ihmisiä. Saarna voisi joskus olla myös papin ja seurakuntalaisen vuoropuhelu resitoimalla sanottavaa vapaasti, siis vapaasti.
Jälleen yksi osoitus, että kirkon haaste on ennen kaikkea johtamisessa ja toteutuksessa. Turhauttaa.
Uusien projektityyppien palkkaaminen voi auttaa mutta toisaalta Hengen uudistus voi myös homman hoitaa. Säästyisi palkkarahat!
Näiden uudistusten iso haaste on siinä, että jumalanpalvelus on joka viikko. Tai ainakin vielä nykyään on. Jos messu olisi vain kerran kuussa, vapaaehtoisia toteuttajia riittäisi paremmin. Mutta kovin suureen spektaakkeliin ei riitä resursseja joka viikko.
Kyllähän Messu pitää kahdesti kuukaudessa vielä toteuttaa yhteyden, kiitoksen, ja Kristuksen uudelleen uhraamisen asiana.
Sitä en kuitenkaan ennusta etteikö tulevaisuudessa uudelleen uhraaminen tulisi valittujen ja kutsuttujen asiaksi tietyn ajoin seurakunnan puolesta jolloin seurakuntalaisia ei olisi läsnä ollenkaan vaan asiasta riittäisi ilmoittaminen. Tästäkin syystä eri asioita olisi kokeiltava ja katsottava kun mistään emme edeltäkäsin voi tietää asiassa Herramme tahtoa.
Nämä kaksi kuukausittaista sanan palvelusta olisivat sitten sielun hoito-opetus painotteisia saarnaltaan.
Mitä uudistuksia tarkoitat Teemu?
Tarkoitan uudistuksilla seuraavaa:
Olemme tulleet ieniin askelin pitkän tien jumalanpalvelusten uudistamiseksi. Olen siitä iloinen ja omassa kotiseurakunnassani toimin muutosagenttina siihen suuntaan, että messu olisi vielä enemmän koko seurakunnan yhteisesti toteuttama runsas, ravitseva ja miellyttävä kokoontuminen.
Nuoruudessani jumalanpalveluksen toimitti pappi. Hänellä oli musta kaapu, hän oli selin seurakuntaan ja luki liturgian kirjasta ja saarnan paperista. Seurakunta ei osallistunut edes uskontunnustukseen tai synnintunnustukseen muuten kuin sanomalla aamenen. Ehtoollista vietettiin hyvin harvoin ja siitä kerrottiin kirkollisissa ilmoituksilla kolmella kirjaimella HPE.
Jossain on tällaista edelleenkin. Muut seurakunnat ovat eri vaiheissa uudistusten tiellä. Suuntana on osallistava yhteisöllisyys. Pyritään siihen, että seurakunta ei olisi objekti – kohderyhmä, jolle messu tehdään, vaan subjekti – toteuttaja, joka tekee messunsa sekä periaatteessa että käytännössä.
Seurakuntalaisten toteuttama messu on minunkin päämääräni ja ihanteeni. Kannustan siihen seurakuntalaisia sitkeästi ja jatkuvasti. Mitä useamman osan ja tehtävän seurakuntalaiset ottavat vastuulleen, sen isompi haaste on saada se toimimaan joka sunnuntai. Resurssit eivät riitä edes isossa seurakunnassa.
Miten spektaakkelit olisivat tukemassa seurakuntalaisen identiteettiä?
Esimerkiksi seurakuntatapahtumien ja kesäpäivien järjestämisessä riittää kaikille hommia ja yhdessä tekemisestä tulee hyvä mieli.
Joo Teemu muistan minäkin, erityisesti on jäänyt mieleen se ”nöyryyttäkää nyt sydämenne Jumala puoleen ja ottakaa siunaus” – mietin aina että mitenkähn se tapahtuu.
Mutta nyt ymmärrän. Otsekin yiritn messuasiassa tehdä jotain, pidän pienenä aikaansaannoksenani että sakastiin hankittiin isompi kahvinkeitin että on helpompi järjestöö kahvia juotavaksi. Messuasiassa on varmaan niin että vaikka se tuo taas rutiinin tai säännönmukaisuuden tuntua, niin kannattaa järjestöö jonkulainen systeemi, taulukoita ja vuorolistoja toimikausittain että ei joka kerta tarvi kokonaan rakentaa erikseen. Haapajärvi kai on esikuva siitä – ja heti kohta se alkaa tuntua kaavamaiselta. kumma juttu. Sen huomasin että vähänkin isommassa seurakunnassa kun on monta pappia niin kaikki eivät pääse ideaan kiinni niinkuin toiset. Ja totta, liian monissa ollaan alkutekijöissään.
Ajattelen että messu on kuitenkin vain yksi alue kehittää. En päässyt näkemään kovin paljoa seurakutalaisten oma-aloitteista toimintaa vapaaehtoistyössä. Jossa avaimia jaettaisiin.
Onkohan muualla kokemusta siitä miten tuo valtakunnallinen Vapaaehtoistoiminnan nettisivusto palvelee? Kun huomaan itse tykänneeni enemmän perinteisestä palaveeraamisesta, ihmisten kokoamisesta ideoimaan miten, missä milloin ja mitä tehtäisiin kuin netissä ilmoittautumalla…
Senkin yiedän että en ollut hyvä ”irti päästämisessä” – jonkunlaisen liikekannallepanomeiningin luomisessa.
Pitä puuttua tuohon Teemun yhä uudelleen ja uudelleen esittämään teemaan, että vapaaehtoiset eivät ole valmiita uhraamaan ja käyttämään aikaansa samalla tavoin kuin pappi palkkansa eteen ja esim seisomaan räntäsateessa haudalla. Olen asiasta vahvasti eri mieltä. Uskon motiivilla moni on valmis uhraamaan aikaansa ja kärsimäänkin evankeliumin tähden. Voitte ajatella että koen itseni jotenkin pyhäksi, mutta en ole koskaan toiminut seurakunnassa minkäänlaisen palkkion tai hauskanpidon tähden. Olennaista on se ,että todella kokee työnsä hyödyttävän evankeliumia. Jos se on vain papin työn paikkaamista tai tavan ylläpitämistä kiinnostus ei pitkälle riitä. Vapaehtoisten kohdalla kysymys on vielä enemmän missionaarisuudesta kuin ehkä työntekijöiden, väheksymättä sellaisia pappeja joilla kutsumus on. Systeemi ja toimintakulttuuri ei anna useinkaan mahdollisuutta toimia muuten kuin käsikirjan mukaan ja silloin joskus epäilyttää onko tällä evankeliumin kannalta merkitystä.
Komppaan Timo Pöyhöstä: kysymys on johtamisesta ja toimintakultturista, ei siitä onko halukkaita seurakuntalaisia. Tämä on nähtävissä maailmalla ja Suomessakin.
Jouko Kukkonen kirjoittaa asiaa.
Osallistumisen ja palvelun ei tarvitse välttämättä lähteä Jumalanpalveluksesta. Kuten aiemmin olen kirjoittanut on hoitamattomien hautojen kukitus hyvä tapa saada osallisuutta aikaiseksi. Yksi mukaan tullut voi laittaa kukat yhdelle haudalle siinä kun toinen innostuu neljästä haudasta.
Kukat tulisivat seurakunnan hankintana, ja mistään kalliista lajikkeesta nimessä ei olisi kysymys. Toki rajansa hankinnalla on, mutta voisipa joku osallistujista tuoda omat kukkansa. Ei tällä kaikkia hoitamattomia hoideta, mutta jotakin kuitenkin.
Käytännössä mukaan tulleelle kysymyksessä on yhdenlainen saarna mikä varmasti ei jätä kylmäksi.
Niin, vielä sen verran, ettei välttämättä ensimmäisellä kertaa tulijoita ole runsaudeksi asti, mutta hyvä sana yllättävästi kulkee ja kiirii, eikä tilaisuuden kahveissa ja leivässäkään ollut sanottavaa kuten ei mehussakaan.
Yhteisesti voidaan laulaa lopuksi sopivasta virrestä kiitokseksi tai kesän aluksi.
Asiassa on tietysti vaivaa hautausmaahenkilökunnalle osoittaa ehdotukset haudoista mutta uskon asiasta Heidän huolivan mielellään kun osallistujajoukon koko on selvillä.
Itselläni on kovasti hyviä muistoja tästä henkilöstöstä. Terveisiä vaan Artolle ja Ristolle.
Pidetään ne haudalla seisomiset ja räntäsateet, joista olen joskus muulloin puhunut, vielä erillään. Silloin oli kysymys siitä, kuinka paljon seurakunnan kaikkea työtä voidaan korvata vapaaehtoisuudella. Vastakysymykselläni tarkoitin sitä, että nykyisellään seurakunnan työ on paljon muutakin kuin hengellisten tilaisuuksien järjestämistä ja muuta julkista ja näkyvää.
Mutta kaiken kaikkiaan tämä asia ei kehity vastakkainasettelulla papit vastaan maallikot. Ei siitä ole kysymys. Aivan varmasti olemme saman Herran asialla. Mutta kriittisiä vastakysymyksiä pitää esittää, koska seurakuntatoimintaa pitää kehittää niissä raameissa, jotka ovat mahdollisia. Ei siitä ole mitään hyötyä, että piirtelemme mielessämme ideaaleja, jotka eivät ole realismia.
Joukon mielestä tämä tökkää pappien asenteisiin ja totunnaisiin tapoihin. Hänellä on siitä karvaita kokemuksia. Minusta tämä taas tökkää haasteen suuruuteen, jossa on kaksi tekijää. Toinen on se, että vuodessa on 50 sunnuntaita ja muut juhlapyhät päälle. Toinen on se, että suuri osa seurakunnista on pieniä ja väki ikääntynyttä. Pitäisikö jommastakummasta tai molemmista höllentää? Järjestää jumalanpalveluksia tai muita seurakunnan hengellisiä tilaisuuksia vain harvoin? Pitäisikö hiljaiset syrjäkulmat jättää oman onnensa nojaan?
Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen. Suomessa on ollut ja on edelleen vaikka kuinka paljon hengellistä toimintaa, johon ei tarvita eikä aina halutakaan seurakunnan työntekijää. Kokoontumisvapaus on voimassa eikä mitään historiasta tuttuja kieltoja ole ollut enää puoleentoista sataan vuoteen. Mutta eivät nekään kokoa suuria kansanjoukkoja eikä niissäkään riitä joka viikko useita vastuunkantajia. Toiminta tuntuu aina kaatuvan samoille harteille ja ihmiset väsyvät. Samoin käy sanomankin kanssa. Se, mikä ensimmäisellä ja vielä toisellakin kerralla kuulostaa tuoreelta ja kaivatulta, alkaa kolmannella kerralla maistua puulta ja siitä edespäin vaatii hyviä hermoja.
Keskustelu jatkukoon.
Hyvä on, Teemu, unohdetaan räntäsateet ja kärsimys. Kysymys on kuitenkin asialle omistautumisesta. Eikä siinä ole pappia tai seurakuntalaista. Vastakkainasettelun aina joku tietysti tekee. Rinnakkain ja tasvertaisina seurakunnassa on maailman vaikein asia, mutta ei tietenkään kaikkien päässä teoriassa, tarkoitan yleistä käytäntöä.jasiihen olemme syypäitä myös me seurakuntalaiset.
Kiersin aikanani Lappia eräoppaana ja se tuntui hienolta ja maisemat upeilta. Kun tein sitä 10 vuotta ja sain joskus palkkaakin, se alkoi maistua puulta. Kolmetoista vuotta on nyt takana vapaaehtoista seurakuntatyötä, eikä maistu puulta yhtään. Suuria kansanjoukkoja ei ole näkynyt, mutta koteja täynnä iloisia ihmisiä veisaamassa kylläkin. Onneksi tätäeienää juuri kukaan lue, kun on jo jäänyt jälkeen blogivirrasta, niin uskallan heittää vaikka Teemulle kysymyksen: miksi vapaaehtoiset pitää jumittaa sinne jumalanpalvelukseen kun te papit pystytte sen hyvin hoitamaan. Eikö ne voisi ohjata ”oikeisiin töihin” tekemään sitä mihin taidot ja usko riittävät. Ja jos sanomalla tarkoitetaan evankeliumia en usko sen koskaan maistuvan puulta mutta kirkon sisäinen maisema jumalanpalveluksessa voi siltä ruveta tuntumaan
Ei tietenkään jumiteta jumalanpalveluksiin, mutta kun oli messuyhteisöistä puhe. Sanan ja rukouksen illat, kotiseurat, alfakurssit, pienryhmät ja muut toiminnat rullaavat ilman työntekijäohjaustakin. Evankeliumi on raikasta lähdevettä, mutta meidän ihmisten suusta tulee usein aika puisevaa juttua. Papit toistavat mieliajatuksiaan vuodesta toiseen. Sääliksi käy minunkin seurakuntalaisiani, kun en voi vielä väistyä ja tehdä tilaa tuoreemmille sananjulistajille. Puisevaksi voivat käydä seurakuntalaistenkin puheenvuorot, jos niissä toistuu aina sama kaava. Pitäisikin saada eri ikäisiä ja erilaisista taustoista tulevia puhuvia sisaria ja veljiä.
Hyvä ja hyvä, keskustelu jatkukoon! Huomaan kannattavani sekä työntekijöiden että seurakuntalaisten kohdalla uutta valaistumista uudenlaiseen yhteisyyteen, yhteisvastuuseen. Molemmat ”osapuolet” kärsivät pitkästä totutusta olemisen tavasta: työntekijät (ei siis vain papit) tekee työt ja seurakuntalaiset (laajasti ajatellen) odottavat että heitä hoidetaan. Etsiskellessäni seurakunta 2000:sta jotain loppuraporttia törmäsin Mikko Malkavaaran/DIAK:n kivaan pikahistoriikkiin seurakuntatyön kehittämisestä, ja siinä Stewardship- ohjelmaan, jota Amerikan luterilainen kirkko oli tarjonnut meille avustaessaan meitä jälleenrakentamisessa sodan jälkeen. Tunnen sanan Afrikan lut.kirkkojen elämästä, mutta en tiennyt että se oli käynyt näinkin lähellä meitä.
” Epäluuloiset suomalaiset pitivät stewardship-ohjelmaa käytännöllisten amerikkalaisten sanana rahankeruulle. Amerikkalaiset pyrkivät osoittamaan, että kyse oli uskon todeksi elämisestä ja vastuun ottamisesta seurakunnasta.
”Stewardship-ohjelma on kiinnostava kuriositeetti uudistuksesta, joka opetti kovakorvaisille suomalaisille uutta, mutta sitä ei tahdottu ottaa vastaan. Suomalaisille kirkko oli verovaroin ylläpidetty kansallinen instituutio, ja stewardship edusti kokonaan uutta ajattelua. Vapaaehtoisen vastuun kehittämisessä amerikkalaiset olivat vuosikymmeniä edellä aikaansa.”
Mitä me voitais tehdä edes nyt kun ei silloinkaan? Seurakuntavastuun herättelemiseksi verovaroin ylläpidetyssä kansallisessa instituutiossa?
Miten olis blogin kirjoittaminen…:(
Ei ihme kun vastusta löytyi.
Eikö kuitenkin ensin olisi Ihmiset suuremmassa määrin saatava seurakunnan yhteyteen. Sen jälkeen on kyse henkilökohtaisesta proaktiivisesta prosessista kun asia ottaa tuulta ja mielenkiintoa.
Kaiken sitominen ajattelussa JP.n yhteyteen on prosessin kannalta suuri haaste vasta mukaan tulleiden kannalta. Luottamusihmisten aktiivisuus ei korvaa rivijäsenten mukaan saamista.
Yksi asia on kirkon antama opetus. Vaikka pienenä on kastettu, on konfirmoitu, ja naimisiinkin on päästy, on kaiken edellisen ymmärtäminen haasteellista seurakunnan henkilökohtaisena jäsenyytenä asian jatkuvaan käyttöön ja harjoittamiseen.
Henkilökohtaisen syyllisyyden avaaminen suhteessa Kristuksen tekoon jää useimmille ymmärtämättä ja tämä ideana jatkuvaan syntyvään syyllisyyden tuntoon mitä sitten tulisi keventää turvautumalla yhä uudestaan asian anteeksi pyytämiseen perisyntimme seurauksena. Eikö kirkostamme löydy sanoja selventää ja kertoa asiasta.
Miten sitten Ehtoollisen asia. Alitajuisesti usean uskoisin olevan valmiinpi Jeesuksen muistoksi murtamaan leipää ja juomaan sen päälle hedelmämehua uskonsa vahvistuksi ja Jeesuksen Uhrin muistamiseksi. Miksi asiaa ei tutkita? Ilmeisesti samasta syystä kuin vähän tutkitaan Jumalanpalveluskokemusta.
Näin ehtoolliselle varovainen osallistuminen voi syntyä luonnollisesta varovaisuudesta välttää kokemusta mitä ei ymmärrä.
Ihminen ilman meidän kulttuuriperintöä hyvin voisi ihmeissään katsoa kasukkaa papin päällä, hienovaraista menettelyä alttarilla, ja asiasta käännettäessä huokaista Hänelle selvitessä että nyt aineita muunnetaan toisiksi. Onneksi huppua meillä ei kuitenkaan käytetä, ristisaatossa kynttilöiden jälkeen usea saattaisi meilläkin juosta pois tilaisuudesta.
Kiitos Pekalle aktiivisesta keskustelusta ja Hannulle kiitos tästä teemasta, mitä ylläpidät pitkäjänteisesti. Jatka vain samalla linjalla. Nyt jos koskaan tuottamasi rakentava, pitkä ja julkinen analyysi on tarpeellista. Ehkä tulee aika, että minäkin vielä blogin teen. Tuolla lantaa levitellessä mietin mitä ne seurakuntalaisen ” oikeat työt” voisivat olla. Siitäkin blogin saisi.
Lutherin mukaan pyöveli palvelee Jumalaa katkaisemalla kaulan hyvin. Lannanlevittäjän ei tarvitse jättää lantakasaansa alkaakseen palvella Jumalaa. Mutta seurakunta kaipaa vapaaehtoisia.