Toisen polven mahdollisuus

[Pirjo von Essen]

Isäni ei voinut yhdistää työelämäänsä ja opiskelua. Lahjakas ja lukuintoinen poika huomattiin kansakoulussa. Varsinkin matematiikka tuntui sujuvan muita paremmin.  Opettaja tuli vierailulle kotiin ja kertoi vanhemmille, että heidän kannattaisi laittaa poikansa pyrkimään oppikouluun ja sen jälkeenkin kannustaa jatko-opintoihin.

Isäni oli kuitenkin syntynyt maanviljelijäperheeseen vanhimpana sisaruksista. Tuohon aikaan oli itsestään selvää, että maatilan jatkajaksi valikoitui lähes poikkeuksetta vanhin lapsi. Näin isäni opettajan pyynnöistä huolimatta kävi vain kansakoulun, ja hänestä tuli maanviljelijä. Muistan omasta lapsuudestani monet kerrat, kun hän itse kehotti meitä, omia lapsiaan ”lukemaan niin pitkälle kuin piä kestää”.  Kehotusten äänensävyistä kuuli surua ja hieman katkeruuttakin siitä, ettei tämä ollut ollut hänelle itselleen mahdollista.
Hän oli kuitenkin aina ylpeä ammatistaan ja toimi myös aktiivisesti oman kylänsä pienviljelijäyhdistyksen rahastonhoitajana.

Isäni aikaan maanviljely ja karjanhoito tehtiin ilman koneita ja automatisointia. Oman veljeni jatkaessa tilaa uudella vuosituhannella, navetoissa on jo robotteja, liukuhihnoja ja työtä ohjataan ja tarkkaillaan tietokoneilla. Maanviljelijäpariskunnista puhutaan nyt maatalousyrittäjinä. He tekevät naapuritilojen yrittäjien kanssa yhtymiä hankkiakseen koneita ja laitteita, joihin muutoin ei olisi varaa. Tarvitaan aivan uudenlaisia tietoja ja taitoja sekä jatkuvaa kouluttautumista. Ennen maanviljelijä oli oman työnsä paras asiantuntija ja päätökset tehtiin lähellä – nyt pitää ymmärtää EU:n säännöksiä ja kaukaa tulevia ohjeistuksia.

Itse olen voinut valita minua kiinnostavan ammattialan ja sen mukaisen koulunkäynnin muodon. Toki peruskoulun todistus määräsi alussa, pääsenkö lukioon vai ammatilliseen oppilaitokseen.  Valitsin aikanaan tavoitteekseni merkonomin tutkinnon. Valintani ei ole kaduttanut. Töitä on riittänyt ja koulutus on antanut eväät niin julkisen kuin yksityisen sektorin työpaikkoihin. Työt itsessäänkin ovat opettaneet monenlaista.

Muutoksia on tapahtunut pitkin työhistoriaani. Ensimmäisessä työpaikassani 1980-luvulla oli vain yksi tietokone, ja sitä sai käyttää nuorehko, yliopistosta valmistunut kollega. Me muut haimme tietoja mikrofilmilaitteilta tai paperiarkistosta. Tänä päivänä on itsestäänselvyys, että maailma on tullut lähelle ja tieto on kaikkien saatavilla. Työn ohessa on jo pakko kouluttautua, että pysyy muutoksissa mukana.

Viimeisimmät työpaikkani aikuiskoulutuksen ja opintokeskustoiminnan parissa ovat näyttäneet minulle, miten valtavan monipuolinen on koulutuksen, oppimisen ja itsensä sivistämisen kirjo suomalaisessa yhteiskunnassa. Kun ympärillä on koko ajan muuttuva yhteiskunta, työelämä ja maailma, pitää osata poimia tarjonnasta itselleen sopivat työkalut.

Muutos ei ole pahasta. Jos isäni maanviljelijätyöuran aikana olisi toteutunut osakin niistä ruumiillista työtä helpottavista koneellistamisista tai automatisoinneista, hänelle olisi voinut jäädä aikaa ja energiaa aikuisena opiskeluun. Pienelläkin paikkakunnalla on tarjolla kansalaisopiston kurssitarjontaa ja paikallisten ammattiopistojen lisäkoulutuksiin voi hakeutua ikään katsomatta.

Oma työyhteisömme on parhaillaan hioutumassa ”kolmesta opistosta yhdeksi”. Tunnustan, että minulla on vielä opettelemista siinä mitä, kuka ja missä uudessa organisaatiossamme – Seurakuntaopistossa – voi tarjota juuri sinulle sopivan oppimis- ja kouluttautumiselementin. Sinä, meillä opiskeleva, meille hakeutuva tai omaan organisaatioosi lisäosaamista hankkiva, annat minulle vastauksen kysymykseen miksi. Meidän tulee olla mukana muutoksissa ja pystyä tarjoamaan sinun tarvitsemaasi koulutusta. Ja tästä on hyvä lähteä joka työaamu liikkeelle – yhdessä kehittäen ja kuulostellen, opiskelija ja kouluttaja rinnakkain.

 
Pirjo von Essen
Opintotoiminnan koordinaattori
Agricola