Uskon, että hengellisen uudistuksen aalto voi kulkea Suomen halki seuraavan kymmenen vuoden aikana, jos me kristityt löydämme uudelleen alkuperäisen yksinkertaisen opetuksen seurakunnasta.
Kun tutkit Uutta testamenttia, huomaat, että siellä Kristuksen seuraajien kokoontuminen oli aina myös seurakunnan kokoontuminen. Oli se sitten kodissa tai temppelin pylväikössä, niin paikalla oli seurakunta. Samoin Paavali työssään ymmärsi kotiseurakunnat samalla periaatteella. Missä oli koolla Kristuksen seuraajia, siellä oli seurakunta. Siksi seurakunta oli liikkeellä, ei kerran viikossa, vaan 7/7.
Kuitenkin historian myötä monet kirkkokunnat, myös luterilaiset, ovat tehneet omat kavennetut määrittelynsä seurakunnasta, jolloin hengellinen liike on muuttunut organisaatioksi. Tämän takia merkittävälle osalle kristityistä seurakunnan määritelmän ytimeksi on muodostunut pappi ja messu. Kulttuurikristityille se on ok, mutta ne, joille Raamatusta on tullut oman hengellisen elämän auktoriteetti, miettivät, miksi kirkkomme käyttöjärjestelmä on niin erilainen kuin varhaiskirkon.
Seurakunnan merkityksen syvempi löytäminen avautuukin monelle hengellisen uudistumisen yhteydessä. Alussa ymmärrämme seurakunnan lähinnä virallisten määritelmien mukaisesti. Osallistumisena, paikkana, jonne mennään ja jossa käyttäydytään tietyllä tavalla. Kuitenkin hengellisen ymmärryksen kasvaessa alamme ihmisten sijasta seurata Kristusta ja tutkia Raamattua ja ymmärrämme olevamme osa matkalla olevaa seurakuntaa.
Näin seurakunta alkaa näyttäytyä meille Kristuksen seuraajien verkostona. Vaikka olisimmekin osa isoa perinteistä seurakuntaa, alamme hahmottaa, että sen sisällä on ”pienseurakuntia”, uskovien pieniä ryppäitä, joissa ihmiset opettelevat Kristuksen seuraamista ja Uuden testamentin arvojen soveltamista käytäntöön. Jeesus sanoi Pietarille Matteuksen 16. luvussa, että hän rakentaa seurakuntansa sinne, missä ihmisillä on ilmestys hänestä Herrana. Uudessa testamentissa seurakunta/kirkko-sanalla kuvattiin Kristuksen seuraajia, kun meillä kristitty on kirkon jäsen, joka hyväksyy kirkon opin.
Kun Jeesus sanoi rakentavansa seurakunnan, Jumalan valtakunnan liikkeen, hän ei käyttänyt kuuntelijoille tuttuja uskonnollisia termejä synagooga tai temppeli. Jeesuksen käyttämä termi oli sekulaari ekklesia-sana, joka Kreikassa 600 eKr alunperin tarkoitti vapaista miehistä koostuvaa kaupungin hallitusta, kansankokousta. Jeesus siis sanoi synnyttävänsä Jumalan valtakunnan hallintorakenteen, kansan, joka toimii hänen valtakuntansa edustajina. Tästä voi päätellä, että Kristus ei pyrkinyt rakentamaan niinkään uskonnollista fiilistelevää yhteisöä, vaan joukon, joka toteuttaa annettua tehtävää maailmassa.
Jännite on ilmeinen. Useimmissa kirkkokunnissa seurakuntien todellisuus eroaa Uuden testamentin seurakuntaelämästä. Kun Uusi testamentti sanoo seurakunnan olevan siellä, missä ihmiset etsivät Jumalan valtakuntaa, niin suurelle osalle kirkoista seurakunta on toimintaa, johon liittyy pastori tai rakennus.
Mielestäni olisi aika puhua siitä, että Uuden testamentin kuvaukset seurakunnasta eivät anna perusteita rajata seurakuntaa vain sinne, missä on pastori ja ehtoollinen. Kirkkopoliittisesti se saattoi olla joskus ymmärrettävää, mutta tuo kuvaus ei nouse Uuden testamentin todellisuudesta. Sensijaan seurakunta on aina siellä, missä Kristuksen seuraajat etsivät Jumalan tahtoa, auttavat ja rakastavat toisiaan ja palvelevat muita lahjoillaan. Silloinkin, kun ei ole messua eikä pappeja. He edustavat Kristusta ruohonjuuritasolla. Ja kutsuvat uusia ihmisiä olemaan osa seurakuntaa.
Tämä selittää mielestäni myös herätysliikkeiden olemassaolon. Vaikka organisoidut seurakunnat katsovat niitä usein nenänvarttaan pitkin, niin ajattelen, että Jumala on aina ajoittain synnyttänyt Suomessa herätysliikkeiden kautta ”pienseurakuntia”, silloin kun isot seurakuntayksiköt ovat unohtaneet puhua Kristuksen seuraamisesta. Ryhmiä, joita on yhdistänyt Kristuksen tahdon etsiminen.
Miksi tämä teema on niin tärkeä? Olen vakuuttunut siitä, että nykyinen seurakuntien toimintatapa ja tapamme ymmärtää seurakunta, vesittävät yleisen pappeuden, ja ovat merkittävänä syynä kirkkomme hengelliseen apatiaan. Tarkoitan tällä sitä, että ruohonjuuritasolla monet kristityt tuntevat olevansa merkityksettömiä.
.
Samalla hengellinen todellisuus yksipuolistuu. Esimerkiksi ajatus Kristuksen seuraamisesta tai kutsumuksen löytämisestä on nykyisissä seurakunnissa usein ohitettu, koska useimmat kansankirkon seurakunnat perustuvat kuluttajakristillisyydelle.
Mikä voisi olla ratkaisu? Ajattelen, että ratkaisu on ensisijassa hengellinen. Muutos alkaa yksilön oman identiteetin vahvistumisesta Kristuksen seuraajana, sekä seurakunnan hengellisen merkityksen syvemmästä ymmärtämisestä. Muutosta ei saa aikaan kirkkoa organisoimalla, silloin kun muutoksen tavoitteena on elämäntavan muutos, rukouksen, yhteyden ja palvelemisen elämäntavan löytäminen. Sensijaan organisaatio voi olla avoin muutokselle luvan ja tukea näitä prosesseja.
Siksi muutos ei lähde seurakuntien rakenteita muuttamalla, vaan vapauttamalla hengellisesti syvempää todellisuutta kaipaavat ihmiset aloittamaan esim. ystäviensä kanssa ”pienseurakuntia”, tiiviimpiä porukoita, joiden jäseniä yhdistää sama hengellinen matka. Ne voivat näyttää ulospäin pienryhmiltä, mutta pohjimmiltaan ne ovat kokonaisvaltaisia ryhmiä, joissa ihmiset tukevat toisiaan Kristuksen seuraamisessa. Parhaimmillaan tämä uusi ajattelutapa siunaa myös isoja seurakuntayksikköjä. Silloin vähitellen perinteiset seurakunnat voisivat hahmottaa muodostuvansa pienseurakunnista, joiden kautta ne voivat toteuttaa paremmin missiotaan.
Silloin lähestyttäisiin myös reformaation alkuvaiheita, jolloin Luther näki kotien olevan seurakunnan tärkein perusyksikkö.
.
Toiset kristityt voivat nähdä tehtäväkseen luoda pienseurakunnan omassa kodissaan, joku ystäviensä kanssa ja kolmas kokoaa porukan toteuttamaan jotain Jumalan antamaa kutsumusta kärsivien hyväksi.
Parhaimmillaan kyse voisi olla merkittävästä hengellisen kulttuurin muutoksesta, joka rohkaisisi kristittyjä löytämään kutsunsa Kristuksen seuraajina luterilaisen kirkon sisällä. Vaikka muutos alussa todennäköisesti kiinnostaisi vain pientä osaa seurakuntalaisista ja työntekijöistä, uskon, että monet työntekijätkin innostuisivat vähitellen muutoksesta, koska heidän roolinsa muuttuisi ylläpitäjistä seurakuntalaisten valmentajiksi.
Mitä ajattelet, ensinnäkin, onko kuvaamani ongelma olemassa. Toiseksi, olisiko tämä ratkaisumalli, jossa rohkaistaisiin ihmisiä, verkottumaan, elämään pienseurakunnissa, sinusta toimiva? Suurin haaste lienee siinä, että siitä puhuminen ei riitä, sitä pitäisi mallittaa
Pohdinnan taustalla on kysymys siitä, mikä passivoi kristityn. Kristitty löuterilaisuudessa on periatteessa yhtä pyhä, yhtä paljon kutsuttu elämään Kristuksen seuraajana kuin pappi. Papilla on vastuu sanasta ja sakramentista seurakunnassa, mutta hänellä on vain Sanan antama auktoriteeetti ohjata ihmisiä. Jostain syystä nyt maallikot eivät elä aina täysillä uskoaan todeksi. Olisiko tässä se kysymys?
Tätä passivoitumista olen pohtinut myös. Puhdas evankeliumi on harvinainen herkku. Se on liikkeelle laittava voima.
Yhä useammin kuulee julistusta, joka on täynnä kehotuksia elää parempaa kristityn elämää. Se ei kanna mihinkään.
Me olemme haluttomia siihen. Meidän liha panee vastaan. Ei se halua suostua työhön Herran elopellolle. Siksi oma tahto pitää murskata, että sen haluttomuus ja heikkous ositetaan synniksi ja kapinaksi Jumalaa vastaan. Nyt saarnojen hyvää tarkoittavat kehotukset osoitetaan vanhalle Aatulle, joka toimii yhteyshenkilönä maailman ja jopa vihollisen kanssa. Saaden sieltä toimintanataohjeita. Passiivien uskova ei tiedä kenen palvelija hän on. Eikä sitä, että hänen koko olemuksellaan tulisi kohdistaa kaikki huomio yksin Vapahtajaan ja Hänen armoonsa ja rakkauteensa. Eikä tekemättömiin töihin. Juuri niihin joihin Hyvä paimen haluaa meitä johdattaa. Hänen äänensä sisimmässämme on kuin perhosen siiven räpäytys. Se on niin hiljainen, että se on niin helppo sivuuttaa ja valita sen sijaan oma polku. Hengelliset korvat on sikisi harjaannutettava kuulemaan tuo hiljainen ja rakastava ääni. Voidaksemme toimia hengellisesti menestykkäästi niin meillä on oltava paljon aikaa on Herran kanssa rukouksessa. Tätä vihollinen vastustaa äärimmäisen tiukasti. Kyllä se meidän antaa touhuta kaikkea muuta ihan rauhassa. Se tietää hyvin ettemme ilman Herran johdatusta saa mitään aikaan.
”Seurakunnan merkityksen syvempi löytäminen avautuukin monelle hengellisen uudistumisen yhteydessä. ”
Hengellinen uudistus, uskoontulo on Seurakuntaan tulo. Apostolien tekojen toisenluvun jälkeen tälle ryhmälle on yksityiskohtaiset ohjeet. Myös ennen Apostolien tekoja on kaikki, mitä elämiseen ja Jeesuksen seuraamiseen tarvitaan.
”Näin seurakunta alkaa näyttäytyä meille Kristuksen seuraajien verkostona. Vaikka olisimmekin osa isoa perinteistä seurakuntaa, alamme hahmottaa, että sen sisällä on ”pienseurakuntia”, uskovien pieniä ryppäitä, joissa ihmiset opettelevat Kristuksen seuraamista ja Uuden testamentin arvojen soveltamista käytäntöön. Jeesus sanoi Pietarille Matteuksen 16. luvussa, että hän rakentaa seurakuntansa sinne, missä ihmisillä on ilmestys hänestä Herrana.”
Tämän raamatullisuuden sisäistäminen johti Osmo Tiililän pois kirkosta. Hänellä oli kyllä monta samanmieleistä johtohahmoa, kuten Martti Simojoki, mutta heille ”hovin” loisto oli arvokkaampaa kuin Kristuksen häpeä. Tiililä sisäisti Seurakunnan niinkuin sinäkin.
Hannu Vuorinen pohtii hyviä ja tärkeitä asioita. Kirkko on aina kokoontunut ja se on sisältänyt tietyt rakenteet piispan, papin ja diakonian virat. On kokoonnuttu yhdessä viettämään ehtoollisen mysteeriä. Kirkko ei ole ikinä ollut ilman virkaa, apostoleista lähtien ja jatkuen pappisvirassa.
1500 – luvun uskon puhdistus loi valtavasti ongelmia. Koko usko määriteltiin toisella tavalla, kirkon historia ja sukupolvien usko muutettiin ja tiivistettiin yksipuoliseksi vanhurskauttamisopiksi. Koko kilvoitustraditio ja kirkon vuosisatainen ohjausperinne kadotettiin. Tästä seurasi köyhtyminen ja kasvata etääntyminen kristinuskon alkuperaisestä traditiosta. Näin kadotetiin autenttinen varhaiskirkon perinne, ekumeeniset päätökset, isien opetukset, patristinen maasto, liturgiset käytännöt ja se mitä on hengellinen elämä. Erityisesti tämä voidaan todeta luterilaisessa kirjallisuudessa, jossa on hyvin kapea sektori kirkon ohjausperinnettä nykyään jos ollenkaan.
Kommentoin vielä tätä Hannun erikoista käsitystä induvidualistisestä kristinuskosta;
” Toiset kristityt voivat nähdä tehtäväkseen luoda pienseurakunnan omassa kodissaan, joku ystäviensä kanssa ja kolmas kokoaa porukan toteuttamaan jotain Jumalan antamaa kutsumusta kärsivien hyväksi.”
Tässä on oikeastaan kysymys kääntäen Paavin primaatista. Nyt löytyy tuhansia protestanttisia paaveja, jokainen paavi saa määritellä itse seurakunnan, kirkon. Näin juuri Frankit toimivat ja yhdessä paavin kanssa rikkoivat kirkon yhteyden. Edellä oleva seurakunta käsitys on yksi suurempia hajottavia tekijöitä kristikunnassa.
Sami, kiitos näkökulmasta. Mun pointti ei ole, että jokainen aloittaisi oman seurakunnan, vaan se, että kun seurakunnan jäsenet on rukouksessa paikalla, voidaan sanoa, että seurakunta rukoilee, vaikka pappi ei olisi paikalla. Minusta tämä ajattelu rohkaisee meitä näkemään itsemme lähetettyinä, ei vain avun kohteina.
Hannu, kyllä olen samaa mieltä. Vapaata rukousta on kirkossa harjoitettu alusta asti, siihen ei tarvita pappia, eikä se ole edes mahdollista. Kirkon liturgisessa perinteessä on lukematon määrä materiaalia johon voimme turvallisesti yhtyä ja joka kattaa koko elämän kirjon. Kirkon elämä on näin juuri orgaanista ja dynaamista. Rukouksessakin tulee kuitenkin välttää induvidualismia, tai psykologista karismaattisuutta. Kirkossa on aina torjuttu pappiskeskeisyys, se kuuluu itsestään selvyytenä ruumiin rakenteeseen.
Sami P.
”Näin kadotetiin autenttinen varhaiskirkon perinne, ekumeeniset päätökset, isien opetukset, patristinen maasto, liturgiset käytännöt ja se mitä on hengellinen elämä. Erityisesti tämä voidaan todeta luterilaisessa kirjallisuudessa, jossa on hyvin kapea sektori kirkon ohjausperinnettä nykyään jos ollenkaan.”
”Varhaiskirkon perinne ..”
Sehän ei ole mitään, minkä päälle Seurakunta on perustettu. Eli se ei ole:
”apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus,” Ef. 2:20
Tämä Paavalin kirjoittama efesolaisille on vain yksi toisto, mikä on kaiken alku, mitä Seurakuntaan, pyhien yhteisöön tulee. Varhaiskirkko on ole alkuperäinen, ei edes sen kurottautuminen ”dokumentteihin” enne Jeesuksen. Seurakunnan ja pään syntymistä ihmiseksi.
Apostolien tekojen 2. luku ja ensimmäisen luvun 11 ensimmäistä jaetta kertovat tarkat tiedot Pyhästä Hengestä syntyneitten seurakunnalle. Sitä edeltävä ja sen jälkeinen sisältää kaiken, mitä elämään Kristuksessa tulee. ”Varhaiskirkko” on kaiken syntymisen jälkeinen ihmisen järjestelmä. Alkuperäinen ohje on liian yksinkertainen, eikä sisällä pöiispoja eikä niitä jotka ”herroina” hallitsisivat. Muita puutteita Alkuperäisessä ”mallissa” oli oietis, ja niihin Jeesus puuttui Ilmestyksirjan kahdessä luvussa, rohkaisten ja nuhdellen.
Passivoitumisen vastakohta on motivaatio ja haastaminen. Kirkon toiminta antaa paljon mahdollisuuksia ohjattuun ja tarkasti määriteltyihin vapaaehtoistehtäviin. Omatoimiselle ja umpihankeen hiihtäjille harvemmin tarjotaan mahdollisuutta kertoa ideoistaan ja mahdollisuuksista joita heillä on. Tämä malli luo oikeasti motivaation ja haasteita. Miehet ja varsinkin nuoret miehet kaipaavat erityisesti haasteita. Omaan kotiin ystävien kutsuminen ja yhdessä vapaamuotoisten hengellisten kokoontumisten organisointi on yksi, mutta on lukematon määrä muita.
Toimintaan liittyvät keskustelut herkästi muuntuvat teologisiksi ja samalla passivoivaksi keskusteluksi. Jossa sanotaan: ”näin ei ole koskaan ennekään meidän seurakunnassa tehty ja piste”.
Lainaus Sami Paajasen kommentista 10.07.2024 18:03 Klo 18:03:
”Hannun erikoista käsitystä induvidualistisestä kristinuskosta”
Suuri joukko ihmisiä on tullut uskoon Jeesuksen perustaman seurakuntajärjestyksen aikana, yksi kerrallaan. Sitä ennen on ollut Seurakunta, jonka ensimmäiset ”jäsenet” oli Adam ja Eeva. Siihen ”liittyi” ainakin Abel ja siitä ero ainakin Kain. Jumala heti ensimmäisen parin karkotuksesta ja jatkoi yhteydenpitoa ihmiseen. Osoittaen hyvän ja pahan ja kummastakin koituvat seuraamukset. Ensimmäinen suurprojekti annettiin sille ”vähälle”, jotka pelastuivat, siis Nooalle. Jumala halusi alottaa uudelleen ikäänkuin puhtaalta pöydältä ja teki ehdotuksiaan kansakunnalle, ja valitsi yhden miehen, jonka kanssa teki liiton, uskon vanhurskauden liiton. Aabrahamin elämä nykyisestä Irakista Israelin alueelle on avoin, läpinäkyvä kertomus kuinka Jumala perusti nimelleen ottamansa kansan ja edelleen opetti ja ohjasi oikeaan. Ihmeet, Armo ja Laki vakuuttivat, että kaikilla oli edelleenkin mahdollisuus valita Oikea.
Aina on ollut yksilöitä, jotka ovat julistaneet Jumalan ilmoitukset ja yksi kerrallaan niitä on kuultu, noudatettu.
Aina on ollut Alkuperäinen Oppi ja siitä opetus. Se on aina ollut suhteellisen ”lituska Kirja” ja yksiselitteinen, mutta inhimillistä ”ruuansulatusta” kipristelevä. Koska sen hyöty, ravinto toimii vain Usko-nimisen entsyymin vaikutuksesta. Tämä Usko on Jumalan Pojan Usko, Jumalan lahja, joka laitetaan jokaiseen Pyhästä Hengestä syntyneeseen. Vt. Hebr. 4:2.
Mikään kirkko tai muu uskonnollinen yhteisö ei pelasta, mutta voi kadottaa.
Osmo Tiililä oli itse tullut uskoon ja oli yhteydessä muihin uskoviin. Uskovan velvollisuus, tehtävä on kulkea Jeesus-tietä. Jeesus-tietä kulkeva erottautuu maailmasta vaikka elää maailma-nimisessä pellossa. Augustinukselle se ei sopinut eikä sitten Lutherillekaan.
Hannun käsitys Jeesuksen seuraajista (Christianos) ei ole erikoinen, vaan se on itse ydin. Sami, sinun ei pidä huitaista monen käsittämättömän sanan keralla Apostolien Tekojen toisen luvun opetusta, tulla uskoon, ottaa vastaan kaste mm. sen merkiksi, saada Pyhän Hengen kaste mm. voimaksi evankeliointii, muistella Kaikkeen mahdollistajaa, Henkilöä ja tekoa, uskovien yhteisellä leivänmurrolla, kokoontua siellä missä Jeesus on heidän keskellään, eli uskovien yhteydessä.
Oman yksityisen seurakuntauudistuksen löysin rukouksesta. Miten ihmeessä en ole aiemmin sen kaiken uudistavaa merkitystä päässyt tällä tavalla tajuamaan? Rukous on alkanut muuttaa minua ja se on ihanaa. Oma tahto pyristellee kovasti vastaan. Tietenkin se on tehnyt sitä aina. En vain ole sen rukousta vastustavaa työtä osannut ottaa aikaisemmin huomioon.
Pekka,
Puhut todellisesta uudistuksesta, eli hengllisestä. Todellinen Seurakunta täällä ajassakin on vain hengellinen.
Ajallista järjestystä varten on Apostolien tekojen toisen luvun jälkeinen yksityiskohtainen neuvonta, mikä kuitenkaan ei kumoa sitä hengellistä, mihin yhteyteen olet saanut vahvistuksen. Siis jokaiseen asiaan ja tilanteeseen on Raamatussa, tässä tapauksessa uskovien yhteyteen tässä ajassa, kaikki se mitä elämiseen ja Jumalisuuteen tarvitaan.
Lutheria on turha parjata. Hän sanoi myös näin: ”joskus kirkosta on vaikea löytää seurakuntaa”. Kyllä hän selkeästi käsitti sen, ettei kakki kirkkoon kuuluvat omista pelastavaa uskoa ja elä uskoaan todeksi seurakuntayhteydessä.