Muistan kouluajoiltani, että meillä lukutoukilla oli tapana lausua ääneen kaikenlaisia viisauksia, joita saimme muun muassa Dumas’n kirjoista. Itse asiassa nenämme oli aina kiinni jossakin kirjassa. Opimme paljon maailman menosta. Kirjojen viisauksiin kuului esimerkiksi lause ”Niin kauan kuin on elämää, on toivoa”. Holokaustia käsittelevästä kirjallisuudesta opin myöhemmässä elämänvaiheessa toisen lauseen ”Toivo on viimeinen, joka kuolee”. Raamatusta opin jatkuvasti paljon toivoon liittyviä ajatuksia. Toivo on yksi tuon ikuisen kirjan kantavia ajatuksia. ”Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma…” (Kirje heprealaisille 6:19) ja ”Eikä toivo ole turha…” (Kirje roomalaisille 5:5). Käytössäni on sitaateissa vuoden 1992 Raamatun käännös.
Kevät symbolisoi toivoa, sillä uuden herätessä ja kasvaessa ei voi olla oivaltamatta, että ihmiskunta on selvinnyt monenlaisista tilanteista.
Musta surma vuosien 1347-1351 välisenä aikana surmasi noin 25 miljoonaa ihmistä. Kolera ja lavantauti 1800 -luvulla olivat pelottavia ja kuolemaa tuottavia sairauksia, jotka liikkuivat epidemioina. Espanjan tauti 1918 tappoi sekin noin 40 miljoonaa ihmistä. Vaikka omalla ajallani sekä SARS että MERS ovat niittäneet kuolemaa, en muista lainkaan pelänneeni niitä. Itse asiassa ne tuntuivat kaukaisille huolille. Ilmeisesti ne rajoittuivat maantieteellisesti, eivätkä tuntuneet ylettyvän omaan elämääni. Muistan kuitenkin, että sairastuin kauheaan viirustautiin lennolla epidemian aikana. Silloin olin varma, että kyseessä oli tällainen kulkutauti. Selvisin siitä viikkojen sairastamisen jälkeen, ja se tulikin mieleeni vasta, kun COVID-19 alkoi riehua.
Viimeksi kirjoitin täällä siitä, kuinka ihmiskunnalla oli nyt pysähdyksen hetki, ja mahdollisuus arvioida elämää uudelleen. Pysähtyminen on monella tasolla hyväksi, mutta silti ihmisten kohtalot koskettavat syvästi. Maissa, joissa ei ole minkäänlaista sosiaaliturvaa, ihmiset saattavat nyt romahtaa kokonaan. Työttömyys koettelee joka paikassa. Joillakin on pelko ja huoli tulevaisuudesta. Epävarmuutta on vaikeinta kestää. Milloin tämä loppuu?
Jumala on kuitenkin edelleen kaiken maailman menon yläpuolella. Tämä maailma on edelleen Hänen luomansa maailma. Sen voimme nähdä siinä valtavassa kauneudessa, jolla Hän meitä ympäröi. Hänen puoleensa voi kääntyä kuka vain ja koska vain. Minusta juuri kevään 2020 tulo osoittaa sen, että tämä maailma on edelleen Jumalan luoma maailma. Jumala on luvannut, että ”Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu, ei vilu eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö” (Ensimmäinen Mooseksen kirja 8:22).
Tämä kevät on ollut värikäs, kukkiva ja huumaavan kaunis. Se on suuri lahja. Ihmiskunta on yrittänyt unohtaa lahjan Antajan. Lahjan Antajaa on maan rakosista pilkattu ja yritetty häpäistä. Ihmiskunta on tuhlannut lahjojaan.
Voimmeko tässä tilanteessa arvostaa lahjaa, sen Antajaa enemmän kuin normaaleina kiireiden aikoinamme?
”…Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä”. (Apostolien teot 17:27)
Miljoonia ja jälleen miljoonia ja taas miljoonia ennenaikaisesti kuolleita niin uskovien kuin uskomattomien joukossa läpi ihmiskunnan historian että niin se rakastava Herra huolehtii omista luoduistaan.
Syntiinlankeemuksesta lähtien ihmisellä on valinta. Me kärsimme pahasta, kun valitaan paha, ihmisten pahuus turmelee myös ympärillä olevia. Ihmistä ei kuitenkaan voi pakottaa Jumalan yhteyteen, se on myös omakohtainen valinta. Mutta entä kun vanhurskas kärsii? Se on mysteeri. On asioita, joihin saamme vasta taivaassa vastaukset.
Mailmassa on valtava määrä täysin ihmisestä riippumatonta ihmiselle koituvaa mieletöntä tuskaa ja kärsimystä ja kuolemaa.
Ja muutenkin on täysin kohtuutonta syyllistää kaikki mailman syyttään maailmaan syntyneet, eläneet ja elävät miljardit ja taas miljardit ihmiset y h d e n ihmisen menemisestä Jumalan hänelle virittämään ansaan, mistä EdeninParatiisi narraatiossa oli selkeästi kysymys.
Teodokian ongelman ainoa ratkaisu on, että jos Jumala ylipäätään on, ei Hän ole sellainen kuin on tulkittu ja opetettu.