Lupauduin syksyllä Espoon hiippakunnan Toivoa on -ryhmään pappisehdokkaaksi kirkolliskokoukseen seuraavaksi nelivuotiskaudelle 2020-2023. Listamme tunnuslause voisi lyhyesti olla: olemme sillanrakentajia. Omasta puolestani haluan avata kirkossa tilaa kaikille, mutta en kaikelle (näinhän myös Mikkelin piispa Seppo Häkkinen on asiaa linjannut).
Suurin kysymys seuraavalla kirkolliskokouskaudella tullee olemaan avioliittokysymyksen ratkaisu. Monen konservatiiviystäväni mielestä tässä ei ole mitään ongelmaa, koska se on jo ratkaistu: kirkolla on jo avioliittokanta ja sillä mennään ja pulinat pois.
Ei liene yllätys, että liberaaliystäväni ovat päinvastaista mieltä: kirkolla on kyllä avioliittokanta, mutta nykytilanteessa, jossa Suomen avioliittolainsäädäntö on jo kohta kolme vuotta sitten muuttunut, se on oikeudellisesti epäselvä ja kirkon tulee muotoilla oma avioliittokantansa uudelleen.
Helanderin malli?
Ratkaisua tähän etsitään ns. Helanderin mallin pohjalta. Se voisi tarkoittaa sitä, että kirkko ei muuta avioliittokantaansa, mutta sallii sen rinnalla myös toisen, teologisesti perustellun näkemyksen, joka mahdollistaa papille vihkiä myös samaa sukupuolta olevia kirkon jäseniä avioliittoon Suomen avioliittolain mukaisesti.
Nykytilanteessa kaikkien kirkon jäsenten avioesteiden tutkinta voidaan hoitaa myös kirkon rekisteripalveluissa, mutta itse vihkiminen tapahtuu siviiliviranomaisen edessä. Kaikille kirkon jäsenille tämä logiikka ei avaudu, vaan monet samaa sukupuolta olevat parit toivovat, että kirkon pappi voisi hoitaa myös avioliittoon vihkimisen.
Tässä on ongelman ydin, joka pitäisi kyetä ratkaisemaan. Ne papit, jotka ovat suostuneet vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja, ovat toimineet nykylainsäädännön mukaan Suomen avioliittolain mukaisesti, mutta eivät ole noudattaneet kirkon avioliitto-opetusta ja eivätkä pappislupaustaan (näin ainakin vielä tällä hetkellä, kun ennakkotapausta Oulun hiippakunnassa vielä tutkitaan korkeimmassa hallinto-oikeudessa).
Mutta tämänhän hallinto-oikeus linjaa aikanaan, joten turha mennä asioiden edelle. Kirkolliskokousedustaja, asianajaja Risto Tuori on osuvasti todennut, että ”Luterilaisen regimenttiopin mukaisesti vihkimismenettely onkin valtiovallan asia, mutta kirkollisen vihkimisen edellytykset sen sijaan kirkon oma asia, johon valtio ei perustuslain 76 §:n nojalla voi puuttua”. Tähän kirkon autonomiaan korkein hallinto-oikeus joutuu siis samalla ottamaan kantaa.
Mistä voidaan tehdä kompromissi?
Syy siihen, miksi itse suostuin tälle sillanrakentajien listalle, on yksinkertainen: koska Vapahtajamme tahtoo, että hänen omansa olisivat yhtä. ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut” (Joh 17:21). Tästä ei voi tehdä kompromissia.
Mutta avioliittokäsityksen suhteen voi ja tulee voida tehdä kompromissi. Vastoin joidenkin ääriajattelijoiden epäluterilaista ja epäraamatullista teologiaa, tämä ei ole pelastuskysymys. Mutta yhtä lailla epäraamatullista ja epäluterilaista on sellainen ääriajattelu, että asia on ratkaistava vain maallisena kysymyksenä ilman raamattuargumentteja.
Kun olen asiaa paljon joutunut pohtimaan – sekä kirkolliskokouksessa että oman paikallisseurakunnan linjakysymyksenä – olen saanut paljon hyviä näkemyksiä siitä, kuinka asia tulisi ratkaista kahtia jakautuneessa kirkossa niin, että kumpikin osapuoli voisi kokea saavuttaneensa kiistassa riittävästi, mutta samalla antamaan jossain määrin periksi.
”Kolmisäikeinen lanka”
Jaan tässä yhden näkemyksen, jonka espoolainen luottamushenkilö Jukka Kivimäki muotoili minulle yhdessä käytyjen keskustelujen pohjalta. Minusta tämä ”kolmisäikeinen lanka” (ks. Saarn 4:12) vaikuttaa hyvältä ja toimivalta:
- Kirkon pappi voi kirkkojärjestyksen 2. luvun 18§ 2. momentin ja avioliittolain 16§:n nojalla muutoin asettamien edellytysten täyttyessä, osana pappisvirkansa toimittamista, vihkiä vain kirkon avioliitto-opetuksen mukaisen kihlaparin. Vihkitoimitus on tällöin toimitettava kirkkokäsikirjan mukaisesti.
- Kirkon pappia ei voida osana virkavelvollisuuttaan määrätä vihkimään muuta kuin edellä määritellyn kihlaparin.
- Vihkiessään avioliittolain 17§:n nojalla muun kuin edellä määritellyn kihlaparin, kirkon pappi vastaa henkilökohtaisesti avioliittolain muiden edellytysten täyttymisestä. Asiaa ei tällöin käsitellä virkavelvollisuuden rikkomisasiana tuomiokapitulissa.
Kohdassa 1. ei oteta erikseen kantaa kirkon avioliitto-opetukseen, vaan edellytetään, että kirkon pappi pappisvirkansa toimittaessa sitoutuu siihen. Kohdassa 2. puolestaan rajataan kirkon avioliitto-opetuksesta poikkeavat vihkitoimitukset työvuoroja jaettaessa papille määrättyjen työtehtävien ulkopuolelle. Pappi toimii tällöin – kirkon virkamiehenä tosin – omalla ajallaan ja vastuullaan.
Kohdassa 3. taas rajataan – sekä kirkon avioliitto-opetuksesta että muutoin kirkkojärjestyksen 2. luvun 18§:stä poikkeavat – vihkitoimitukset tuomiokapitulien käsittelyn ulkopuolelle. Linjaus ei kuitenkaan rajaisi kirkkoherran tai piispan direktio-oikeutta, eikä toisaalta estäisi papin muutoin mahdollisesti epäasiallisen toiminnan käsittelyä tuomiokapitulissa.
Koska kirkkokäsikirjan vihkikaava koskee vain kirkon avioliitto-opetuksen mukaista toimitusta, avioliittolain 15§:n ja avioliittolain muiden säädösten täyttyminen jää vihkivän papin omalle vastuulle tilanteessa, jossa kirkkokäsikirjaa ei noudateta.
Voimassa olevan laintulkinnan mukaan kirkon pappi voi pätevästi vihkiä kihlaparin, joista kumpikaan ei ole kirkon jäsen. Kirkko-opillisesti kirkon pappi toimii ko. tilanteessa maallisen virkavallan edustajana.
Onko kirkon ykseys itseisarvo vai ei?
Näin kirkko voisi halutessaan ratkaista myös kirkkoa ja seurakuntia jakavan avioliittokysymyksen kompromissilla, jossa kirkon avioliitto-opetus ei muutu, mutta kirkko muuttaa oman suhtautumisensa niihin pappeihin ja jäseniinsä, jotka haluavat noudattaa Suomen avioliittolakia. Näin kirkossa on tilaa kaikille, mutta ei kaikelle.
Olen itse edelleen käytettävissä kirkolliskokouksessa tämän tyyppisen kompromissin edistämiseen – sikäli kun piispainkokouksen selvitys ykseyden edistämisestä kirkossamme tältä pohjalta on mahdollista. Uskon, että se on, koska teologisesti kirkon ykseys on itseisarvo, sillä on se on Vapahtajamme selvä tahto.
Jos kirkkomme sisällä siedetään erilaisia sakramenttikorostuksia ja kirkko-opillisia painotuksia, miksei kirkossa siedettäisi erilaisia avioliittonäkemyksiä – kunhan kirkon oma opetus ja raamatuntulkinta on näissä mahdollisimman selvä?
Mitä sinä ajattelet ja toivot, jotta kirkkomme ei metodistikirkon tavoin hajoaisi tähän kysymykseen?
Mikko Nieminen: ”Jos KHO katsoisi, että tuomiokapitulin jäsenet syyllistyvät virkavirheeseen jättäessään papin rangaistuksetta, se käytännössä tarkoittaisi, että oikeuslaitos ottaisi kirkolta pois päätösvallan tässä asiassa ja pakottaisi sen rankaisemaan pappeja.”
Lausumasi on hämärästi muotoiltu, joka johtunee siitä, että et tiedä, mistä on kysymys. KHO ratkaisee hallinto-oikeuden päätöksen lainmukaisuuden, mutta se ei voi ottaa kantaa siihen, ovatko kapitulin jäsenet syyllistyneet virkavirheeseen vaan se kuuluu yleisille tuomioistuimille. Noin yleisesti ottaen oikeuslaitos ei ota kirkolta mitään päätösvaltaa vaan ratkaisee rikosasiat ihan Suomen lain mukaan. Tuomiokapitulin jäsenet ovat virkamiehiä.
Ja hallinto-oikeus ei ole edelleenkään alioikeus vaan ainoat alioikeudet ovat käräjäoikeuksia. Kyse ei ole semantiikasta vaan täysin vakiintuneesta termistä. On ongelmallista, jos termeille keksitään omia sisältöjä
Kiitos selvennyksestä. Tarkennan nyt kommenttiani sen osalta kuin edellinen sisälsi asiavirheitä:
Teen nyt oletuksen, että edellisessä kommentissasi viittasit siihen, että tuomiokapitulin jäsenet syyllistyisivät rikoslain 40. luvun 9. tai 10. pykälän mukaiseen (tuottamukselliseen) virkavelvollisuuden rikkomiseen, jos tuomiokapituli jättää rankaisematta pappia, joka vihkii samaa sukupuolta olevan parin.
Kerrot varmaan, jos ymmärsin kommenttisi väärin.
Jos ymmärsin oikein, asian käsittely etenee yleisissä oikeuksissa mahdollisesti KKO:hon asti. Mielestäni rangaistuksen antaminen on aina tuomiokapitulin omassa harkinnassa ja myös kirkkolaki sanoo, että pappia VOIDAAN rankaista. Mielestäni lainsäädännössä ei ole velvoitetta rangaista ja pitäisi äärimmäisen epätodennäköisenä, että tuomioistuinlaitos jakaisi rikostuomioita asiassa.
Ja jos edelleen ymmärsin oikein, hallinto-oikeuteen ei ole edes mahdollista valittaa siitä, että tuomiokapituli jättää rankaisematta papin, joka vihkii samaa sukupuolta olevan parin. Rankaisematta jättämisen osalta tuomiokapitulin päätös on lopullinen.
Mikko Nieminen: ”Teen nyt oletuksen, että edellisessä kommentissasi viittasit siihen, että tuomiokapitulin jäsenet syyllistyisivät rikoslain 40. luvun 9. tai 10. pykälän mukaiseen (tuottamukselliseen) virkavelvollisuuden rikkomiseen.”
Juuri näin.
,
”Jos ymmärsin oikein, asian käsittely etenee yleisissä oikeuksissa mahdollisesti KKO:hon asti. Mielestäni rangaistuksen antaminen on aina tuomiokapitulin omassa harkinnassa ja myös kirkkolaki sanoo, että pappia VOIDAAN rankaista. ”
Menee yleisissä oikeuksissa juuri näin. Se mitä kirkkolaissa puhutaan papin rankaisemisesta, ei tarkoita rikosoikeudellista rankaisemista. Tällainen rankaiseminen kuuluu kokonaan riippumattomlle tuomioistuimille. Tuomiokapituli ei siis käytä harkintaa sen suhteen, rangaistaanko pappia.
”Mielestäni lainsäädännössä ei ole velvoitetta rangaista ja pitäisi äärimmäisen epätodennäköisenä, että tuomioistuinlaitos jakaisi rikostuomioita asiassa.”
Jos poliisi tutkii asian ja se menee tuomioistuimeen, sen on annettava joko vapauttava tai langettava päätös eli on ratkaisupakko. Siinä mielessä lainsäädännössä on velvoite rangaista.
”Ja jos edelleen ymmärsin oikein, hallinto-oikeuteen ei ole edes mahdollista valittaa siitä, että tuomiokapituli jättää rankaisematta papin, joka vihkii samaa sukupuolta olevan parin. ”
Näin se menee, koska ei ole ketään, jolla olisi intressiä valittaa. Mahdollinen kantelija ei ole asianosainen. Papista kantelun tehnyt voi toki kannella tuomiokapitulin menettelystä.
Kiitos vastauksista. Yksi väärinkäsitys taisi jäädä tuohon.
Tarkoitin sitä, että onko tuomiokapitulilla velvollisuutta antaa rangaistus papille, joka on vihkinyt samaa sukupuolta olevan parin.
Jos tuomiokapitulilla ei ole velvollisuutta rangaista pappia, eikös siitä seuraa, että tuomiokapitulin jäsentä ei voida tuomita virkavelvollisuuden rikkomisesta jos kerran heillä ei ole velvollisuutta antaa papille rangaistusta. Tällöin tuomiokapitulin jäsen ei ole syyllistynyt rikokseen vaan oikeus rangaista tai olla rankaisematta (pappia) kuuluu tuomiokapitulin oman harkinnan piiriin.
Lähinnä kyseenalaistan tai pidän ainakin tavattoman epätodennäköisenä, että tuossa pääsisi syntymään tilannetta, jossa tuomiokapitulin jäsen toimisi rikoslain vastaisesti tehdessään päätöstä siitä, ettei papille anneta rangaistusta.
Poliisi on tottakai velvollinen suorittamaan esitutkinnan, jos joku asiasta rikosilmoituksen tekisi, mutta mun on vaikea nähdä että asia voisi johtaa syytteeseen.